Libanonin terveydenhuolto myrskyn silmässä – terveisiä kansainvälisestä sotalääketieteen konferenssista Beirutista

Teksti ja kuvat: Agneta Kallström
Kirjoittaja on valmistunut Helsingin yliopistosta modernin Lähi-idän tutkimuksesta. Tällä hetkellä hän tekee väitöskirjaa Itä-Suomen yliopiston terveystieteelliseen tiedekuntaan Syyrian konfliktin vaikutuksesta maan terveydenhuoltoon.

Minulla oli mahdollisuus osallistua Beirutin amerikkalainen yliopiston (AUB) järjestämään konfliktilääketieteeseen keskittyvään nelipäiväiseen konferenssiin Libanonissa 11.–14. toukokuuta 2017. Kyseessä oli ensimmäinen maassa järjestettävä sotalääketieteellinen akateeminen tapahtuma, joka kokosi yhteen asiantuntijoita niin lähialueilta kuin laajasti länsimaistakin. Voisi melkein ihmetellä, miksei vastaavaa tapahtumaa ole järjestetty maassa aikaisemmin, vaikka Libanon on itsekin ollut väkivaltaisten poliittisten tapahtumien polttopisteessä, ja sillä on rutkasti kokemusta siviilienhoidosta kriisitilanteissa.

Libanonilla on takanaan viidentoista vuoden mittainen verinen sisällissota vuosina 1975–1990. Tuolloin 250 000 ihmistä kuoli ja miljoonia vammautui. Jo tänä aikana AUB toimi maan keskussairaalana. Sisällissodan jälkeiset vuodet eivät myöskään ole olleet maassa rauhallisia. Israelin sotatoimet ja erinäiset pommi-iskut sekä aseelliset yhteenotot äärijärjestöjen kanssa ovat varmasti kouluttaneet maan terveydenhuoltohenkilöstöä kohtamaan kriisitilanteita ja hoitamaan länsimaissa harvemmin tavattavia vammoja. Omien kansalaisten lisäksi Libanonissa on hoidettu vaikeasti vammautuneita lähialueiden potilaita etenkin Irakista. Syyrian sota ja Irakin vaikeneva poliittinen tilanne ovat johtaneet niin suureen humanitaariseen kriisiin Lähi-idässä, että akateemisessa maailmassa on syntynyt suuri tarve löytää ratkaisuja siviilien auttamiseen ja hoitoon. Toukokuisen konferenssin selkeä tavoite olikin koota eri alan osaajia yhteen sekä jakaa tietoa ja kokemuksia kärsimyksen vähentämiseksi sodan runtelemilla alueilla.

Akuuttia ja kroonista

Konferenssiesitelmien aiheet vaihtelivat vaikeiden sirpalevammojen kirurgisesta hoidosta konfliktialueiden terveydenhuollon organisointiin ja sodan oikeussääntöjen kertaamiseen. Luentoja pidettiin rinnakkain kahdessa luentosalissa, ja osanottajilla olisi myös ollut mahdollisuus osallistua erilaisiin työpajoihin, kuten tilaisuuteen, jossa opiskeltiin dokumentoimaan kidutuksen uhrien vammoja Istanbulin protokollan mukaisesti. Jos aikataulu ei olisi ollut todella tiukka, olisi ollut mielenkiintoista kuunnella myös täysin oman alan ulkopuolelta olevia, puhtaasti lääketieteeseen perustuvia luentoja, kuten esimerkiksi eri kirurgisista toimintamalleista raajan pelastamiseksi konfliktiolosuhteissa tai kasvojen rekonstruktiosta pommi-iskun jälkeen.

Osallistujat olivat pääsääntöisesti libanonilaisia ja länsimaalaisia, mutta myös Syyriasta oli tullut luennoitsijoita kertomaan maan tilanteesta. Itse kuuntelin syyrialaisen onkologin esitelmää syövän hoidosta – tai pikemminkin sen puutteesta. Olen väitöskirjaani varten haastatellut Pohjois-Syyriassa työskenteleviä terveydenhuoltoalan ammattilaisia, jotka ovat olleet huolissaan sairaanhoidon hyvin heikosta tilasta ja siviilien kärsimyksestä. Tämä Damaskoksen valtiollisessa sairaalassa työskentelevä erikoislääkäri jakoi oppositioalueilla olevien kollegoidensa huolen. Hän valotti terveydenhuollon epätoivoista tilannetta syöpähoitojen näkökulmasta. Syöpä, kuten muutkin krooniset sairaudet, jäävät usein huomiotta henkeä uhkaavien traumaperäisten vammojen viedessä kaiken huomion ja resurssit. Syöpäpotilaat kuolevat hoidon puutteeseen, koska hoito joudutaan usein keskeyttämään, käytössä ei ole toimivia laitteita, sähkön saanti vaihtelee ja potilaiden pääsy sairaaloihin saattaa olla mahdotonta taisteluiden vuoksi. Lisäksi erikoisosaaminen puuttuu, sillä joissakin kaupungeissa ei ole enää lainkaan onkologeja. Luennoitsija kertoi omakohtaisen kokemuksen läheisen kollegansa menehtymisestä syöpään. Kollega oli joutunut lopettamaan rintasyövän seurannan ja hoidon, sillä se olisi vaatinut säännöllistä matkustamista sairaalaan. Matkustaminen taas olisi ollut liian vaarallista jatkuvien taisteluiden vuoksi. Kollega menehtyi kaksi viikkoa ennen konferenssimme alkua.

