Rakkautta, dramatiikkaa ja soft poweria – turkkilaiset saippuaoopperat valloittavat maailmaa

Sanna Raita-aho
Kirjoittaja on Turkissa asuva toimittaja.
 

Kyyneleitä, dramaattista taustamusiikkia ja hitaita kohtauksia, joissa pariskunta tuijottaa toisiaan tiivisti silmiin. Lisäksi tarinaan sekoitetaan dramaattisia käänteitä ja luokkaeroista ja konservatiivisesta yhteiskunnasta johtuvia jännitteitä.  Näistä aineksista on syntynyt ympäri maailmaa miljoonia katsojia keränneiden turkkilaisten saippuaoopperoiden menestysresepti.

Turkkilaiset saippuaoopperat ovat saavuttaneet suosiota niin Lähi-idässä, Latinalaisessa Amerikassa, Venäjällä kuin Kreikassakin.  Turkkilaislehti Daily Sabahin mukaan saippuaoopperoiden vientiarvo oli viime vuonna 350 miljoonaa dollaria. Saippuaoopperoiden suosio maailmalla on synnyttänyt myös mielenkiintoisia ilmiöitä. IB Times -lehden mukaan ne ovat tehneet turkkilaisista nimistä trendikkäitä Latinalaisessa Amerikassa ja saaneet vanhempia nimeämään lapsiaan niiden mukaan.

IMG_1378.JPG

Saippuaoopperat ovat myös houkutelleet monia turisteja tutustumaan Turkkiin ja sarjan kuvauspaikkoihin.

Vaikka sarjoja ei ole suunniteltu erityisesti ulkomaiselle yleisölle, ne ovat niin suosittuja, että osa tutkijoista on alkanut pitää sarjoja jopa Turkin soft powerin välineenä.  Istanbulilaisen Bilgin yliopiston mediatutkijan Aslı Tunçin mukaan Turkki on vahvistanut saippuaoopperoiden avulla maata koskevia positiivisia mielikuvia erityisesti Lähi-idässä, jossa Turkin hallitus on viime vuosina pyrkinyt ottamaan muutenkin aktiivisempaa roolia.

Sarjojen suosion erityisesti Lähi-idässä on arvioitu johtuvan siitä, että ne pysyttelevät yhteiskunnan normien sisällä ja käsittelevät katsojille tuttuja ongelmia. Toisin kuin länsimaisissa sarjoissa, televisioruudussa ei nähdä seksiä tai alkoholia. Lisäksi sarjat käsittelevät aiheita, jotka ovat arabimaissa todellisuutta mutta samalla julkisessa keskustelussa vaiettuja tabuja – kuten seksiä ennen avioliittoa ja ei-toivottuja raskauksia. Episodit kestävät pisimmillään kaksi tuntia, eikä niissä säästellä tunteita tai kyyneleitä. Kaikkialla tosin näin melodramaattinen tyyli ei ole iskenyt. Esimerkiksi Son-saippuasarjan neljä minuuttia kestänyt itkemiskohtaus jouduttiin lyhentämään vain 30 sekunnin mittaiseksi Ruotsissa.

Saippuaoopperoita on ehditty juhlia myös Lähi-idän naisten voimaantumisen välineenä.  Ilmiötä on käsitellyt esimerkiksi kreikkalaisohjaaja Nina-Maria Paschalidoun Kismet-dokumentissaan. Paschalidoun dokumenttiin haastattelema syyrialaisnainen kertoi, että seksuaalista häirintää käsittelevä saippuaooppera Fatmagül’ün Suçu Ne? (vapaasti suomennettuna Mikä on Fatmagülin syy?) sai hänet hakemaan eroa onnettomasta ja alistavasta avioliitostaan. Arabimediassa on muutenkin raportoitu turkkilaisten saippuasarjojen aiheuttamista avioeroista, kun naiset ovat halunneet eroon huonoista liitoista nähtyään onnellisia pareja televisioruudulla.

Turkkilaistutkija Tunç suhtautuu ajatukseen saippuasarjoista tasa-arvon lähteenä kuitenkin varauksellisesti. Vaikka sarjat tapahtuvatkin pääosin moderneissa ympäristöissä, naisten roolihahmot ovat konservatiivisia. Naisen olemassaolo välittyy lähinnä suhteessa mieheen. Sinkkunaisia tai uraan keskittyviä naisia sarjoissa ei juuri näy. Toisaalta monelle turkkilaiselle katsojalle konservatiiviset sukupuoliroolit ovat normi, joten he eivät valita sisällöstä. Tekijät tietävät mikä myy, ja viihdettä kaipaavat katsojat eivät jää analysoimaan sukupuoliroolien vanhakantaisuutta, Tunç sanoo.

Saippuasarjojen tuotanto on myös kaukana niiden kuvaamasta glamour-maailmasta. Uusia jaksoja kuvataan tiukalla tahdilla usein työntekijöiden terveyden kustannuksella. Työpäivät venyvät usein yli 12 tuntisiksi, ja kuvauksissa on raportoitu niin onnettomuuksista kuin työntekijöiden uupumuksesta johtuvista sairauskohtauksista. Tammikuussa 2015 Turkin työministeriö määrittelikin saippuaoopperoiden kuvauspaikat vaarallisiksi työpaikoiksi, mikä tarkoittaa, että sarjojen tuotantoa tulisi valvoa tietyillä turvallisuusmääräyksillä. Koska monet näyttelijät tekevät töitä freelancer-suhteissa, he jäävät kuitenkin sääntelyn ja ammattiliittojen ulkopuolelle. Tunçin mukaan ongelmiin voitaisiin puuttua vasta, jos tähtinäyttelijät ja -ohjaajat uskaltautuisivat puhumaan ongelmista enemmän julkisuudessa. Jos freelance-näyttelijät puhuvat ongelmista, he ovat riskissä menettää työpaikkansa, koska kovan kilpailun takia uusia tekijöitä löytyy aina. Rahoittajilla taas ei ole myöskään kiinnostusta puuttua ongelmiin, koska heille sarjojen tehokas massatuotanto on hyödyllistä, Tunç arvioi.

