Rakkautta, dramatiikkaa ja soft poweria – turkkilaiset saippuaoopperat valloittavat maailmaa

Sanna Raita-aho
Kirjoittaja on Turkissa asuva toimittaja.
 

Kyyneleitä, dramaattista taustamusiikkia ja hitaita kohtauksia, joissa pariskunta tuijottaa toisiaan tiivisti silmiin. Lisäksi tarinaan sekoitetaan dramaattisia käänteitä ja luokkaeroista ja konservatiivisesta yhteiskunnasta johtuvia jännitteitä.  Näistä aineksista on syntynyt ympäri maailmaa miljoonia katsojia keränneiden turkkilaisten saippuaoopperoiden menestysresepti.

Turkkilaiset saippuaoopperat ovat saavuttaneet suosiota niin Lähi-idässä, Latinalaisessa Amerikassa, Venäjällä kuin Kreikassakin.  Turkkilaislehti Daily Sabahin mukaan saippuaoopperoiden vientiarvo oli viime vuonna 350 miljoonaa dollaria. Saippuaoopperoiden suosio maailmalla on synnyttänyt myös mielenkiintoisia ilmiöitä. IB Times -lehden mukaan ne ovat tehneet turkkilaisista nimistä trendikkäitä Latinalaisessa Amerikassa ja saaneet vanhempia nimeämään lapsiaan niiden mukaan.

IMG_1378.JPG

Saippuaoopperat ovat myös houkutelleet monia turisteja tutustumaan Turkkiin ja sarjan kuvauspaikkoihin.

Vaikka sarjoja ei ole suunniteltu erityisesti ulkomaiselle yleisölle, ne ovat niin suosittuja, että osa tutkijoista on alkanut pitää sarjoja jopa Turkin soft powerin välineenä.  Istanbulilaisen Bilgin yliopiston mediatutkijan Aslı Tunçin mukaan Turkki on vahvistanut saippuaoopperoiden avulla maata koskevia positiivisia mielikuvia erityisesti Lähi-idässä, jossa Turkin hallitus on viime vuosina pyrkinyt ottamaan muutenkin aktiivisempaa roolia.

Sarjojen suosion erityisesti Lähi-idässä on arvioitu johtuvan siitä, että ne pysyttelevät yhteiskunnan normien sisällä ja käsittelevät katsojille tuttuja ongelmia. Toisin kuin länsimaisissa sarjoissa, televisioruudussa ei nähdä seksiä tai alkoholia. Lisäksi sarjat käsittelevät aiheita, jotka ovat arabimaissa todellisuutta mutta samalla julkisessa keskustelussa vaiettuja tabuja – kuten seksiä ennen avioliittoa ja ei-toivottuja raskauksia. Episodit kestävät pisimmillään kaksi tuntia, eikä niissä säästellä tunteita tai kyyneleitä. Kaikkialla tosin näin melodramaattinen tyyli ei ole iskenyt. Esimerkiksi Son-saippuasarjan neljä minuuttia kestänyt itkemiskohtaus jouduttiin lyhentämään vain 30 sekunnin mittaiseksi Ruotsissa.

Saippuaoopperoita on ehditty juhlia myös Lähi-idän naisten voimaantumisen välineenä.  Ilmiötä on käsitellyt esimerkiksi kreikkalaisohjaaja Nina-Maria Paschalidoun Kismet-dokumentissaan. Paschalidoun dokumenttiin haastattelema syyrialaisnainen kertoi, että seksuaalista häirintää käsittelevä saippuaooppera Fatmagül’ün Suçu Ne? (vapaasti suomennettuna Mikä on Fatmagülin syy?) sai hänet hakemaan eroa onnettomasta ja alistavasta avioliitostaan. Arabimediassa on muutenkin raportoitu turkkilaisten saippuasarjojen aiheuttamista avioeroista, kun naiset ovat halunneet eroon huonoista liitoista nähtyään onnellisia pareja televisioruudulla.

Turkkilaistutkija Tunç suhtautuu ajatukseen saippuasarjoista tasa-arvon lähteenä kuitenkin varauksellisesti. Vaikka sarjat tapahtuvatkin pääosin moderneissa ympäristöissä, naisten roolihahmot ovat konservatiivisia. Naisen olemassaolo välittyy lähinnä suhteessa mieheen. Sinkkunaisia tai uraan keskittyviä naisia sarjoissa ei juuri näy. Toisaalta monelle turkkilaiselle katsojalle konservatiiviset sukupuoliroolit ovat normi, joten he eivät valita sisällöstä. Tekijät tietävät mikä myy, ja viihdettä kaipaavat katsojat eivät jää analysoimaan sukupuoliroolien vanhakantaisuutta, Tunç sanoo.

Saippuasarjojen tuotanto on myös kaukana niiden kuvaamasta glamour-maailmasta. Uusia jaksoja kuvataan tiukalla tahdilla usein työntekijöiden terveyden kustannuksella. Työpäivät venyvät usein yli 12 tuntisiksi, ja kuvauksissa on raportoitu niin onnettomuuksista kuin työntekijöiden uupumuksesta johtuvista sairauskohtauksista. Tammikuussa 2015 Turkin työministeriö määrittelikin saippuaoopperoiden kuvauspaikat vaarallisiksi työpaikoiksi, mikä tarkoittaa, että sarjojen tuotantoa tulisi valvoa tietyillä turvallisuusmääräyksillä. Koska monet näyttelijät tekevät töitä freelancer-suhteissa, he jäävät kuitenkin sääntelyn ja ammattiliittojen ulkopuolelle. Tunçin mukaan ongelmiin voitaisiin puuttua vasta, jos tähtinäyttelijät ja -ohjaajat uskaltautuisivat puhumaan ongelmista enemmän julkisuudessa. Jos freelance-näyttelijät puhuvat ongelmista, he ovat riskissä menettää työpaikkansa, koska kovan kilpailun takia uusia tekijöitä löytyy aina. Rahoittajilla taas ei ole myöskään kiinnostusta puuttua ongelmiin, koska heille sarjojen tehokas massatuotanto on hyödyllistä, Tunç arvioi.