Libanonin terveydenhuolto ratkeamispisteessä

Syyrian konflikti ja siitä seurannut pakolaisuus ovat vaikuttaneet Libanonin terveydenhuollon toimivuuteen ja saatavuuteen. Jo ennen vuotta 2011 maan terveydenhuolto oli vakavissa ongelmissa. Se on hajanaista ja pitkälti yksityistettyä. Julkista terveydenhuoltoa ovat paikkaamassa erilaiset uskonnolliset ryhmät ja poliittiset puolueet. Itse en pidä hyvänä käytäntöä toimintamallia, jossa uskontoon ja mielipiteeseen perustuvat organisaatiot ottavat valtion roolia terveydenhuoltopalveluiden tuottamisessa. Tämä uhkaa väestön yhdenvertaisen hoitoonpääsyn periaatetta. Pahimmillaan tilanne kärjistää eri ryhmittymien välistä kuilua ja epäoikeudenmukaisuuden tunnetta. Epävakaa poliittinen ympäristö taas vaikeuttaa terveydenhuollon toimivuutta ja yhteneväisyyttä.

Nyt maan terveydenhuolto on ratkeamispisteessä. Libanonilaiset ammattilaiset vaikuttivat kokevan suurta ahdinkoa tilanteesta, jossa he eivät kykene riittävästi auttamaan pakolaisia. Tämä tuli ilmi raskaana olevia syyrialaisia naisia käsittelevällä luennolla. Julkisella sektorilla naiset eivät ole minkäänlaisessa seurannassa ennen synnytystä, vaikka joukossa on paljon riskiraskauksia. Konfliktiolosuhteet lisäävät ongelmia raskauden kulussa. Eri järjestöt pyrkivät tarjoamaan naisille apua, mutta ne työskentelevät aivan äärirajoilla. Toiminta on kokonaan ulkoisen rahoituksen varassa, eikä Libanonin valtio tue järjestöjä lainkaan.  Myös syöpäpotilaille on hyvin niukasti hoitoa tarjolla. Tilanne on katastrofaalinen. Kuten yksi luennoitsijoista totesi, “Health care in Lebanon is not prepared for this kind of magnitude of crisis, not in national level nor even on international level. We are at the eye of the storm.” Libanonissa olevien pakolaisten lisäksi maassa on myös omia köyhyysrajan alapuolella eläviä kansalaisia, ja heidän mahdollisuutensa saada hoitoa ovat taloudellisista syistä johtuen myös heikot – terveydenhuoltohan toimii pitkälti kalliin yksityissektorin varassa. Tämä valitettava tosiaasia tuntuu ajoin jäävän pakolaiskeskustelun taakse.

Terveitä ensiaskeleita

Vaikeista ja vakavista aiheista huolimatta tunnelma konferenssissa oli erinomainen. Merkille pantavaa oli poliittisen ilmapiirin puuttuminen siitäkin huolimatta, että osanottajissa oli taatusti monen eri näkemyksen ja osapuolen edustajia. Yhdelläkään luennolla ei yleisön joukosta kuulunut voimakasta vasta-argumentointia – vaikka Lähi-idän tutkijana olisin odottanut juuri tätä. Konferenssissa ei pohdittu, ”kuka teki ja miksi”, vaan paino oli pikemminkin siinä, mitä nyt ja tulevaisuudessa pitää tehdä, jotta siviilien kuolleisuus vähenisi ja heidän elämänlaatuaan voitaisiin parantaa konfliktiolosuhteissa. Tämä poliittinen korrektius sai minut tuntemaan, etteivät libanonilaiset asiantuntijat tahtoneet, tai uskaltaneet, tuoda esille omia kokemuksiaan vaikeista ajankohtaisista asioista, kuten pommi-iskujen uhrien ja tilanteiden hoitamisesta, vaikka näitä tilanteita on maassa ollut valitettavan usein.

Vaikka esitykset olivat hyvin lyhyitä ja vain pintaa raapaisevia, konferenssin järjestäminen osoittaa, että konfliktialueiden terveydenhuoltoon ja siviiliväestön kärsimykseen on vihdoinkin alettu kiinnittää entistä enemmän huomiota. Positiivista oli myös se, että lääketiede ymmärrettiin konferenssissa laajasti. Se ei rajoittunut ainoastaan yksilöiden fyysisten vammojen hoitamiseen, vaan se nähtiin laajana, yhteiskunnan huomioon ottavana kokonaisuutena. Toimivan, laadukkaan ja tasapuolisen terveydenhuollon tarjoaminen on jo itsessään haastava tehtävä. Kun tähän yhdistetään aseellinen konflikti, jossa koko siviili-infrastruktuuri on romahtamassa tai jo tuhoutunut, haaste vaikuttaa mahdottomalta. Ongelmaa on lähestyttävä monitieteellisellä osaamisella ja kansainvälisellä yhteistyöllä, joiden suhteen konferenssi oli erinomainen avaus. Toivottavasti sen neljä päivää synnyttävät ratkaisuja, tuloksia ja lisääntynyttä kiinnostusta akuuttiia, koko Lähi-itään vaikuttavaa ja inhimillistä kärsimystä tuottavaan ongelmaa kohtaan.

Lääkärit ilman rajoja osallistui myös konferenssiin.

Vapaaehtoistöissä Beirutissa – kahdeksan kuukautta libanonilaisessa päiväkodissa

Teksti: Johanna Winberg
Kirjoittaja on suomalainen luokanopettaja, jonka sydämeen on avautunut erityinen paikka Libanonille

On kulunut reilu vuosi siitä, kun saavuin Beirutiin. Mieheni oli muuttanut kaupunkiin töiden perässä jo puoli vuotta aiemmin. Itse olin valmistunut Suomesta luokanopettajaksi, ja saapuessani toivoin voivani löytää opettajantöitä Beirutista. Kesä kului tutustuessa tähän kaupunkiin, joka on Suomeen verrattuna mitä erilaisin. Tutustuessani maahan ja saatuani sekä suomalaisia että muunmaalaisia ystäviä ymmärsin varsin nopeasti, ettei opettajantyö libanonilais-englantilaisessa koulussa ehkä olisikaan minulle paras mahdollinen vaihtoehto. Työviisumin saaminen ei itsessään olisi ollut ongelma, mutta monien vanhempien ja opettajien kertomusten perusteella totesin, etteivät Libanonin koulujärjestelmä ja opetusmenetelmät sekä toisaalta suomalaisittain alhainen palkka oikein vastanneet omia odotuksiani. Kun sain kuulla tuttavaltani toisesta vaihtoehdosta, se kuulostikin paljon houkuttelevammalta.