Muinaistutkijalle aina jotain uutta Anatoliassa

Pirjo Hamari ja Elisa Rautioaho
Kuvat: Pirjo Hamari, Elisa Rautioaho ja Sanna Aro-Valjus

FIME järjesti elokuun puolivälissä  tutkijamatkan itäiseen Turkkiin. Reilun viikon aikana tehty kierros vei Antiokiasta Adanaan, kulkien hedelmällisen puolikuun ytimessä ja Rooman valtakunnan kolmanneksi suurimman kaupungin liepeillä. Matkan asiantuntijaoppaana toimi dosentti Sanna Aro-Valjus. Tutkijalle tällaiset matkat ovat olennaisia – Lähi-itää ei voi tutkia ilman käytännön kokemusta itse alueesta. Paikallinen todellisuus täytyy ymmärtää ja kokea omin silmin.

Koska matka ajoittui kuukautta Turkin vallankaappausyrityksen jälkeen, täytyi ennen matkaa harkita, onko lähtö turvallista. Ulkoministeriön matkustusohjeet Turkkiin muuttuivatkin päivän ajaksi matkustuskielloksi, mutta palautuivat takaisin normaalitilaan seuraavana päivänä. Matkamme myös vältti Istanbulin ja Ankaran, jotka olivat selvästi Turkin sisäisen tilanteen kannalta levottomimmat kohteet.

Kokeneet matkanvetäjät arvioivat Turkin tämän alueen olevan turvallinen, ja paikan päällä osoittautuikin, että alueella oli lähes uneliaan rauhallista.  Ainoa silmiinpistävä asia oli aikasemmassa blogissa kuvattu isänmaallinen huuma, näkyvästi esillä olevat iskulauseet ja iltaisin pidetyt isänmaalliset kansanjuhlat, joita kohdattiin mm. Gaziantepissa.

 

Upeita kokoelmia tyhjissä museoissa

Tutkijamatkan reitti kulki Hataysta Gaziantepin kautta Adanaan niin, että käytimme Gaziantepia pidempiaikaisena tukikohtana ylimääräisille retkille lähialueelle. Päätavoitteena oli vierailla alueen uusissa (ja muutamassa vanhassakin) museossa sekä tutustua valittuihin arkeologisiin kohteisiin. Tämä on aluetta, jolla Keski-Anatolian ylängöltä tulevat kulkureitit sekä idästä tuleva Silkkitie saapuvat Välimerelle, hedelmällisen puolikuun läntistä kaarta.

Oma mielenkiintomme kohdistui toisaalta pronssi- ja rautakauteen, toisaalta Rooman valtakunnan aikaisiin jäänteisiin alueella. Alueelle ja muuallekin Turkkiin on viime vuosikymmenen aikana rakennettu uusia ja näyttäviä museoita esittelemään aikakausia. Pääsimme käymään museoissa Hatayssa, Gaziantepissa ja Urfassa. Museorakennukset olivat suuria ja moderneja; kaikki fasiliteetit on selvästi rakennettu laajoja ihmisjoukkoja varten.

Marasissa ja Tarsuksessa tutustuimme perinteisempiin museoihin. Syyrian sota ja Turkin levottomuudet ovat karkottaneet ulkomaalaiset turistit lähes kokonaan. Museot seisovat toistaiseksi siis lähes tyhjän panttina. Toisaalta kävijällä on museo lähes yksityiskäytössä, mikä oli aika ylellistä.

kuva1_steela

Sanna Aro-Valjus steelan äärellä Hatayn museossa

Alueen rikas historia heijastuu museoiden kokoelmissa. Kulttuurien kehityksestä kertoivat upeasti Urfan museossa oleva esikeraamisen neoliittisen Göbekli Tepen oletetun temppelin toisinto sekä Hatayn museossa olleet Alalakhin ja Tell Tainatin pronssi- ja rautakautiset palatsien ja temppelien esittelyt. Steelojen, ortostaattien ja savitaulukokoelmien äärellä käytiin monta akateemista keskustelua vaikutteiden ja tekijöiden liikkumisesta.

kuva2_gobekli

Göbekli Tepen ennallistus Urfan museossa.

Alueen museoiden muita ehdottomia vetonauloja ovat hellenistiseltä ja erityisesti roomalaisajalta peräisin olevat mosaiikit. Ne ovat peräisin alueen monista kaupunki- ja maaseutuvilloista. Näiden itäisen valtakunnan mosaiikkien erityispiirteisiin kuuluu polykromia, kolmiulotteisen vaikutelman tavoittelu ja laajat kuvakentät – ne ovat todella Rooman valtakunnan mosaiikkitaiteen huipputeoksia. Mosaiikkien esillepanoon on viime vuosina Turkissa panostettu paljon.

Gaziantepiin on avattu jo muutama vuosi sitten uusi, pääasiassa Zeugman pelastuskaivauksilta peräisin olevien mosaiikkien esittelyyn keskittynyt museo. Zeugman tarina on dramaattinen, ja mosaiikit ovat saaneet erittäin hienon esillepanon museossa. Viime vuonna avattiin myös Hatayn uusi museo mosaiikkeineen sekä Urfan (Sanliurfan) aivan uusi ja valtava museo, jonka lisäsiipeen on kerätty myös alueen mosaiikkeja, mukaan lukien museon työmaalta löydetty laajan urbaanin villan mosaiikki.

kuva3_zeugmamuseo

Mosaiikkeja Gaziantepen Zeugma-museossa.

kuva4_urfamuseo

Urfan museo.

Muinaisia kaupunkeja ja vallan arkkitehtuuria

Museoiden lisäksi matkalla tutustuttiin itse kohteisiin. Hatayn (ant. Antiokia) kaupunki sijaitsee Amuqin laaksossa, jonka kuuluisista rauniokumpukohteista pääsimme vierailemaan Alalakhissa (Tell Atchana). Alalakhin tunnetuin tutkija oli Leonard Woolley; nyt tutkimuksia alueen mittavan savitiiliarkkitehtuurin parissa tekevät turkkilaiset arkeologit. Yesemekin patsas- ja ortostaattilouhos on pieni ihme, joka eristyneisyydessään ja metsäisessä rauhassaan muistuttaa Pääsiäissaaria.

