Kaksi eri arkea

Teksti ja kuva: Laura Wickström

Tämä kirjoitus on omistettu ystävälleni W:lle.

W on niin kuin minä niin sanottu expat. Asumme molemmat Beirutissa, hän perheineen jo puoli vuotta ja minä perheineni kolme kuukautta. W:lla on kaksi lasta alakouluiässä ja hän on naimisissa ranskalaisen miehen kanssa. Hänen miehensä on töissä isossa kansainvälisessä yrityksessä, ja miehen työn takia perhe on muuttanut tiiviiseen tahtiin muun muassa Lähi-idässä ja Arabiemiraateissa. Itse olen myös tullut Beirutiin työn perässä, joten yhtäläisyyksiä löytyy. On kuitenkin yksi ratkaiseva tekijä, jonka takia W:n ja minun kokemukset Beirutista ovat hyvin erilaisia. W on indonesialainen.

Tässä esimerkkejä miten arkielämämme eroavat. Minun oletetaan työskentelevän joko American University of Beirutissa tai YK:ssa. W on kotirouva mutta häntä kohdellaan aasialaisen ulkonäkönsä takia lähes poikkeuksetta taloudenhoitajana tai palvelijana. Minulla ei yleensä ole vaikeuksia saada service taksia. Service on edullinen kimppakyytiperiaatteella toimiva taksi. Ne kerrat kun olen joutunut odottamaan, syynä on ollut se, että service taksit eivät ole menneet päämäärääni tai sitten auto on ollut täynnä. W:lla on vaikeuksia saada tarvittaessa taksia ja ilman miehensä seuraa häntä kohdellaan kaltoin. Jatkuvien huonojen kokemusten takia hän ei mielellään käytä takseja liikkuessaan yksin tai lastensa kanssa, mikä vaikeuttaa arkielämää kaupungissa, jossa taksi tai bussi on lähes ainoa tapa liikkua, ellei omaa autoa ole käytettävissä. Minulla ei todennäköisesti olisi sen suurempia ongelmia ajaa täällä (paitsi oma pelkoni tätä Villi Länsi-liikennekulttuuria kohtaan), mutta W:n kohdalla asiat olisivat toisin. W tietää, että jos hän ajaisi ja jäisi kiinni ilman täällä hyväksyttyä ajokorttia häntä odottaisi muitakin ongelmia kuin vain muodolliset seuraamukset. Kun minua eri tilanteissa puhutellaan nimityksillä Madam tai Mam, W:tä puhutellaan aliarvoisesti eikä hän yleensä saa samanarvoista kohtelua. Hänen oletetaan karkottavan muita service taksin asiakkaita, eikä hänen oleteta pystyvän maksamaan.

Kun muutimme Beirutiin otin asunnonvälittäjiin ja vuokranantajiin yhteyttä, ja kohtaamaani ongelmaa voisi kutsua ylitarjonnaksi. Välittäjät jopa soittivat perään ja tarjosivat lisää asuntoja katsottavaksi. W:n perheen muuttaessa Beirutiin myös W otti välittäjiin ja asunnonomistajiin yhteyttä. Useammin kuin kerran hänelle ei edes näytetty asuntoa tai viitsitty päästää edes koko taloon. Kun W kävi meillä ensimmäistä kertaa kylässä, hän kertoi löytäneensä juuri meidän talostamme mielenkiintoisen asunnon, mutta hänelle ei koskaan näytetty asuntoa olettamuksella, ettei hän palvelijan palkalla millään pystyisi maksamaan vuokraa.

W:n tytär käy kolmannella luokalla ranskalaisessa koulussa. Hänellä on ystäviä, mutta koulussa häntä myös kiusataan äitinsä indonesialaisen taustan takia. Hänelle kerrotaan, että heidän palvelijathan ovat Indonesiasta (tai Filippiineiltä, joka on kodinhoitajien ja lastenhoitajien tyypillinen kotimaa). Meidän alle kolmevuotias tytär aloitti hiljattain päiväkodissa eikä meillä vieraan kielen ohessa missään vaiheessa ole ollut ongelmia muiden lasten, vanhempien tai henkilökunnan kanssa.