Jos vapaaehtoistyö kiinnostaa, on Libanon luvattu maa. Otin kesän lomien jälkeen, viime syksynä yhteyttä suhteellisen pieneen päiväkotiin, joka sijaitsee Burj Hammoudin kaupunginosassa, kävelymatkan päässä kodistamme. Pääsin haastatteluun, ja viiden minuutin kuluttua olin saanut työpaikan. Palkattoman, mutta kuitenkin. Virallinen työpaikka mahdollisti vapaaehtoistyön tekemisen myös muualla. Olenkin virallisen työni ansiosta voinut tehdä vapaaehtoistyötä myös syyrialaisten pakolaislasten kanssa ja viettää silloin tällöin iltapäiväni lukien heidän kanssaan läksyjä.

Kuva: Anoush Harmandayan

Päiväkoti, johon pääsin työskentelemään, on perustettu neljä vuotta sitten ja sen päätarkoitus on ensisijaisesti turvata päiväkotipaikka vähävaraisten ulkomaalaisten työntekijöiden lapsille. Päiväkodin toiminnan taustalla vaikuttaa kristitty kirkko, mutta myös muihin uskontokuntiin kuuluvat lapset ovat tervetulleita sen toimintaan. Useimmat päiväkodin lasten vanhemmista tekevät töitä kotiapulaisina tai työskentelevät rakennustyömailla. He maksavat päiväkotipaikasta vaihtelevan kuukausimaksun, joka on suhteutettu perheen tuloihin. Tavallisin summa on noin 100–150 Yhdysvaltain dollaria kuussa, kun taas esimerkiksi suositussa Hamran kaupunginosassa päiväkotipaikasta täytyy maksaa vähintään 600 dollaria kuussa. Kuukausimaksuun kuuluu aamiainen, kaksi välipalaa sekä lämmin lounas. Lisäksi päiväkodissa on oma sairaanhoitaja. Päiväkodissa on noin 70 lasta ja viisi eri ikäryhmää. Jokaisessa ryhmässä on kaksi opettajaa, joista ainakin yhdellä pitää olla opettajankoulutus. Nuorimmat päiväkodin lapsista ovat vuoden vanhoja, taas vanhimmat nelivuotiata. Vanhemmat voivat itse valita, aloittaako lapsi koulun neli- tai viisivuotiaana.

Vanhimmassa ryhmässä lapsille opetetaan paljon kirjaimia ja numeroita, ja ryhmä muistuttaakin jonkin verran suomalaista esikoulua. Eroja kuitenkin on – muitakin kuin lasten suomalaisesikoululaisia nuorempi ikä. Kaikki päiväkodin lapset nukkuvat päiväunia ja lapset istuvat paljon enemmän kuin mihin suomalaispäiväkodeissa on totuttu. Vaikka useimmat opettajat haluaisivat päiväkodissa panostaa paljon nykyistä enemmän leikkeihin ja liikuntaan, ei muutoksen aikaansaaminen ole näin yksinkertaista. Libanonilaisen esikoulun tarkoitus on valmistella lapsia varsinaista koulua varten, ja koulu puolestaan on alusta alkaen hyvin teoreettinen. Lapsia pitää tämän vuoksi totuttaa tulevaan koulunkäyntiin myös käytöksen tasolla. Itselleni onkin ollut paikoin vaikeaa katsoa, kun lapsia vaaditaan jatkuvasti istumaan hiljaa pöydän ääressä. Vaikka ymmärrän, että päiväkodissa tarvitaan myös kuria, on minusta usein vaikuttanut, että lapsia kohdellaan vanhempina kuin mitä he ovat ja heidän myös oletetaan käyttäytyvän tämän mukaisesti.

Huutaminen ja kovaääninen käytös kuuluvat libanonilaiseen kulttuuriin, ja tämä näkyy myös päiväkodissa. Opettajat huutavat olivatpa asiat hyvin tai huonosti. Musiikki soi hyvin kovaa ja jopa päiväunien aikana tuutulaulut soivat niin kovalla, että olen ollut huolissani lasten kuulosta ja käynyt laskemassa ääntä. Kuten Libanonissa yleensä, kaikki on useimmiten hyvin dramaattista. Joko nauretaan ja riemuitaan kaiken olevan ihanaa tai sitten itketään ja murehditaan, kun kaikki lapset eivät ymmärrä istua hiljaa samalla matolla. Lapsia rakastetaan hyvin näyttävästi ja ihanasti, ja suuret tunteet ovat jatkuvasti pinnassa.

Lapset pääsivät tutustumaan myös vähän suomalaiseen kulttuuriin, kun toin päiväkotiin yli 80 paria villasukkia, jotka perheeni ja ystäväni olivat talkootyönä kutoneet. Kuva: Johanna Winberg

Suomalaisessa opettajan koulutuksessa ohjeistetaan yleensä antamaan lapselle tilaa kehittyä ilman että vanhempi tai opettaja on jatkuvasti vieressä selittämässä ja ohjaamassa. Libanonissa kasvatusta lähestytään taas usein toisin, ja nämä kahdeksan kuukautta ovatkin ajoittain herättäneet minussa aika ristiriitaisia tunteita. En ole lopulta ottanut niin paljon muista opettajista mallia vaan yrittänyt olla opettajana oma itseni, ja olenkin pärjännyt näin oikein hyvin. Olen jopa antanut opettajille pieniä vinkkejä ja ehdottanut esimerkiksi, että ryhmiä voitaisiin silloin tällöin jakaa, kun kustakin ryhmästä joka tapauksessa vastaa kerrallaan kaksi opettajaa. Välillä näin onkin tehty, ja seuraukset ovat olleet hyviä: esimerkiksi ulkoleikkeihin on jäänyt paljon enemmän aikaa ja opettajilla on ollut paremmin aikaa huomioida jokainen lapsi.