Samaa bukolista rauhaa heijasti Karatepen myöhäisheettiläinen linnoitus ja palatsi Taurusvuorten etelärinteellä, suositulla ulkoilualueella. Karatepestä on löydetty sarja ortostaattiveistoksia sekä hieroglyfiluuvin- ja foinikiankielisiä piirtokirjoituksia. Kohde muistuttaa rautakautisten yhteisöjen kyvystä ja halusta laajojen alueiden hallintaan ja siihen valtavaan työhön mitä vallan arkkitehtuuriin investoitiin. Sirkelissä puolestaan pääsimme onnekkaasti katsomaan meneillään olevaa rauniokummun kaivausta.

kuva5_yesemek

Yesemekin kivilouhos.

kuva6_karatepe

Karatepen linnoituksen portti ja ortostaatit.

Paluu tehtiin Adanasta, joka on tätä nykyä puhtaan moderni turkkilaiskaupunki. Adanasta käsin ehdimme tehdä vielä käynnin rannikolle, Tarsukseen. Tarsus on sympaattinen kaupunki, jonka viehättävä viime vuosisadan rakennuskanta on murenemassa käsiin. Tarsuksen museo edusti perinteisempää arkeologista museotyyppiä.

Tutkijalle matkat tutkimusalueelle ovat silmiä avaava mahdollisuus kokea lähteiden kuvaama todellisuus. Instituuttien organisoimat matkat vievät myös kohteisiin, joihin on itsenäisesti vaikea päästä. Parasta on kuitenkin polveileva ajatustenvaihto, jota ryhmä käy sekä kohteista että muusta matkalla, sekä mieleen painuva maisema. Muistamme kypsien pistaasien punertavan värin pistaasilehdoissa vielä pitkään.

karatepe_ryhmakuva

Tutkijaretkeläiset Karatepessä. 

Välilasku vallankaappausyrityksen jälkeiseen Istanbuliin

Milja Rämö
Kirjoittaja on Suomen Lähi-idän instituutin harjoittelija Beirutissa.
Kuva: Ferhat Erdoğan

Istanbulissa vallankaappausyritys on kaikkien huulilla. Kaupunki kuhisee: ihmiset puhuvat kaappauksesta, Turkin liput liehuvat autojen tööttäilyjen säestäminä ja vallankaappauksen marttyyrien kuvat pyörivät bussien elektronisilla infotauluilla. Kummallisen leppoisa ja samalla jännittynyt tunnelma värittää alle vuorokauden kestävää välilaskuamme Istanbuliin.

mosaikki
“Olemme kansa. Emme syötä Turkkia vallankaappaukselle ja terrorille.”

Tuskin olen ainoa, joka on viime aikoina pohtinut kaksi kertaa lentämistä Istanbulin kautta. Onko lentokentältä turvallista poistua? Pääseekö kentälle takaisin? Tai jos kenttä taas suljetaan, jäänkö sinne jumiin? Vallankaappausyritys ja Atatürk-lentokentän terrori-isku ovat vielä Turkin-reissaajan lähimuistissa.

Jatkolento Beirutiin lähtee reilun 13 tunnin päästä. Ajatus odottelusta tuntuu puuduttavalta, samoin kuin lähes tunnin jono ulkomaalaisten passintarkastukseen. Vaikka on ruuhka-aika, on selvää, että passintarkastajia on liian vähän. Turkkilaisten jono on lyhyempi. Vihreiden passien haltijoiden eli valtiolle työskentelevien matkaajien jonossa ei ole juuri ketään. Suurin osa ulkomailla lomailleista valtion työntekijöistä lienee palannut kotimaahansa heti vallankaappauksen jälkeen saatuaan työnantajaltaan kehotuksen keskeyttää lomat ja palata takaisin töihin.

Olen saanut ohjeen olla puhumatta turkkia passintarkastuksessa. ”Sinua voidaan luulla agentiksi.” Eikä olisi ensimmäinen kerta, kun minulta kysyttäisiin puoliksi huumorilla: ”Oletko salainen agentti? Kenelle työskentelet?” Jostain syystä vitsaillenkin esitetyt agenttiepäilyt tuntuvat Turkissa hieman uhkaavilta. Kotona tuskin epäilisin suomea puhuvaa ulkomaalaista salaiseksi agentiksi tai uhkaksi valtiolle. Suomi on kuitenkin Suomi, ja Turkki on Turkki. Joissain asioissa näitä kahta maata ei voi verrata. Eikä joitain asioita edes voi ymmärtää.

 

Olemme unohtaneet akbilimme eli paikalliset matkakorttimme Suomeen. Istanbulin julkinen liikenne on siitä hieman kummallinen, että matkaa ei voi maksaa käteisellä. Täytyy ostaa suhteellisen kalliita poletteja tai käyttää matkakorttia, jolla matka on huomattavasti edullisempi. Hätä ei kuitenkaan ole tämän näköinen. Vallankaappausyrityksen jälkeisessä Istanbulissa julkinen liikenne on ollut viikkoja ilmainen.

Ilmainen metromatkamme vie meidät ensin mehulle kumppanini kavereiden luokse. ”Jäin jumiin Anatolian puolelle, en päässyt kotiin. Onneksi pääsin yöksi kavereiden luokse”, kertoo ensimmäinen. ”Olihan se ihan naurettava juttu, ja kummallisesti presidentti Erdoğan on taas onnistunut kasvattamaan valtaansa”, sanoo toinen madaltaen ääntään.

”Tuletteko Euroopasta? Mitä siellä kirjoitettiin vallankaappausyrityksestä?” kysyy tuntematon mies metrobussissa. Mies kertoo iloiten, että loppujen lopuksi vallankaappausyritys on kääntynyt presidentin eduksi. ”Erdoğan on sankari!”