Mutta kaikkein vaikein osa, ja todennäköisesti suurin ero välillämme julkisten tilojen käytössä ja kokemuksissa siitä, on, ettei minun (tietääkseni) koskaan W:n lailla ole oletettu olevan prostituoitu. W:n kohdalla tämä toistuu jatkuvasti. Kun hän kävelee kadulla, auto saattaa seurata häntä ja auton ikkunasta heitetään paperilappuja, jossa on puhelinnumero, johon W:n pitäisi soittaa. Kokemus on täysin sama silloinkin kun W kävelee lastensa kanssa.

W:n kertoessa kokemuksistaan hänellä on aina pieni hymy huulillaan kun hän kohauttaa olkapäitään ja toteaa, että näin asiat vain ovat arabiyhteiskunnassa. Hän kuitenkin aina korostaa, etteivät tietenkään kaikki ihmiset kohtele häntä huonosti, tai että kaikki arabimiehet heittäisivät lappuja autonikkunasta. Ainoan kerran, kun hänelle tulee tuskallinen katse silmiin on hänen kertoessaan miten hän ei syntyperänsä takia pysty suojelemaan omia lapsiaan.

Asettuminen uuteen maahan vie oman aikansa. Arjen touhut saattoivat alussa vaatia enemmän voimia kunnes arki alkoi tuntua arjelta myös täällä Beirutissa. Kaiken keskellä pohdin monta kertaa miltä aloilleen asettuminen olisi tuntunut, jos joka ainoa päivä olisi sisältänyt jonkinlaisen huonon kokemuksen etnisen taustani takia. Se olisi väistämättä heittänyt varjon muuten hyvälle Beirutin kokemukselle. Mietin myös sitä, miten etuoikeutettu olen tässä kaupungissa sellaisen asian johdosta, jonka eteen en ole tehnyt yhtään mitään. Ihailen ystävääni hänen kyvystään olla masentumatta ja siitä miten hän säilyttää elämänilonsa, mutta ennen kaikkea ihailen sivusta miten hän kaiken kokemansa keskellä välittää arvoja tasavertaisuudesta ilman minkäänlaista katkeruutta lapsilleen.LauraWickström

Lopuksi haluan myös jakaa kultakimpaleita tämän perheen arjesta. Heillä on kaunis asunto kukkulan päällä, josta avautuu mahtava näköala Beirutin yli (ja kyllä, miehen työnantaja maksaa asumiskustannukset, joten vuokranantaja meidän talossamme jäi hyviä vuokralaisia vaille), heillä on nykyään auto (joten epämiellyttävät taksikokemukset voidaan minimoida) ja lapset käyvät yhdessä Beirutin parhaista ranskankielisistä kouluista. Heillä on paljon ystäviä sekä ulkomaalaisten parissa että myös paikallisten keskuudessa. He viihtyvät erinomaisesti Beirutissa. Asiat ovat siis tämän perheen kohdalla toistaiseksi hyvin, ja toivon hartaasti, että näin myös jatkuu.

Kirjoittaja työskentelee tutkija-koordinaattorina Suomen Lähi-idän instituutissa

 

Advertisements

Tunisia – Arabimaailman toivo?

Teksti: Johannes Jauhiainen
Kuvat: Iiris Heikka

“Arabikevät” viittaa vuoden 2011 mielenosoitusten aaltoon, joka syrjäytti kolme pohjoisafrikkalaista diktaattoria. Nyt Libya on kaaoksessa ja pakolaisvirta Eurooppaan kasvaa. Armeija johtaa taas Egyptiä eikä kansan vaatimia uudistuksia ole toteutettu. Sitten on Tunisia, jossa tuloerot ovat pienempiä kuin naapurimaissa ja naisten oikeuksilla on vahvat perinteet.  Polygamia on kielletty ja abortti on ollut saatavissa kymmenien vuosien ajan. “Arabikevään” jälkeen Tunisia on Egyptin lisäksi ainoa maa, jossa uuden perustuslain kirjoittaminen on saatu päätökseen.