Päiväkotini on periaatteessa englanninkielinen ja tarkoitus olisi, että sekä lapset että opettajat puhuvat ainoastaan englantia. Tämä ei ole kuitenkaan aina toiminut. Kommunikaatio muiden opettajien kanssa on ollut silloin tällöin vaikeaa eikä kaikkien opettajien englannin kieli ole kovin sujuvaa. Burj Hammoudissa asuu enimmäkseen armenialaisia, joten melkein kaikki opettajat puhuvat yhteisenä kielenään armeniaa, joka on kaukana arabiasta. Lapset taas puhuvat enimmäkseen arabiaa ja vähän englantia. Lopulta päiväkodissa käytetäänkin aikamoista sekakieltä.

Päiväkodissa nousi esiin myös joitain asioita, jotka koin ongelmalliseksi, mutta joihin en kuitenkaan puuttunut. Näitä olivat erityisesti monet jatkuvassa käytössä olevat kemikaalit ja toisaalta lapsille tarjottu ylenmääräinen sokeri. Ainakin kyseisessä päiväkodissa siivoukseen käytetään vahvoja aineita, ja niitä ruiskutetaan ruokapöydälle samaan aikaan, kun lapset syövät parinkymmenen sentin päässä. Lasten suut ja naamat myös puhdistetaan monta kertaa päivässä märillä puhdistusliinoilla, jotka usein ovat hajustettuja. Varsinaisessa ruoassa ei ole moitittavaa: lapset syövät hyvin ja ruoka on terveellistä. Sen sijaan lapsille tarjotut välipalat, kuten amerikkalainen sokerihyytelö jello, suklaapatukat ja keksit, voivat olla isojakin sokeripommeja. Kun Libanonissa on helposti ja runsaasti saatavilla erinomaisia hedelmiä ja vihanneksia, toivoisi niitä hyödynnettävän myös lasten välipaloina paljon nykyistä enemmän.

On ollut hyvä kokemus nähdä, miten yhdessä libanonilais-englantilaisessa päiväkodissa työskennellään. Olen saanut monta uutta ystävää, oppinut hyvin paljon ja palaan Suomeen monta kokemusta rikkaampana. Suomessa aion nauttia erityisen paljon liikunnan, kuvataiteen ja musiikin opettamisesta – arabimusiikin soidessa aina välillä taustalla!

Kuva: Nairy Mardirossian

Maahanmuuttoa ja maastamuuttoa – Libanon hurmaa matkailijat, mutta työntää omansa pois

Teksti ja kuvat: Sanja Sillanpää
Kirjoittaja opiskelee Advanced Migration studies -maisteriohjelmassa Kööpenhaminan yliopistossa ja oli Libanonissa keväällä 2017 tekemässä kenttätutkimusta graduunsa.

Libanon, melun, saasteiden ja henkeäsalpaavien maisemien kummallinen sekoitus. Beirut, jonka katukuvassa pyhimykset, marttyyrit, poliitikot ja armeija tankkeineen valvovat ohikulkijaa.

Olen täällä tekemässä tutkimusta graduani varten ja kuten useimmat länsimaalaiset, saan ensikosketukseni Beirutiin Gemmayzen ja Mar Mikhailin kaupunginosissa, jotka ovat tunnettuja vilkkaasta yöelämästään sekä pienistä taideputiikeistaan ja kahviloistaan. Koska Libanonilla on edelleen konfliktimaan maine lännessä, ei massaturismia juurikaan ole. Suurin osa tänne saapuvista matkailijoista on kiinnostunut Lähi-idästä, opiskelee arabian kieltä tai tuntee jonkun paikallisen. Monet tulevat pidemmäksi aikaa opiskellakseen kieltä tai tekemään töitä. Yksi merkittävä vetotekijä on Syyrian sodan takia Libanoniin tulleet pakolaiset, joiden tilanne tuo maahan kansainvälisiä työntekijöitä, tutkijoita ja vapaaehtoisia.

Libanon huumaa mutta myös uuvuttaa vierailijansa; etenkin ne, jotka haluavat jäädä pidemmäksi aikaa. Libanon rajoittaa ulkomaalaisten työllistymismahdollisuuksia, ja kuten EU:ssakin, työnantajan tulisi täällä ensisijaisesti suosia paikallisia työntekijöitä. Sen vuoksi työviisumeita on usein vaikea saada, ja monia kansainvälisiä työnantajia koskevat kiintiöt, jotka sallivat korkeintaan 10–15% työntekijöistä olevan ulkomaalaisia. Samaan aikaan moni kuitenkin työskentelee maassa vuosia turistiviisumilla viranomaisten tyytyessä katsomaan tätä sormien läpi.

Monet kyllästyvät byrokratiaan ja päättävät lähteä. Vapaus lähteä onkin turistien ja expattien etuoikeus. He voivat nauttia kaikesta, mitä Libanon tarjoaa tietäen samalla voivansa poistua maasta, jos poliittinen tilanne kiristyy tai uusi sota syttyy. Monet niistä paikallisista, joita olen tavannut, eivät voi ymmärtää, miksi ulkomaalaiset pitävät Libanonista. Tilastojen mukaan vuonna 2015 34% libanonilaisista suunnitteli maastamuuttoa. Samana vuonna jo 25% maan kansalaisista asui muualla kuin Libanonissa. Syitä maastamuuttoon ovat muun muassa kasvava köyhyys ja työttömyys. Monet kokevat myös, että muualla on helpompi edetä uralla, työstä maksetaan paremmin ja työntekijöiden oikeuksia kunnioitetaan enemmän. Monet libanonilaiset asuvat vielä kolmekymppisinä kotonaan, sillä heidän tuloillaan ei ole mahdollista ostaa asuntoa tai mennä naimisiin. (Mona Alami http://www.al-monitor.com/pulse/originals/2016/01/lebanon-immigrate-career-opportunities.html)