Ristiriitainen tunnelma tuo yhteen ilon vallankaappauksen (epä)onnistumisesta sekä huolen ja jopa pelon tulevasta. Erityisesti ihmiset, jotka eivät kannata hallituspuolue AKP:ta ja jopa jotkut sen kannattajista, ovat vaarassa päätyä mielivaltaisena näyttäytyvän valtiollisen puhdistuksen kohteeksi. Samalla toiset turkkilaiset kokevat, että vallankaappausyritys on ollut kansaa myönteisesti yhdistävä tapahtuma.

 

Nöbete devam -viestit bussien keuloissa kehottavat ”jatkamaan vahtia”. Itselleni herää kysymys: Keitä Turkissa vahditaan? Ulkoisia vihollisia? Toisia kansalaisia? Kaappausyrityksen jälkeen erilaisia vihjepuhelimia on mainostettu ainakin sosiaalisessa mediassa.

Ilmainen julkinen liikenne ei ole vain lahja niin sanottua demokratiaa puolustaneelle kansalle. Se myös mahdollistaa kansalaisten pääsyn kaduille ja aukioille, jonne itse presidentti on useasti kutsunut kansalaisia juhlimaan ja puolustamaan maata.

Toiset ovat kuitenkin pysyneet kotona. ”Mitä me ulkona olisimme tehneet?” kysyy vanhempi kurdimies kumppanini perheen kotona. ”Ennenkin kun tällaisia juttuja on tapahtunut, olemme seuranneet kotona. Armeijan voitto olisi ollut huono vaihtoehto meille kurdeille. Tosin ei tämäkään hallinto ole ollut meille hyvä. Kurdeista ei välitä kukaan.”

 

Matka takaisin lentokentälle taittuu autolla. Turkin liput liehuvat autoissa ja teiden varsilla. Aivan kuin tärkeä merkkihenkilö olisi saapumassa paikalle. Autojonot lentokentälle ovat pitkät erilaisten tarkastusten takia, joten meidät heitetään läheiselle metroasemalle. Olemme lentokentällä vartissa.

Passintarkastuksessa ainoa haasteemme on pul, eli Turkin kansalaisille tarkoitettu postimerkin muotoinen ”maastapoistumisviisumi”. ”Tarvitsethan sinä viisumin ulkomaille mennessäsikin”, vastaa virkailija puolisoni kritiikkiin maksun järjettömyydestä. Lopulta epäuskoinen kumppanini myöntyy ja maksaa 15 liiraa eli noin 5 euroa toiselle virkailijalle. Matkamme Beirutiin voi jatkua.

Täydellinen ulkonäkö lähtee kokonaisuudesta: miesten ulkonäköpaineet Lähi-idässä

Teksti ja kuva: Otto Kaplas
Kirjoittaja työskentelee harjoittelijana World Youth Alliancessa Beirutissa

Länsimediassa kuulemme usein puhuttavan negatiiviseen sävyyn Lähi-idän naisten ulkonäköpaineista, ja huntujen käytön kieltäminen tai sen pakottaminen nousevatkin meillä lehtiin. Tämä saa useimmat kokemaan vääräksi, ettei alueen miehillä ole samankaltaisia ulkonäköpaineita tai kulttuurisia sääntöjä. Onko asian laita kuitenkaan näin?

Itse viiksekkäänä, ulkonäkööni ja pukeutumiseeni jonkin verran panostavana miehenä olen Lähi-idässä matkustaessani hämmästynyt, kuinka tärkeänä alueen miehet pitävät ulkonäköään. Oma ulkonäköni aiheuttaa usein paikallisissa hämmästystä ja huvitusta. Parturissa pohjoismaiset ohuet hiukseni saavat niihin tottumattoman leikkaajan usein panikoimaan, ja miesnutturani sai ihmiset kääntymään tuijottaakseen kummallista miestä, joka rikkoi standardia miesmallia.

Olen törmännyt tähän miesten ulkonäkökulttuuriin niin Turkissa kuin Libanonissa. Turkissa viiksiäni kehutaan, mutta niiden poliittista affiliaatiota ja tarkoitusta kummastellaan. Siellä viikset nimittäin yhdistetään kemalismiin, eli maalliseen nationalismiin. Pitkä parta taas tarkoittaa uskonnollista vakaumusta lähes koko Lähi-idän alueella. Ne, jotka eivät halua viestiä vakaumustaan, valitsevat lähes poikkeuksetta saman naamakarvoitustyylin, eli sängen tai lyhyen parran. Libanonissa totaalinen parrattomuuteni saikin parturini raapimaan päätään, kun hiustenleikkuun kanssa olisi saanut parran siistimisen samalla.

Päätin käydä haastattelemassa beirutilaisen miesten parturikampaamo Phil and Joen henkilökuntaa kysyäkseni heidän näkemystään miesten ulkonäköpaineista. Jo sisälle astuessani tajusin, kuinka suuri bisnes miesten ulkonäkö on Libanonissa: jokaisen kampaamotuolin edessä on pieni televisio, joka näyttää mykkäelokuvia, liikkeen hyllyt ovat täynnä ketjun omia design-partaveitsiä ja äärimmäisen siististi pukeutunut henkilökunta ryhtyi välittömästi herroittelemaan minua. Esittelyjen jälkeen siirryin kysymyksiini, jolloin George, yksi liikkeen partureista, tarjosi minulle kahvia ja istuimme nahkaisiin nojatuoleihin keskustelemaan aiheesta.

phil & joe

Phil and Joe -parturiliike Beirutissa

George kertoo ulkonäön olevan Libanonissa miehille kaikki kaikessa ja vielä enemmän, kuin mitä sen on naisille. Hiustyyleissä täällä otetaan vaikutteita länsimailta, vaikka alueen oma tyyli on aina astetta konservatiivisempi. Muoti muuttuu alueella muutaman vuoden välein, mutta ei yhtä radikaalisti kuin esimerkiksi Euroopassa. Ainoa merkittävästi muuttuva asia on parran pituus. Tällä hetkellä muotia on pitkä parta, kun taas edellisenä vuonna lyhyt oli suositumpi. Tärkeimmäksi syyksi ulkonäön tärkeydelle George nimeää muiden miesten aiheuttaman paineen. Naisten huomion saaminen ei siis yllättäen olekaan tärkein asia ulkonäöstään huolehtivalle. Myös salilla käymistä pidetään trendikkäänä paikallisten miesten keskuudessa, ja treenatut lihakset viestivät kunnon lisäksi myös terveistä elämäntavoista. Omalla ulkonäöllä viestitään siis asemaa, ja oman parturin luotetaan aina tietävän uusin ja trendikkäin tyyli. Lopuksi George kertoo, että heille on normaalia, että asiakkaat käyvät liikkeessä viikoittain tai jopa useammin. Ainoa poikkeus trendien seuraamiselle on Georgen mukaan vaatetus, sillä vaikka miehet ostavatkin uusia vaatteita hyvin tiuhaan, ovat vaatteet usein aina samat: farkut yhdistettynä t-paitaan tai kauluspaitaan. Pelkkä hiustyyli ei kuitenkaan hänestä ole mitään ilman täydellistä kokonaisuutta, jonka luovat uudet vaatteet, siistit kengät ja korut.