Sanoja muurissa

Onko Tunisiasta siis tulossa arabimaailman ensimmäinen demokratia? Kansanliikkeiden painostama hallitus on tehnyt uudistuksia, ja maassa järjestettiin ensimmäiset vapaat presidentinvaalit 2014.  Ehdolle asettautui myös ensimmäistä kertaa nainen, asianajaja Kalthoum Kannou.  Ja vaikka Kannoulla ei ollutkaan todellisia mahdollisuuksia tulla valituksi, hänen ehdokkuutensa poisti mielikuvan siitä, ettei Tunisialla voisi olla naispuolista johtajaa. Mutta eihän kansan luottamusta politiikkaan käden käänteessä ansaita.  Tunisialaiset ovat pitäneet hallitusta, presidenttiä ja poliittista eliittiä rosvoina, jotka ovat tyhjentäneet valtion kassan sekä tukahduttaneet kafkamaisilla säädöksillään vapaan keskustelun ja kansalaisten oma-aloitteisuuden.  Suomalainen byroslavia kalpenee verrattuna Tunisian vallankumousta edeltäneeseen korruption riivaamaan lupaviidakkoon.

Vaikuttaa siltä, että nuoriso, joka on väestön suurin ryhmä, on omaksunut Ingleheartin post-modernin yhteiskunnan normit ja osallistumistavat. Tällöin suosituimpia tapoja vaikuttaa ovat sosiaaliset liikkeet, suora toiminta ja yksilölliset ratkaisut ilman puoluekirjaa tai yksittäistä poliittista ideologiaa. Vallankumouksen jälkeen kansalaisyhteiskunta on puhjennut kukkaan. Medioita ja järjestöjä on enemmän kuin koskaan. Sensuuri, joka ennen teki bloggareiden elämästä sietämättömän, vaikuttaa kadonneen. Ihmiset siis haluavat olla aktiivisia ja osallistua. Ja vaikka presidentinpalatsiin pyrkivät ja eduskuntavaalien ehdokkaat olivat vanhempaan ikäluokkaan kuuluvia setiä ja tätejä, äänestysprosentti liikkui 65 ja 70 prosentin välillä.

Tyttö, joka ei puhunut sanaakaan

Tunisian täyttäessä jo joitakin demokratian ehtoja vaarana onkin tuudittautua itsekehuun. Menestys sokaisi Nokian insinöörit. Ennen Erdoganin aikaa turkkilaiset ylistivät Ataturkin uudistuksia, erityisesti naisten oikeuksia. Samalla tavalla tunisialaisten kunnianhimo kehittää yhteiskuntaansa ja olla edelläkävijä voi hiipua. Siksi tunisialaisten tulisikin pohtia, miksi tyytyä olemaan Pohjois-Afrikan paras, kun on potentiaalia olla demokraattisempi ja tasa-arvoisempi kuin monet Euroopan maat?

Muutoksia hidastaa myös se, että maan talous on jumiutunut ja Libyan sisällissodan seurauksena Tunisian rajan yli kulkeutuu aseistautuneita ryhmiä, jotka voivat horjuttaa maan sisäistä tasa-painoa. Potentiaalinen uhka ovat myös Levanttiin lähteneet jihadistit, jotka saattavat palata.

Kolme poikaa Soussessa

Kolme poikaa Soussessa

Viimeiseksi vielä käsitteestä “arabikevät”. Kyseinen sana herättää tunisialaisissa erityisen paljon antipatioita ja ärsyyntyneisyyttä bloggareiden, akateemikkojen ja kansan keskuudessa. Parhaiten suhtautumista kuvaa haastattelemani bloggaajan Lina Ben Mhennin kommentti:

”Arabikevät on käsite, jota länsi rakastaa ja jonka ranskalaismedia popularisoi. Mutta se ei kuvaa todellisuutta. Tunisiassa ei myöskään tapahtunut niin sanottua jasmiinivallankumousta, koska missään ei ollut jasmiinia. Kyseessä oli pikemminkin vallankumous arvokkuudesta. Oikeus arvokkaaseen elämään.”