Vielä vaikeampi tilanne on niille yli miljoonalle syyrialaiselle, palestiinalaiselle ja irakilaiselle, jotka oleskelevat Libanonissa usein ilman työ- ja oleskelulupaa. Syyrialainen ystäväni oli juuri aloittanut yliopisto-opinnot kotikaupungissaan, kun sota Syyriassa alkoi. Hän on joutunut keskeyttämään opintonsa jo useammaksi vuodeksi ja tekee töitä pimeästi beirutilaisessa ravintolassa jo kolmatta vuotta ilman lomaa. Usein työpäivät ovat 16-tuntisia. Opiskelu töiden ohessa olisi mahdotonta ja maasta poistuminen on vaikeaa. Jo Libanonin sisällä liikkuminen on syyrialaisille riskialtista, sillä eri hallintoalueiden välillä olevilla armeijan tarkastuspisteillä kiinnijääminen ilman virallista oleskelulupaa voi tarkoittaa pidätystä tai jopa karkotusta takaisin Syyriaan. Ravintola, jossa ystäväni on töissä, on suosittu turistien ja expattien parissa. Samalla kun hän on kolmen vuoden aikana katsonut vierailijoiden tulevan ja menevän, sota Syyriassa on jatkunut ja Libanonin politiikka ulkomaalaisia työntekijöitä kohtaan on kiristynyt. Ystäväni tilanne taas on turhauttavan staattinen.

Tuntuu vähän ristiriitaiselta, että niin monet länsimaalaiset, minä mukaan lukien, rakastuvat maahan, josta niin  moni haluaa pois. Monet libanonilaiset ovat sanoneet minulle, että Libanon on paratiisi rikkaille, jotka voivat elää arjen ongelmien yläpuolella. Maassa työskentelevien länsimaalaisten olisi hyvä tiedostaa, miten esimerkiksi kansainvälisten järjestöjen ja yritysten läsnäolo maassa voi vaikuttaa paikallisesti. Esimerkiksi useat libanonilaiset avustusjärjestöt ovat ongelmissa, sillä monet heidän työntekijöistään ovat siirtyneet töihin kansainvälisiin järjestöihin, jotka pystyvät maksamaan paljon korkeampia palkkoja. Gradussani tutkin mm. tätä teemaa ja toivon löytäväni esimerkkejä siitä, miten kansainväliset järjestöt voisivat tehdä humanitääristä työtä kunnioittaen paremmin paikallisia toimijoita.

Fennougristi arabiaa oppimassa

Teksti ja kuvat: Santeri Junttila
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston tutkijatohtori

Arabian kieleen en ainakaan tuhlaa aikaani ja vaivojani, ajattelin nuorena ylioppilaana, joka oli juuri löytänyt suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen. Minua kiinnosti lähialueitteni kielten kiehtova mosaiikki, joka Pohjois-Euroopasta ulottui etelään vain indoeurooppalaisen kielikunnan alueelle. Arabia oli mahdottoman hankalan kielen maineessa ja sitä paitsi kattoi valtavan alueen yhtenä monotonisena kielimassana vailla historian syvyyden tuomaa vaihtelua. Paljon kiinnostavampana pidin spekulatiivista vaihtoehtomaailmaa, jossa Egyptissä puhuttaisiin edelleen koptia, Syyriassa arameaa, Libanonissa foinikiaa ja kaikkialla Välimeren rannikoilla kreikan murteita.

Beirutin katukilvissä näykyy kielten rinnakkaiselo.

Käsitykseni muuttui vähitellen, kun opin lisää. Nyt ymmärrän, ettei Euroopan kielten kehitystä nykyisilleen voi selittää ilman arabian vaikutusta, joka jatkui koko keskiajan. Etymologian tutkijalle arabian kieli on aarreaitta, suurin yksittäinen ulkopuolinen lähde, josta indoeurooppalaiset kielet ja niitten välityksellä myös itämerensuomi ovat ammentaneet sanastoaan. Venäjällä puhutuissa etäsukukielissämme on kuitenkin vielä monin verroin enemmän arabialaisperäistä sanastoa, jonka ne ovat omaksuneet turkinsukuisten naapurikieltensä välityksellä – varmasti esimerkiksi udmurttia oppii paljon nopeammin suomen, venäjän ja arabian kuin pelkästään suomen ja venäjän pohjalta.

Myöskään kuvitelmani arabian kielialueesta suurena monoliittina ei pidä paikkaansa. Päin vastoin. Arabian kieli levisi puhuma-alueellensa 600–800-luvuilla jKr. eli suunnilleen samoihin aikoihin kuin slaavilainen kielikunta. Niinpä nykyarabian “murteet” eroavatkin toisistaan suunnilleen saman verran kuin slaavilaiset kielet keskenään ja Marokon arabia on yhtä kaukana Irakin arabiasta kuin puola venäjästä. Koraanin kieli, fuṣḥā, on pitänyt arabian murteita yhdessä samaan tapaan kuin kirkkoslaavi yhdisti ortodoksisen alueen slaavilaiskieliä aina nationalismin aikakaudelle saakka. Kristityt arabit vertautuvat tällöin kielellisesti katolisiin slaaveihin, sillä yleiskieli ei sido kumpiakaan uskonnon kautta. Läntisen kirkon slaaveja on kuitenkin suhteellisesti paljon enemmän kuin kristittyjä arabian murteitten puhujia, joten jälkimmäiset ovat lähes kaikki jääneet osaksi arabian kieliyhteisöä – ainoana poikkeuksena ovat maltalaiset, jotka jo ennen nationalismin kautta kehittivät omasta murteestansa latinalaisin aakkosin kirjoitettavan kielen.

Henkilökohtaisesti kiinnostuin arabian kielialueesta ja sen kulttuurista vasta arabikevään myötä. Vartuin aikuiseksi Euroopan vuoden 1989 vallankumouksen hengessä ja samassa hengessä seurasin myös Välimeren etelärannikon asukkaitten kamppailua diktatuurejansa vastaan. Arabien ja eurooppalaisten yhteiskunnallisen kehityksen ero kasvoi kuiluksi oikeastaan vasta toisen maailmansodan jälkeisenä aikana, kun Länsi-Eurooppa rikastui nopeasti kulutusyhteiskunnaksi ja yhdentyi taloudellis-poliittisesti samalla, kun arabimaat vajosivat raakaöljyä tuottaviksi maiksi, joitten keskinäistä ja sisäistä eripuraa lietsomalla saatiin Euroopan energia pidettyä edullisena.