Tämä idea kokonaisuuden tärkeydestä tuntui selittävän minulle, mistä miesten ulkonäössä Lähi-idässä on kyse. Insinööritaidolla leikatut mustat hiukset, ja millin tarkasti muotoillut naamakarvat ovat vain osa kokonaisuutta, johon kuuluvat myös uudet ja tarkoituksella tiukat vaatteet, jotta salilla treenatut lihakset varmasti näkyisivät. Kaiken tämän taustalla elää idea uudesta maskuliinisuudesta, jonka tarkoituksena on viestiä sosiaalista asemaa, terveyttä ja nuorekasta trendikkyyttä. Vaikka länsimaissakin miehet ovat alkaneet 2000-luvulla huolehtimaan ulkonäöstään aiempaa enemmän, on sen tarkoituksena ollut usein erottautua massasta, kun taas täällä miehet pyrkivät noudattamaan yhtä hyväksi havaittua tyyliä, joka pikkutarkkuudessaan vaatii jatkuvaa huoltoa. Poikkeukset tähän tyyliin ovat hyvin harvinaisia, ja vastaan saattaakin kävellä tusinan kokoinen joukko nuoria miehiä, joiden tyyli noudattaa kaikilla samaa linjaa. Miesten ulkonäköpaineet ovat niin suuret paikallisille, että se johtaa lähes standardisoituneeseen miestentyyliin. Miesten muoti tuntuu saavuttaneenkin jonkinlaisen kulminaatiopisteen, jota kukaan ei halua – tai uskalla haastaa.

Vaikka pyrkisinkin noudattamaan tätä alueen trendikästä miesihannetta mahdollisimman tarkasti, en voi länsimaalaisena miehenä kuitenkaan koskaan saavuttaa sitä täydellisesti. Pelkästään ihonvärini ja ohuen hiustenlaadun takia tulisin aina erottumaan paikallisista, mutta tärkeimpänä ongelmana tulee aina olemaan hiotun kokonaisuuden puuttuminen. Jokainen yksittäinen aspekti on tärkeä kokonaisuuden ylläpitämiseksi, ja massasta erottautuminen ei ole viisasta, sillä vain tämä yksi tyyli edustaa miehistä komeutta, siisteyttä, nuoruutta eli kaikkea sitä mitä mies haluaa olla.

Sultanbeyli, pieni kaupunki suuressa Istanbulissa

Teksti  ja kuva: Milja Rämö

Auton ikkunasta katselen maisemaa, jollaiseksi olen kuvitellut keski-anatolialaisen pikkukaupungin. Tammikuisen kylmillä kaduilla juoksentelevat lapset hieman nuhjaantuneissa fleeceasuissa, huiveihin ja pitkiin takkeihin pukeutuneet naiset ovat matkalla basaariin, talojen julkisivut ovat hieman ränsistyneet ja kaukaisuudessa kohoaa sumu kukkuloiden ylle.

Olen Sultanbeylissä, 300 000 asukkaan istanbulilaisessa esikaupungissa, joka on vielä 40-luvulla ollut viljelymaata. Tänä päivänä Sultanbeyli on työväenluokkainen kurdien, uskonnollisten, syyrialaisten pakolaisten, AKP:n, ISIS:n ja PKK:n kannattajien kohtauspaikka, joka viime kesänä muuttui PKK:n pommi-iskun areenaksi.

Sultanbeyli_Milja_Rämö“Istanbul on uusi Berliini!”, “Istanbul on silta idän ja lännen välillä!” “Istanbulin ihanat basaarit, pikkukujat ja moskeijat vievät aikamatkalle itään!” “Istanbul henkii Gezi-puiston jälkeistä aktivismia!” Istanbul on monien suomalaisten turistien lempikohteita, ja jokaisella tuntuu olevan todella erilaisia vivahteita kokemuksissaan kaupungista.

Paljon Istanbulissa aikaa viettäneenä, ja siellä asuneenakin, jokaisella vierailullani hämmästyn kaupungin moniulotteisuudesta ja kontrasteista. Moniulotteisuuden näkee jo verrattaessa turistien keskuudessa suosittuja Sultanahmetin historiallista aluetta ja Taksimin kaupallisempaa aluetta. Kontrasti kasvaa, kun siirrytään esikaupunkialueille, jotka ovat kuin omia kaupunkejaan ja joissa asuu helposti enemmän ihmisiä kuin Tampereella.

Taksimilta, Istanbulin modernista keskuksesta, Sultanbeyliin kestää metrolla, metrobussilla ja bussilla 1-1,5 tuntia, joka on usealle istanbulilaiselle tavallinen työmatka. Metrobussista Anatolian puolella jäädessä voi jo huomata, että väkijoukko muuttuu, ja turkkilainen yläluokka on jäänyt kalliille Beyoğlun alueelle. Sultanbeyliin saapuessa tuntuu kuin olisi saapunut aivan toiseen kaupunkiin.

Pitkään omaan tuttavapiirini kuului maallistuneita turkkilaisia, jotka asuivat enintään parinkymmenen minuutin metromatkan päässä Taksimilta. Minulla oli harvoin syytä poistua, ainakaan säännöllisesti, kuplasta, jossa Istanbul näyttäytyi pikkukujina, trendikahviloina ja vaihtoehtoisina, joskus tosin kovin pinnallisina, aktivistipiireinä. Sultanbeyli tuntui alkuun jopa eksoottiselta pieneltä anatolialaiselta kaupungilta Istanbulin sisällä.

