Kaksi eri arkea

Teksti ja kuva: Laura Wickström

Tämä kirjoitus on omistettu ystävälleni W:lle.

W on niin kuin minä niin sanottu expat. Asumme molemmat Beirutissa, hän perheineen jo puoli vuotta ja minä perheineni kolme kuukautta. W:lla on kaksi lasta alakouluiässä ja hän on naimisissa ranskalaisen miehen kanssa. Hänen miehensä on töissä isossa kansainvälisessä yrityksessä, ja miehen työn takia perhe on muuttanut tiiviiseen tahtiin muun muassa Lähi-idässä ja Arabiemiraateissa. Itse olen myös tullut Beirutiin työn perässä, joten yhtäläisyyksiä löytyy. On kuitenkin yksi ratkaiseva tekijä, jonka takia W:n ja minun kokemukset Beirutista ovat hyvin erilaisia. W on indonesialainen.

Tässä esimerkkejä miten arkielämämme eroavat. Minun oletetaan työskentelevän joko American University of Beirutissa tai YK:ssa. W on kotirouva mutta häntä kohdellaan aasialaisen ulkonäkönsä takia lähes poikkeuksetta taloudenhoitajana tai palvelijana. Minulla ei yleensä ole vaikeuksia saada service taksia. Service on edullinen kimppakyytiperiaatteella toimiva taksi. Ne kerrat kun olen joutunut odottamaan, syynä on ollut se, että service taksit eivät ole menneet päämäärääni tai sitten auto on ollut täynnä. W:lla on vaikeuksia saada tarvittaessa taksia ja ilman miehensä seuraa häntä kohdellaan kaltoin. Jatkuvien huonojen kokemusten takia hän ei mielellään käytä takseja liikkuessaan yksin tai lastensa kanssa, mikä vaikeuttaa arkielämää kaupungissa, jossa taksi tai bussi on lähes ainoa tapa liikkua, ellei omaa autoa ole käytettävissä. Minulla ei todennäköisesti olisi sen suurempia ongelmia ajaa täällä (paitsi oma pelkoni tätä Villi Länsi-liikennekulttuuria kohtaan), mutta W:n kohdalla asiat olisivat toisin. W tietää, että jos hän ajaisi ja jäisi kiinni ilman täällä hyväksyttyä ajokorttia häntä odottaisi muitakin ongelmia kuin vain muodolliset seuraamukset. Kun minua eri tilanteissa puhutellaan nimityksillä Madam tai Mam, W:tä puhutellaan aliarvoisesti eikä hän yleensä saa samanarvoista kohtelua. Hänen oletetaan karkottavan muita service taksin asiakkaita, eikä hänen oleteta pystyvän maksamaan.

Kun muutimme Beirutiin otin asunnonvälittäjiin ja vuokranantajiin yhteyttä, ja kohtaamaani ongelmaa voisi kutsua ylitarjonnaksi. Välittäjät jopa soittivat perään ja tarjosivat lisää asuntoja katsottavaksi. W:n perheen muuttaessa Beirutiin myös W otti välittäjiin ja asunnonomistajiin yhteyttä. Useammin kuin kerran hänelle ei edes näytetty asuntoa tai viitsitty päästää edes koko taloon. Kun W kävi meillä ensimmäistä kertaa kylässä, hän kertoi löytäneensä juuri meidän talostamme mielenkiintoisen asunnon, mutta hänelle ei koskaan näytetty asuntoa olettamuksella, ettei hän palvelijan palkalla millään pystyisi maksamaan vuokraa.

W:n tytär käy kolmannella luokalla ranskalaisessa koulussa. Hänellä on ystäviä, mutta koulussa häntä myös kiusataan äitinsä indonesialaisen taustan takia. Hänelle kerrotaan, että heidän palvelijathan ovat Indonesiasta (tai Filippiineiltä, joka on kodinhoitajien ja lastenhoitajien tyypillinen kotimaa). Meidän alle kolmevuotias tytär aloitti hiljattain päiväkodissa eikä meillä vieraan kielen ohessa missään vaiheessa ole ollut ongelmia muiden lasten, vanhempien tai henkilökunnan kanssa.

Mutta kaikkein vaikein osa, ja todennäköisesti suurin ero välillämme julkisten tilojen käytössä ja kokemuksissa siitä, on, ettei minun (tietääkseni) koskaan W:n lailla ole oletettu olevan prostituoitu. W:n kohdalla tämä toistuu jatkuvasti. Kun hän kävelee kadulla, auto saattaa seurata häntä ja auton ikkunasta heitetään paperilappuja, jossa on puhelinnumero, johon W:n pitäisi soittaa. Kokemus on täysin sama silloinkin kun W kävelee lastensa kanssa.

W:n kertoessa kokemuksistaan hänellä on aina pieni hymy huulillaan kun hän kohauttaa olkapäitään ja toteaa, että näin asiat vain ovat arabiyhteiskunnassa. Hän kuitenkin aina korostaa, etteivät tietenkään kaikki ihmiset kohtele häntä huonosti, tai että kaikki arabimiehet heittäisivät lappuja autonikkunasta. Ainoan kerran, kun hänelle tulee tuskallinen katse silmiin on hänen kertoessaan miten hän ei syntyperänsä takia pysty suojelemaan omia lapsiaan.

Asettuminen uuteen maahan vie oman aikansa. Arjen touhut saattoivat alussa vaatia enemmän voimia kunnes arki alkoi tuntua arjelta myös täällä Beirutissa. Kaiken keskellä pohdin monta kertaa miltä aloilleen asettuminen olisi tuntunut, jos joka ainoa päivä olisi sisältänyt jonkinlaisen huonon kokemuksen etnisen taustani takia. Se olisi väistämättä heittänyt varjon muuten hyvälle Beirutin kokemukselle. Mietin myös sitä, miten etuoikeutettu olen tässä kaupungissa sellaisen asian johdosta, jonka eteen en ole tehnyt yhtään mitään. Ihailen ystävääni hänen kyvystään olla masentumatta ja siitä miten hän säilyttää elämänilonsa, mutta ennen kaikkea ihailen sivusta miten hän kaiken kokemansa keskellä välittää arvoja tasavertaisuudesta ilman minkäänlaista katkeruutta lapsilleen.LauraWickström

Lopuksi haluan myös jakaa kultakimpaleita tämän perheen arjesta. Heillä on kaunis asunto kukkulan päällä, josta avautuu mahtava näköala Beirutin yli (ja kyllä, miehen työnantaja maksaa asumiskustannukset, joten vuokranantaja meidän talossamme jäi hyviä vuokralaisia vaille), heillä on nykyään auto (joten epämiellyttävät taksikokemukset voidaan minimoida) ja lapset käyvät yhdessä Beirutin parhaista ranskankielisistä kouluista. Heillä on paljon ystäviä sekä ulkomaalaisten parissa että myös paikallisten keskuudessa. He viihtyvät erinomaisesti Beirutissa. Asiat ovat siis tämän perheen kohdalla toistaiseksi hyvin, ja toivon hartaasti, että näin myös jatkuu.

Kirjoittaja työskentelee tutkija-koordinaattorina Suomen Lähi-idän instituutissa