Tällä hetkellä arabimaailma ei enää tunnu kovin kaukaisilta. Se on syntymästänsä saakka kasvanut yhteen Euroopan kanssa: Eurooppa ja arabimaailma ovat erilaiset, mutta erottamattomat siamilaiset kaksoset. Meillä on enemmän yhteistä keskenämme kuin vaikka Kiinan ja Japanin kanssa. Tämän päivän ongelmatkin yhdistävät huolimatta kehitystason suurista eroista. Elintapojen muuttumista ja kulttuurien rinnakkaiseloa vastustavat fundamentalistit, kutsuttakoon heitä sitten islamisteiksi, terroristeiksi tai oikeistopopulisteiksi, ovat ryhtyneet väkivalloin palauttamaan loistokkaaksi ja kansallisesti yhtenäiseksi kuvittelemaansa menneisyyttä. Nykyisen konfliktin juuret ovat yhteiset, vaikka se puhkesikin Lähi-idässä. Sen seurauksena arabiankielinen maailma on tahtomattaan levinnyt vielä paljon lähemmäs meitä, uusien sotapakolaisten mukana Pohjois-Eurooppaan saakka.

Arabian kieleen tartuin lopulta joulukuussa 2015, juuri kun arabian puhujien määrä Suomessa oli pakolaisuuden myötä äkillisessä kasvussa. Tämä oli kumminkin pitkälti sattumaa, sillä aiemmin en olisi väitöskirjatyöltäni ennättänyt aloittaa uuden kielen opintoja. Olin sitä paitsi paria vuotta varhemmin antiikin kreikkaa lukiessani ajatellut tarttua seuraavaksi persiaan, mutta sen kirjaimia opettelin arabian oppisivustosta, joka ei päästänytkään irti, ennen kuin olin jo harjoittelemassa arabiankielisiä tervehdyksiä ja toivotuksia. Farsi sai jäädä odottamaan. Minua toki innosti myös ajatus, että opinnoistani voisi olla jotain iloa sotapakolaisille, vaikka asuin tuolloin vielä Tartossa, jonne arabimaista ei tule kovinkaan moni.

Arabian kielioppi ei ole lainkaan niin vaikea kuin huhutaan. Taivutusmuotoja on vähän eikä tärkeimmistä säännöistä ole paljon poikkeuksia. Nominien monikot pitää toki oppia ulkoa, mutta mitäs siitä, kun sijamuotoja on vain kolme eikä niilläkään ole puheessa juuri merkitystä. Hankalampaa on sanasto, joka vaatii paljon harjoitusta ja käyttöä. Kaikkein vaikeinta on minulle lukeminen. Se sujuu edelleenkin hyvin, hyvin hitaasti. Pariakymmentä kieltä olen oppinut puhumaan lähinnä kirjoista, suhteellisen vähällä harjoituksella kielenpuhujien kanssa, mutta arabian kohdalla se ei olisi mitenkään toiminut. Onneksi on internet ja Youtube videoineen. Erityisesti arabiankielisistä lasten piirrossarjoista on minulle ollut valtava apu. Niissä käytetään yleensä selkeästi artikuloitua yleiskieltä.  Muutamat suosikkini olen katsonut läpi varmaan toistakymmentä kertaa.

Libanonissa tulee välillä vastaan mielenkiintoisia kylttejä, joiden kirjaimiston alkuperää voi arvailla.

Opintoni vauhdittuivat, kun tutustuin harvoihin Tartossa asuviin arabianpuhujiin, jotka työskentelevät yliopiston kieliteknologiayrityksessä. Syyrialaisen Samirin ja libanonilaisen Abdullahin kanssa pääsin harjoittelemaan arabian puhumista. Muutettuani viime vuodenvaihteessa Helsinkiin jatkoin harjoituksia fennougristikollegani Janne Saarikiven perustamassa suomi–arabia-tandemryhmässä, joka kokoontuu kahdesti viikossa teemaan parhaiten sopivassa paikassa eli tietenkin Arabian ostoskeskuksessa. Ryhmä on pieni, mutta taustaltaan hyvin kirjava, koska sekä suomalaisten että arabiosallistujien koulutustaustat vaihtelevat suuresti ja suomalaisten osalta myös motiivit arabian opiskelemiseen. Osa vasta aloittelee kirjaimia, toiset jo puhuvat vähän. Arabiankielisiä osallistujia tuntuu yhdistävän vain kaksi asiaa, pakolaistausta ja into oppia nopeasti suomea. Yhteishenki on silti ollut erinomainen ja ainakin minulle on tandemryhmästä ollut valtavasti hyötyä.

Tartonlibanonilainen ystäväni Abdullah Makkeh istutti vähitellen päähäni ajatuksen lähteä kieliharjoitteluun Libanoniin. En ole aiemmin käynyt arabimaissa lukuun ottamatta yhtä lapsuuden lomamatkaa Marokon Agadiriin. Nyt minua kiehtoi enemmän Lähi-itä, josta on lähtöisin niin moni eurooppalaisen kulttuurin elementti aina uskonnosta alkaen. Libanon on osa Välimeren kulttuuripiiriä ja sikäli paljon lähempänä Eurooppaa kuin itäisemmät ja eteläisemmät arabimaat. Ratkaisevaa matkakohteen valinnassa oli kuitenkin mahdollisuus päästä Libanoniin lentämättä: jo 25 vuotta sitten päätin, etten halua tuhota ympäristöäni lentämällä, ja päätös on pitänyt.

Arabiaa pääsee Libanonissa harjoittelemaan vaikkapa basaarissa.

