Välilasku vallankaappausyrityksen jälkeiseen Istanbuliin

Milja Rämö
Kirjoittaja on Suomen Lähi-idän instituutin harjoittelija Beirutissa.
Kuva: Ferhat Erdoğan

Istanbulissa vallankaappausyritys on kaikkien huulilla. Kaupunki kuhisee: ihmiset puhuvat kaappauksesta, Turkin liput liehuvat autojen tööttäilyjen säestäminä ja vallankaappauksen marttyyrien kuvat pyörivät bussien elektronisilla infotauluilla. Kummallisen leppoisa ja samalla jännittynyt tunnelma värittää alle vuorokauden kestävää välilaskuamme Istanbuliin.

mosaikki
“Olemme kansa. Emme syötä Turkkia vallankaappaukselle ja terrorille.”

Tuskin olen ainoa, joka on viime aikoina pohtinut kaksi kertaa lentämistä Istanbulin kautta. Onko lentokentältä turvallista poistua? Pääseekö kentälle takaisin? Tai jos kenttä taas suljetaan, jäänkö sinne jumiin? Vallankaappausyritys ja Atatürk-lentokentän terrori-isku ovat vielä Turkin-reissaajan lähimuistissa.

Jatkolento Beirutiin lähtee reilun 13 tunnin päästä. Ajatus odottelusta tuntuu puuduttavalta, samoin kuin lähes tunnin jono ulkomaalaisten passintarkastukseen. Vaikka on ruuhka-aika, on selvää, että passintarkastajia on liian vähän. Turkkilaisten jono on lyhyempi. Vihreiden passien haltijoiden eli valtiolle työskentelevien matkaajien jonossa ei ole juuri ketään. Suurin osa ulkomailla lomailleista valtion työntekijöistä lienee palannut kotimaahansa heti vallankaappauksen jälkeen saatuaan työnantajaltaan kehotuksen keskeyttää lomat ja palata takaisin töihin.

Olen saanut ohjeen olla puhumatta turkkia passintarkastuksessa. ”Sinua voidaan luulla agentiksi.” Eikä olisi ensimmäinen kerta, kun minulta kysyttäisiin puoliksi huumorilla: ”Oletko salainen agentti? Kenelle työskentelet?” Jostain syystä vitsaillenkin esitetyt agenttiepäilyt tuntuvat Turkissa hieman uhkaavilta. Kotona tuskin epäilisin suomea puhuvaa ulkomaalaista salaiseksi agentiksi tai uhkaksi valtiolle. Suomi on kuitenkin Suomi, ja Turkki on Turkki. Joissain asioissa näitä kahta maata ei voi verrata. Eikä joitain asioita edes voi ymmärtää.

 

Olemme unohtaneet akbilimme eli paikalliset matkakorttimme Suomeen. Istanbulin julkinen liikenne on siitä hieman kummallinen, että matkaa ei voi maksaa käteisellä. Täytyy ostaa suhteellisen kalliita poletteja tai käyttää matkakorttia, jolla matka on huomattavasti edullisempi. Hätä ei kuitenkaan ole tämän näköinen. Vallankaappausyrityksen jälkeisessä Istanbulissa julkinen liikenne on ollut viikkoja ilmainen.

Ilmainen metromatkamme vie meidät ensin mehulle kumppanini kavereiden luokse. ”Jäin jumiin Anatolian puolelle, en päässyt kotiin. Onneksi pääsin yöksi kavereiden luokse”, kertoo ensimmäinen. ”Olihan se ihan naurettava juttu, ja kummallisesti presidentti Erdoğan on taas onnistunut kasvattamaan valtaansa”, sanoo toinen madaltaen ääntään.

”Tuletteko Euroopasta? Mitä siellä kirjoitettiin vallankaappausyrityksestä?” kysyy tuntematon mies metrobussissa. Mies kertoo iloiten, että loppujen lopuksi vallankaappausyritys on kääntynyt presidentin eduksi. ”Erdoğan on sankari!”

Ristiriitainen tunnelma tuo yhteen ilon vallankaappauksen (epä)onnistumisesta sekä huolen ja jopa pelon tulevasta. Erityisesti ihmiset, jotka eivät kannata hallituspuolue AKP:ta ja jopa jotkut sen kannattajista, ovat vaarassa päätyä mielivaltaisena näyttäytyvän valtiollisen puhdistuksen kohteeksi. Samalla toiset turkkilaiset kokevat, että vallankaappausyritys on ollut kansaa myönteisesti yhdistävä tapahtuma.

 

Nöbete devam -viestit bussien keuloissa kehottavat ”jatkamaan vahtia”. Itselleni herää kysymys: Keitä Turkissa vahditaan? Ulkoisia vihollisia? Toisia kansalaisia? Kaappausyrityksen jälkeen erilaisia vihjepuhelimia on mainostettu ainakin sosiaalisessa mediassa.

Ilmainen julkinen liikenne ei ole vain lahja niin sanottua demokratiaa puolustaneelle kansalle. Se myös mahdollistaa kansalaisten pääsyn kaduille ja aukioille, jonne itse presidentti on useasti kutsunut kansalaisia juhlimaan ja puolustamaan maata.

Toiset ovat kuitenkin pysyneet kotona. ”Mitä me ulkona olisimme tehneet?” kysyy vanhempi kurdimies kumppanini perheen kotona. ”Ennenkin kun tällaisia juttuja on tapahtunut, olemme seuranneet kotona. Armeijan voitto olisi ollut huono vaihtoehto meille kurdeille. Tosin ei tämäkään hallinto ole ollut meille hyvä. Kurdeista ei välitä kukaan.”

 

Matka takaisin lentokentälle taittuu autolla. Turkin liput liehuvat autoissa ja teiden varsilla. Aivan kuin tärkeä merkkihenkilö olisi saapumassa paikalle. Autojonot lentokentälle ovat pitkät erilaisten tarkastusten takia, joten meidät heitetään läheiselle metroasemalle. Olemme lentokentällä vartissa.

Passintarkastuksessa ainoa haasteemme on pul, eli Turkin kansalaisille tarkoitettu postimerkin muotoinen ”maastapoistumisviisumi”. ”Tarvitsethan sinä viisumin ulkomaille mennessäsikin”, vastaa virkailija puolisoni kritiikkiin maksun järjettömyydestä. Lopulta epäuskoinen kumppanini myöntyy ja maksaa 15 liiraa eli noin 5 euroa toiselle virkailijalle. Matkamme Beirutiin voi jatkua.

Advertisements