Kirjoittaja on freelancetoimittaja, joka vietti valokuvaaja Iiris Heikan kanssa 3,5 viikkoa Tunisiassa ulkoministeriön toimittaja-apurahalla.

Opiskelijatytön murha sai turkkilaiset kaduille

Teksti: Sanna Raita-aho

11042653_10153167643779700_6346919012586807199_n

Naisaktivistin musta performanssi kuvasi perheväkivallan uhreina kuolleita naisia Turkissa.

Helmikuussa Turkissa raiskattiin ja murhattiin 20-vuotias lääketieteenopiskelija Özgecan Aslan.  Naisiin kohdistuva väkivalta on Turkissa yleinen ongelma, mutta Aslanin joutuminen täysin tuntemattoman minibussinkuljettajan raiskaamaksi ja murhaamaksi katkaisi jonkinlaisen kamelin selän. Murha sai Turkissa naiset pukeutumaan mustiin, ja aiheutti tuhansien ihmisten protesteja ympäri Turkkia. Twitterissä #sendeanlat (kerrosinäkin) hashtag kehotti turkkilaisia naisia jakamaan kokemuksiaan häirinästä. Tämä sai aikaan valtavan kasan tviittejä, jossa naiset rikkoivat vaikenemisen muurin ja jakoivat viimein kipeitä kokemuksiaan häirinnästä ja syrjinnästä.

Turkin naiskysymys on osa samaa poliittista valtataistelua, jota maassa käydään parhaillaan sekulaarin väestön ja vallassa olevan uskonnollisen AKP-puolueen välillä. Hallituksen vastustajien mielestä AKP:n taantumuksellinen asenne naisia kohtaan on heikentänyt heidän asemaansa, ja monet valtapuolueen johdon kommentit ovat raivostuttaneet tasa-arvon puolesta taistelevia. Oppositio syyttikin AKP:ta Özgecanin kaltaisten surmien lisääntymisestä, ja muistutti, että naisten surmat ovat islamistipuolueen aikana kymmenkertaistuneet.

AKP:n konservatiivinen politiikka korostaa naisen roolia Turkissa ennen kaikkea äitinä. Presidentti Recep Tayyip Erdoğan totesi hiljattain, etteivät naiset voi olla tasa-arvoisia miesten kanssa. Varapääministeri Bülent Arınç taas kehotti naisia pidättäytymään nauramasta julkisilla paikoilla. Poliitikot ovat kehottaneet naisia hankkimaan vähintään kolme lasta ja avioitumaan mahdollisimman aikaisin. Kuvaavaa on myös se, että entinen tasa-arvoministeriö muutettiin Turkissa perheministeriöksi, joka vastaa nykyisin ”naisten, vammaisten ja lasten” asioista.

Väkivalta on ollut ennen Aslanin surmaakin Turkissa säännöllinen uutisaihe, ja maan mediassa raportoidaan viikoittain tapauksista, joissa mies tai joku muu lähiomainen on surmannut naisen. Naisjärjestöt ovatkin tehneet sinnikkäästi työtä perheväkivallan kitkemiseksi. Vuonna 2012 Turkkiin säädettiin paranneltu perheväkivaltalaki. Naisjärjestöjen mukaan laki on itsessään hyvä, mutta sen toteuttamisessa on ongelmia. Esimerkiksi tuomarit ja poliisit eivät ole vielä tarpeeksi koulutettuja käsittelemään väkivaltakysymyksiä. Joissain tapauksissa väkivaltaa tehneiden miesten tuomioita on lievennetty esimerkiksi sillä perusteella, että nainen on ”pukeutunut provosoivasti” tai ”flirttaillut toisen miehen” kanssa.