Tie Euroopasta Libanoniin maitse Syyrian kautta on nyt sodan vuoksi poikki, mutta Turkin Taşucusta kulkee kahdesti viikossa lautta Libanonin Tripoliin. Menomatka oli varsin mukava, sillä kyytipalvelu Blablacarista löysin Suomessa asuneen antalyalaisen Firatin, joka ajoi minut koko matkan kotikaupunkiinsa asti. Automatkaan meni vain viikko, vaikka vietimme kaksi yötä Budapestissä reitin varrella. Alanyassa pääsin jopa äänestämään Suomen kunnallisvaaleissa. Lauttareissukin oli mukavan kotoisa, sillä laivoja kierrätetään Itämereltä Välimerelle ja Tripolin-laivassa oli moni vironkielinen kyltti vielä paikallaan.

Paluumatkasta en osaa sanoa vielä paljoakaan, sillä kirjoitan tätä Beirutissa vietettyäni suunnittelemistani kolmesta viikosta kaksi. Laivan paluulippu ja Interrail-lippu ovat kumminkin jo pakattuina. Myönnettäköön, että saapumiseni Libanoniin oli kulttuurišokki ja kaikki tuntui aluksi täydeltä kaaokselta, mutta nyt olen jo sopeutunut osaani matkailijana ja kielenoppijana. Olen nähnyt uskomattoman upeita paikkoja ja tavannut mahtavia tyyppejä. Tuskin silti viihtyisin täällä paljon kolmea viikkoa kauempaa, sillä Beirutin saasteet ja meteli rasittavat jo nyt.

Beirut ei ole tunnettu kovin jalankulkijaystävällisenä kaupunkina.

Kielikoulusta, Ḥamrān ALPSista minulla on vain hyvää sanottavaa. Koulun johtaja Joelle arvioi ensin fuṣḥān taitoni sen verran hyväksi, ettei minun kannattanut mennä mukaan libanoninarabian ensimmäistä oppikirjaa tankkaavaan alkeisryhmään, vaan käydä kahden oppitunnin aikana kirjan tärkein kielioppi ja sanasto läpi yleiskielen pohjalta yksityisopettajan kanssa. Tämän jälkeen olisin valmis toiseen, kakkoskirjaa käsittelevään ryhmään. Olinkin, koska opettajani Zeynab oli todella tehokas ja hyvä.  Päätin kuitenkin ottaa häneltä vielä kolmannen yksityistunnin päästäkseni vielä edistyneempään ryhmään puhtaasti sen vuoksi, että kakkosryhmä tapaa aamukahdeksalta eli juuri silloin, kun oma oppimiskykyni on matalimmillaan. Järjestely toimi hyvin ja opettaja Ranyan iltapäiväryhmässä olen oppinut paljon.

Levantinarabian taitoni on jo sillä tasolla, että pystyn käymään yksinkertaisia keskusteluja esittämällä kysymyksiä ja teeskentelemällä ymmärtäväni vastaukset. Helpointa on tietenkin kysyä jotakin, johon jo tietää vastauksen. Seutu on kielenharjoittelijalle mitä mainiointa, koska täällä saa täysin unohtaa mietteet siitä, kehtaako mennä häiritsemään tuntemattomia ihmisiä kysymyksillään. Kaikki nimittäin kehtaavat. Kun haluan kuitenkin oikeasti saada keskustelusta irti jotain muuta kuin kieliharjoitusta, joudun vaihtamaan joko fuṣḥaan tai englantiin, riippuen kiireestä, mielentilasta, metelistä sekä keskustelukumppanin kielitaidoista ja kielenkäyttöhalukkuudesta. Yleensä libanonilaiset tuntuvat puhuvan vieraalle mieluummin englantia tai ranskaa kuin yleisarabiaa, mutta kun olen sinnikkäästi vaihtanut takaisin fuṣḥaan, niin siinä on yleensä pysytty niin kauan, kun keskustelukumppanini on uskonut minun ymmärtävän (eli pari lausetta pitempäänkin kuin mitä todella olen ymmärtänyt).

Opettajieni seurassa: Rania Fawwaz (keskellä) oli pienryhmäni opettaja, mutta ennen ryhmään liittymistäni Zeynab antoi minulle yksityistunteja.

Levantinarabian opiskelu on ollut työläämpää kuin kuvittelin, sillä se eroaa fuṣḥāsta aika paljon niin fonologialtaan, kieliopiltaan kuin sanastoltaan – mutta käsittääkseni selvästi vähemmän kuin useimmat muut nykyarabian murteet. Nyt kahden viikon jälkeen erotan kuulemistani keskusteluista kuitenkin paljon enemmän tuttuja sanoja kuin tullessani. Jos olisin tullessani puhunut hieman sujuvammin joko fuṣḥaa tai jotain muuta nykyarabian murretta, olisin varmasti oppinut kolmessa viikossa ainakin ymmärtämään libanoninarabiaa yhtä sujuvasti. Nytkin opin varmasti jonkinlaisen pohjan, ja koska Libanonin kieli eroaa vain vähän muista Levantin puhekielistä, opin sitä puhumalla ja kuuntelemalla ymmärtämään myös Syyrian, Palestiinan ja Jordanian arabiaa.

Viikon päästä olen – jos Jumala suo – jo kotimatkalla, ja seuraavaksi opin varmaankin Helsingissä tavallisinta arabiaa eli Irakin murretta. Jos joskus palaan Beirutiin, pääsen hauskuttamaan sillä täkäläisiä – libanonilaiset nimittäin tuntuvat pitävän irakilaisten puhetta kovin vitsikkäänä.