Sultanbeylissä uskonto ja perinteet ovat tärkeässä roolissa. Monet poistuvat sieltä harvoin, jotkut eivät koskaan. Erään tuttavani mukaan ensimmäistä kertaa kaupalliselle Taksimille saapuminen oli kuin olisi tullut Amerikkaan. Hän oli nähnyt paikan useasti televisiosta. Vielä suurempi syy hämmennykseen oli Taksimin kulttuuri. Se tuntui hänelle niin vieraalta ja erilaiselta, aivan kuin hän olisi tullut toiseen maahan. Oli turvallisempaa palata kotiin tuttuun kulttuuriin.

Muutaman vuoden sisällä Sultanbeyliin avataan metroasema. Monet pelkäävät, että metron mukana tulevat myös maallisen Istanbulin ongelmat ja huolet. Toisille metro on taas mahdollisuus käydä töissä ja koulussa Sultanbeylin ulkopuolella, sekä mahdollisuus tutustua myös niihin paikkoihin, jotka ovat suomalaisille turisteille tuttuja, kuten Hagia Sofiaan tai Siniseen moskeijaan.

Istanbulin sisälle mahtuu monta pientä kaupunkia ja kylää. Aikaisemmin Istanbulin ollessa vielä Konstantinopoli nykyinen kaupunki olikin joukko kyliä Bosporinsalmella. Tämän päivän Istanbulissa lyhyellä kävelymatkallakin voi nähdä erilaisia kaupunkikulttuureja, etenkin jos poikkeaa turistien suosimilta alueilta, saatikka jos sattuu päätymään esikaupunkialueille.

Eyyüp Sultan – Istanbulin pyhiinvalleuskeskus

Teksti ja kuvat: Linda Hyökki

Bosporin Kultaisen sarven rannalla sijaitseva Eyyüpin kaupunginosa kätkee sisälleen erään Istanbulin vilkkaimmista uskonnollisista keskuksista. Konstantinopolin ensimmäisissä valloitusyrityksissä mukana olleen Profeetta Muhammadin seuralaisen, Abu Ayyub al-Ansarin, sanotaan pyytäneen juuri ennen kuolemaansa vuonna 672, että hänet haudattaisiin Konstantinopolin muurien juureen. Hauta löydettiin muslimien valloitettua kaupungin vuonna 1453, ja pian samalle paikalle rakennettiin Eyyüp Sultan –moskeija.

Nykyään Abu Ayyub al-Ansarin hauta on suosittu vierailukohde muslimien keskuudessa. Eyyüpiin saapuu vierailijoita niin läheltä kuin kaukaakin, mukaan lukien muslimeita Turkin ulkopuolelta. Ziyara (arab.), tarkoittaa vierailua pyhään paikkaan, haudalle tai hautakappeliin. Haudan tekee pyhäksi siihen haudatun henkilön status pyhimyksenä, niin kutsuttuna ”Jumalan ystävänä” (arab. wali, awliya). Pyhimys-konsepti eroaa islamilaisessa teologiassa esimerkiksi kristinuskon tavasta ymmärtää pyhimykset. Muslimista voi tulla ”Jumalan ystävä” jos hänellä todetaan olevan erityisen läheinen yhteys Jumalaan, eikä minkäänlaista henkilön beatifikaatiota tai autuaaksi julistamista ole käytössä. Täten islamilaisia ”pyhimyksiä” ovat niin profeetat ja Profeetta Muhammadin perheenjäsenet kuin myös hänen seuralaisensa.

Islamilainen pyhimyskulttuuri on uskonoppineiden kesken kiistelty aihe, ja muun muassa suufilaista sunni-islamia edustavat puhuvat ziyaran puolesta. Ziyara ei kuitenkaan ole uskonnollisena palvontatekona tai eräänlaisena ”pyhiinvaelluksena” verrattavissa Hajjiin tai Umraan, sillä vain Hajj on teologisesti velvoittava. Islamin ”pyhimys”, wali, voidaan nähdä Jumalan erityisesti siunaamana henkilönä, jonka kuoleman jälkeenkin Jumalan hänelle suoma hyvyys ja menestys (arab. barakat) pysyttelevät hänen haudassaan. Kyseisellä henkilöllä ei kuitenkaan ole samalla tapaa supervoimia ja Jumalan kaltaista kykyä vaikuttaa ihmisten elämään, kuten pyhimyksillä on kristinuskossa. Täten muun muassa hanbali-koulukunnassa vahvasti vaikuttanut Ibn Taymiyyah kielsi haudoilla rukoilun vierailijan hyväksi, mutta salli haudoilla rukoilun siihen haudatun henkilön hyväksi.

Keskusteluja on käyty jo kahdeksannelta vuosisadalta lähtien ziyaran hyväksyttävyydestä ja perustasta Profeetan perimätiedossa. Vaikka perimätiedossa ja ensimmäisissä islamilaisen lain (fiqh) teoksissa on mainintoja ziyaran harjoittamisesta, pyhimyksiin ja heidän palvomiseensa liittyvää doktriinia ei silti löydy Koraanista. Vaikka ”pyhimys” itse ei voisi suoranaisesti vaikuttaa rukouksiin, monet muslimit uskovat silti, että kun he hakeutuvat ”pyhimysten” haudoille rukoilemaan Jumalalta heille itselleen tärkeitä pyyntörukouksia (du’a), saavat nämä rukoukset siten erityisen vahvistuksen haudassa läsnä olevien siunauksien ansiosta.