10407127_10153167644649700_6264811058365545584_n (1)

Naistenpäivänä turkkilaiset osoittivat mieltään naisten oikeuksien puolesta ja kantoivat murhatun Özgecan Aslanin kuvia.

Yksi Turkkia jakanut kysymys on ollut myös pitkään suhtautuminen naisten päähuiviin, jonka käyttö oli vuosikymmeniä kiellettyä valtion julkisissa viroissa ja yliopistoissa. AKP kumosi kiellon, mikä aiheutti myös runsaasti protesteja sekä huivikieltoa vastaan että sen puolesta. Huivia käyttäville naisille kiellon kumoaminen oli luonnollisesti voitto, ja monet heistä vetosivatkin ihmisoikeuksiinsa huivin käytön sallimiseksi. Monille naisille oli helpotus, että he saivat nyt marssia omina itsenään niin parlamenttiin kuin julkisiin virkoihin.

Monet turkkilaisista naisista kulkevat kuitenkin yhä ilman päähuivia, ja he ovat kokeneet, että AKP:n konservatiivinen politiikka on nyt ajanut puolestaan heidät ahtaalle. Erään naisasia-aktivistin mukaan hallitus lähettää hiljaista viestiä, että huivia käyttämättömät naiset ovat vapaampia häirinnälle ja vastaavat itse siitä koetuista seurauksista. Puhe on osa AKP:n populistista diskurssia, jossa turkkilaiset on jaettu AKP:n kannattajiin – ”aitoihin, oikeisiin ja uskonnollisiin” turkkilaisiin ja ”heihin” eli sekulaariin eliittiin, jonka käytös on paheksuttavaa eikä edusta aitoa turkkilaisuutta.  Huivia käyttävät naiset edustavat tässä puheessa ”hyviä naisia”. AKP onkin ottanut politiikassaan irti siitä syrjinnäksi tulemisen tunteesta, jota uskonnollisempi väestö puolestaan koki sekulaarin oppositiopuolueen valtakautena.

Ongelma Turkin naiskysymyksessä onkin se, että se on jäämässä yleisen poliittisen populismin jalkoihin.  Kun vääntöä käydään huivin kaltaisista kysymyksistä, naisten yhteiset ongelmat jäävät sivuun. On myös muistettava, että naisten tasa-arvossa on ollut Turkissa ongelmia jo ennen AKP:n valtakautta, ja esimerkiksi naisten kokema väkivalta ja alhainen töissä käynti ovat olleet ongelmia jo vuosikymmenten ajan. Sekulaarit ja islamistit naisjärjestöt eivät ole kyenneet kokoamaan rivejään naisten yhteisten ongelmien ajamiseksi. Nykyhallitukselta ei myöskään tunnu löytyvän ainakaan julkisten puheiden perusteella mielenkiintoa naisten aseman parantamiseksi. Nähtäväksi jää, miten AKP:n konservatiivinen politiikka muuttaa naisten asemaa Turkissa.

Huolimatta synkistä uutisista, Turkissa on myös menossa toisenlainen muutos, missä yhä useammat naiset ovat tulleet tietoisiksi oikeuksistaan. Gezi-puiston mielenosoituksissa iso osa osallistujista oli naisia. Vaikka perheväkivalta on yhä ongelma Turkissa, naisjärjestöjen sinnikkään työn ansiosta yhä useammat naiset uskaltavat hakea apua perheväkivaltaan ja ovat tietoisempia oikeuksistaan, mikä on omalta osaltaan voinut johtaa perheväkivallasta tehtyjen ilmoituksien lisääntymiseen. Tämä liike voi haastaa AKP:n politiikkaa. Ainakin Aslanin murha onnistui rikkomaan jo yhden tabun saamalla naiset puhumaan julkisesti kokemastaan syrjinnästä ja väkivallasta.