Muslimimies tekee pyyntörukousta Abu Ayyub Al-Ansarin hautakammion edustalla

Muslimimies tekee pyyntörukousta Abu Ayyub Al-Ansarin hautakammion edustalla

Monissa eri Lähi-idän maissa ja Turkissa ziyara on erityisen suosittu käytäntö. Yksin Istanbulissa on 117 hautakammiota, joissa viimeisen leposijansa ovat saaneet niin sulttaanit ja heidän perheenjäsenensä kuin uskolliset johtohahmotkin. Abu Ayyub al-Ansarin haudalla on erityinen asema johtuen hänen statuksestaan Profeetan seuralaisena, mutta toisaalta myös islamilaisen sivilisaation historian suhteen. Hänen hautansa voidaan nähdä kuuluvan koko maailmanlaajuiselle muslimiyhteisölle ja toimivan tietynlaisena alueellisena vahvistuksena islamin läsnäololle entisillä kristityillä mailla.

Vaikka yleisesti ottaen pyhät paikat ja tilat ovat selkeästi erillään arkipäivän tiloista, Eyyüp Sultan ‑moskeijan sisäpihalla sijaitsevan hautakammion ympärillä voi havaita pyhän ja maallisen sekoittuvan keskenään. Muun muassa ihmisten käyttäytyminen ja vaatetus eroavat ziyaran aikana selkeästi kanonisten rukousten ja moskeijan sisätiloissa suoritettavien palvontatekojen muodollisuudesta. Moskeijan sisäpihan keskiössä on pieni aidattu alue, jossa kasvaa idänplataani-puu. Legendan mukaan Istanbulin valloittaja, Mehmed II, haudan löydettyään istutti puun merkiksi haudan paikalle. Tämä massiivisiin mittoihin kasvava puu on erityisen tunnettu turkkilais-iranilaisella alueella, ja siihen yhdistetään usein tietynlaista uskonnollista kunnioitusta. Muutamat vierailijat pysähtyvätkin mielellään myös puun luokse rukoilemaan, ja monilla Lähi-idän alueilla siunattujen hautakammioiden läheisyydessä kasvavien pyhillä puilla uskotaan olevan erityisiä voimia.

Naisia rukoilemassa suuren puun aidatulla alueella.

Naisia rukoilemassa suuren puun aidatulla alueella.

Kuva 2

Muutoinkin ziyaraan kuuluvien palvontatekojen suorittaminen ei ole rajoitettu vain hautakammion välittömään läheisyyteen vaan monet vierailijoista levittäytyvät koko sisäpihan alueelle rukoilemaan ja lukemaan Koraania. Heidät voi kuitenkin erottaa muista rukoilijoista siten, että heidän kasvonsa eivät ole käännetty kanonisten rukousten rukoussuuntaan, Mekkaan päin. Erityisesti Koraanin 36. lukua, Surah Yasin, luetaan ziayaran yhteydessä.

Nainen istuu moskeijan sisäpihalla lukemassa Koraania.

Nainen istuu moskeijan sisäpihalla lukemassa Koraania.

Tämän Koraanin osan uskotaan olevan erityisen tehokas ja vaikuttava luettavaksi vaikeina aikoina. Kanonisten rukousten vaatetuksesta eroavasti naispuoliset ziyara-vierailijat eivät välttämättä kaikki pue päähuivia tai edes käsivarret ja vartalon alaosan täydellisesti peittäviä vaatteita. Mielenkiintoista on myös havaita, miten monet vierailijoista saattavat hakea erityistä läheisyyttä hautakammion kanssa (sen ollessa kiinni) nojailemalla sen seiniin tai koskemalla sen ovea rukouksen yhteydessä, kun taas toiset pysyttelevät kauempana. Toiset taas saattavat käyttäytyä hyvinkin rennosti tämän pyhän paikan läheisyydessä, ja jutella vaikkapa puhelimeen nojaillen hautakammion seinämiin. Monille on myös tärkeää ikuistaa itsensä hautakammion edessä kuvaan jos toiseenkin.

Vierailijoita rukoilemassa hautakammion seinän vieressä

Vierailijoita rukoilemassa hautakammion seinän vieressä

Vanha nainen silittää hautakammion ovea rukouksen yhteydessä

Vanha nainen silittää hautakammion ovea rukouksen yhteydessä

Yleisesti ottaen Eyyüp Sultan on niin turkkilaisille kuin ei-turkkilaisillekin muslimeille tärkeä uskonnollinen ja historiallinen paikka, johon myös monet turistit suuntaavat Istanbulin matkallaan. Moskeijan piha-alueen yhdistämän ”pyhän” ja ”maallisen” rajamailla tapahtuva ziyara sekä vierailijoiden enemmän ja vähemmän muodolliset palvontateot ovat yksi parhaimmista esimerkeistä islamin monimuotoisuudesta. Vaikka ziyara itsessään voidaankin luokitella uskonnolliseksi riitiksi, sen osuudet ovat vähemmän rituaalisesti muodollisia ja jokaisen vierailijan yksilöllisesti päätettävissä. Istanbul on kaupunki, jossa Itä ja Länsi kohtaavat, ja siten myös Eyyüp Sultan lienee yksi harvoista paikoista, joissa kaikenlaiset muslimit eri syistä tulevat yhteen ja vieri vieressä hakevat läheisyyttä Jumalaan.

Kirjoittaja on tohtoriopiskelija Fatih Sultan Mehmet Vakif -yliopistossa Istanbulissa           

Opiskelijatytön murha sai turkkilaiset kaduille

Teksti: Sanna Raita-aho

11042653_10153167643779700_6346919012586807199_n

Naisaktivistin musta performanssi kuvasi perheväkivallan uhreina kuolleita naisia Turkissa.

Helmikuussa Turkissa raiskattiin ja murhattiin 20-vuotias lääketieteenopiskelija Özgecan Aslan.  Naisiin kohdistuva väkivalta on Turkissa yleinen ongelma, mutta Aslanin joutuminen täysin tuntemattoman minibussinkuljettajan raiskaamaksi ja murhaamaksi katkaisi jonkinlaisen kamelin selän. Murha sai Turkissa naiset pukeutumaan mustiin, ja aiheutti tuhansien ihmisten protesteja ympäri Turkkia. Twitterissä #sendeanlat (kerrosinäkin) hashtag kehotti turkkilaisia naisia jakamaan kokemuksiaan häirinästä. Tämä sai aikaan valtavan kasan tviittejä, jossa naiset rikkoivat vaikenemisen muurin ja jakoivat viimein kipeitä kokemuksiaan häirinnästä ja syrjinnästä.

Turkin naiskysymys on osa samaa poliittista valtataistelua, jota maassa käydään parhaillaan sekulaarin väestön ja vallassa olevan uskonnollisen AKP-puolueen välillä. Hallituksen vastustajien mielestä AKP:n taantumuksellinen asenne naisia kohtaan on heikentänyt heidän asemaansa, ja monet valtapuolueen johdon kommentit ovat raivostuttaneet tasa-arvon puolesta taistelevia. Oppositio syyttikin AKP:ta Özgecanin kaltaisten surmien lisääntymisestä, ja muistutti, että naisten surmat ovat islamistipuolueen aikana kymmenkertaistuneet.

AKP:n konservatiivinen politiikka korostaa naisen roolia Turkissa ennen kaikkea äitinä. Presidentti Recep Tayyip Erdoğan totesi hiljattain, etteivät naiset voi olla tasa-arvoisia miesten kanssa. Varapääministeri Bülent Arınç taas kehotti naisia pidättäytymään nauramasta julkisilla paikoilla. Poliitikot ovat kehottaneet naisia hankkimaan vähintään kolme lasta ja avioitumaan mahdollisimman aikaisin. Kuvaavaa on myös se, että entinen tasa-arvoministeriö muutettiin Turkissa perheministeriöksi, joka vastaa nykyisin ”naisten, vammaisten ja lasten” asioista.

Väkivalta on ollut ennen Aslanin surmaakin Turkissa säännöllinen uutisaihe, ja maan mediassa raportoidaan viikoittain tapauksista, joissa mies tai joku muu lähiomainen on surmannut naisen. Naisjärjestöt ovatkin tehneet sinnikkäästi työtä perheväkivallan kitkemiseksi. Vuonna 2012 Turkkiin säädettiin paranneltu perheväkivaltalaki. Naisjärjestöjen mukaan laki on itsessään hyvä, mutta sen toteuttamisessa on ongelmia. Esimerkiksi tuomarit ja poliisit eivät ole vielä tarpeeksi koulutettuja käsittelemään väkivaltakysymyksiä. Joissain tapauksissa väkivaltaa tehneiden miesten tuomioita on lievennetty esimerkiksi sillä perusteella, että nainen on ”pukeutunut provosoivasti” tai ”flirttaillut toisen miehen” kanssa.

10407127_10153167644649700_6264811058365545584_n (1)

Naistenpäivänä turkkilaiset osoittivat mieltään naisten oikeuksien puolesta ja kantoivat murhatun Özgecan Aslanin kuvia.

Yksi Turkkia jakanut kysymys on ollut myös pitkään suhtautuminen naisten päähuiviin, jonka käyttö oli vuosikymmeniä kiellettyä valtion julkisissa viroissa ja yliopistoissa. AKP kumosi kiellon, mikä aiheutti myös runsaasti protesteja sekä huivikieltoa vastaan että sen puolesta. Huivia käyttäville naisille kiellon kumoaminen oli luonnollisesti voitto, ja monet heistä vetosivatkin ihmisoikeuksiinsa huivin käytön sallimiseksi. Monille naisille oli helpotus, että he saivat nyt marssia omina itsenään niin parlamenttiin kuin julkisiin virkoihin.

Monet turkkilaisista naisista kulkevat kuitenkin yhä ilman päähuivia, ja he ovat kokeneet, että AKP:n konservatiivinen politiikka on nyt ajanut puolestaan heidät ahtaalle. Erään naisasia-aktivistin mukaan hallitus lähettää hiljaista viestiä, että huivia käyttämättömät naiset ovat vapaampia häirinnälle ja vastaavat itse siitä koetuista seurauksista. Puhe on osa AKP:n populistista diskurssia, jossa turkkilaiset on jaettu AKP:n kannattajiin – ”aitoihin, oikeisiin ja uskonnollisiin” turkkilaisiin ja ”heihin” eli sekulaariin eliittiin, jonka käytös on paheksuttavaa eikä edusta aitoa turkkilaisuutta.  Huivia käyttävät naiset edustavat tässä puheessa ”hyviä naisia”. AKP onkin ottanut politiikassaan irti siitä syrjinnäksi tulemisen tunteesta, jota uskonnollisempi väestö puolestaan koki sekulaarin oppositiopuolueen valtakautena.

Ongelma Turkin naiskysymyksessä onkin se, että se on jäämässä yleisen poliittisen populismin jalkoihin.  Kun vääntöä käydään huivin kaltaisista kysymyksistä, naisten yhteiset ongelmat jäävät sivuun. On myös muistettava, että naisten tasa-arvossa on ollut Turkissa ongelmia jo ennen AKP:n valtakautta, ja esimerkiksi naisten kokema väkivalta ja alhainen töissä käynti ovat olleet ongelmia jo vuosikymmenten ajan. Sekulaarit ja islamistit naisjärjestöt eivät ole kyenneet kokoamaan rivejään naisten yhteisten ongelmien ajamiseksi. Nykyhallitukselta ei myöskään tunnu löytyvän ainakaan julkisten puheiden perusteella mielenkiintoa naisten aseman parantamiseksi. Nähtäväksi jää, miten AKP:n konservatiivinen politiikka muuttaa naisten asemaa Turkissa.

Huolimatta synkistä uutisista, Turkissa on myös menossa toisenlainen muutos, missä yhä useammat naiset ovat tulleet tietoisiksi oikeuksistaan. Gezi-puiston mielenosoituksissa iso osa osallistujista oli naisia. Vaikka perheväkivalta on yhä ongelma Turkissa, naisjärjestöjen sinnikkään työn ansiosta yhä useammat naiset uskaltavat hakea apua perheväkivaltaan ja ovat tietoisempia oikeuksistaan, mikä on omalta osaltaan voinut johtaa perheväkivallasta tehtyjen ilmoituksien lisääntymiseen. Tämä liike voi haastaa AKP:n politiikkaa. Ainakin Aslanin murha onnistui rikkomaan jo yhden tabun saamalla naiset puhumaan julkisesti kokemastaan syrjinnästä ja väkivallasta.