 

Helmikuun neljästoista on Libanonissa rakkauden ja surun päivä

Satu Mäki-Lassila
Kirjoittaja asuu toista vuotta Beirutissa

Ystävänpäivää vietetään Libanonissa perusteellisesti ja näyttävästi.  Libanonilaiset ovat sosiaalisia ihmisiä, jotka rakastavat juhlia, illanistujaisia, pitkiä lounaita ja hyvää seuraa. Ystävänpäivä on yksi hyvä syy kokoontua yhteen ja ostaa lahjoja. Juhlapäivän merkeissä muun muassa timanttikauppa käy normaaliakin vilkkaammin ja kaikkea punaista myydään tukuittain. Kauppiaille, hotelleille ja ravintoloille ystävänpäivä on pieni joulu.

kuninkaaliset-timantit

Alkuperäistä Valentine’s Dayn henkeä mukaillen libanonilainen ystävänpäivä on nimenomaan rakastavaisten. Tänä vuonna jo päivää edeltävänä viikonloppuna hotelleissa ja ravintoloissa oli teemailtoja tähtiesiintyjineen. Ystävänpäivä-leimalla markkinoitiin monenlaisia tapahtumia. Pariskunnille ehdotettiin esimerkiksi ilma-akrobatiaa vaihtoehtona perinteisemmille treffeille periaatteella ”opi luottamaan ja anna mennä”. Ihan jokaiselle pariskunnalle yhteinen roikkuminen katosta roikkuvan silkkinauhan varassa tuskin sopisi yhteisen luottamuksen testaamiseen. Meille se ei ainakaan taitaisi sopia.

kollaasi-valentine

Ystävänpäivän tarjonta saa monia muotoja leipäkärryn ilmapalloista sydänkoristeisiin suklaakakkuihin

Libanonissa ystävänpäivää viettävät sekä kristityt että muslimit. Suurin osa maan muslimeista juhlistaa jouluakin kuusineen ja lahjoineen, mikä osaltaan todistaa libanonilaisten rakkaudesta juhlapäiviin.

Vertailun vuoksi katsokaamme Saudi-Arabiaan, jossa uskonnollinen poliisi on aiempina vuosina kieltänyt ystävänpäivänvieton. sinkkunalleErityisesti punaisten ruusujen myynti helmikuun puolivälissä joutui vuosien ajan kriittisen silmän alle ja jopa takavarikointien kohteeksi. Tänä vuonna uskonnollisen poliisin otetta oli kuitenkin löyhdytetty. Ainakin Jeddassa myytiin avoimesti punaisia ruusuja, nalleja, suklaarasioita ja ilmapalloja. Punaisten ruusujen vapautuksen voi nähdä yhtenä pienenä askeleena Saudi-Arabian modernisaatioprosessissa. Saudien suurmufti toki pitää edelleen ystävänpäivänviettoa harhaoppisena.

Helmikuun 14. päivällä on libanonilaisille romantiikan rinnalla myös surullinen merkitys: pääministeri Rafik Hariri (ja samalla 21 muuta) murhattiin 14.2.2005 pommiräjäytyksellä. Iskun jälkeisinä vuosina ystävänpäivää ei vietetty, koska tapahtuma oli koko kansalle niin traaginen eikä ilakointia vuosipäivänä pidetty suotavana. Nyt kun iskusta on jo 12 vuotta, ystävänpäivänvietto on palautunut ennalleen. Rafik Haririn muistoa kunnioitettiin tänä vuonna suurella Future Movement -puolueen järjestämällä tilaisuudella Beirutin messukeskuksessa. Rafik Haririn kasvokuvat reunustavat myös mm. lentokentälle vievää tietä.

Helmikuun 14. päivä on Libanonissa kansallinen vapaapäivä. Ei ystävänpäivän vaan Haririn murhan vuosipäivän johdosta. Kansallinen vapaapäivä kuitenkin mahdollistaa päivän pyhittämisen myös rakkaudelle.

shooting-hearts

Sabran ja Shatilan muisto ei haalistu

Eveliina Kupula
Kirjoittaja on valtiotieteiden opiskelija Helsingin yliopistosta.

Muutama viikko  sitten tuli kuluneeksi 34 vuotta verilöylystä, joka tapahtui 16.-18.9.1982 Sabrassa ja Shatilan pakolaisleirissä Beirutin laitamilla. Verilöylyn muistopäivä järjestetään vuosittain, ja se on tunteikas päivä paikallisille. Allekirjoittaneelle muistopäivään ja sen ohjelmaan osallistuminen oli paitsi kertana ensimmäinen, myös ensikosketus palestiinalaisyhteisöön Libanonin pakolaisleireillä.

Päivän ohjelma alkoi aamulla Ghobeiryn kulttuurikeskuksessa, joka sijaitsee Kuwaitin suurlähetystön kyljessä, aivan Shatilan vieressä. Lähetystön katto, josta on avara näkymä alueelle, toimi verilöylyyn johtaneen operaation aikana yhtenä Israelin armeijan tarkkailuasemana. Shatilan alue ja sen rajat erottuvat selvästi maisemasta. Tiiviisti rakennettujen, elämää nähneiden talojen välissä roikkuvat johdot muodostavat seitin kapeiden kujien ylle, ja Shatilan pääkatua reunustavat lukuisat kojut ja putiikit kuhisevat ihmisiä.

Kulttuurikeskuksessa ohjelmassa oli puheita sekä lasten partioryhmien esityksiä. Moni yleisössä oli varustautunut lipuin ja palestiinalaishuivein osan pidellessä käsissään verilöylyssä menehtyneiden omaistensa kuvia. Puheet olivat pääosin arabiaksi, ja keskeistä sanomaa lukuun ottamatta jotkin yksityiskohdat jäivät arvoitukseksi, vaikka takana onkin jo muutama vuosi määrätietoista kielenopiskelua. Palataan kuitenkin siihen, miksi nämä ihmiset olivat kulttuurikeskukseen kokoontuneet eli 34 vuoden takaisiin tapahtumiin.

 

Torstaipäivän iltana 16.9.1982 Elie Hobeikan johtamat kristityt falangistijoukot tunkeutuivat Sabran ja Shatilan pakolaisleireihin. Israelin armeija, joka johti operaatiota, oli piirittänyt alueen ja valaisi sitä valoammuksin. Falangistien tehtävänä oli etsiä noin 2000 PLO:n taistelijaa, joiden väitettiin piileskelevän leirissä siviilien joukossa.

PLO:n taistelijat oli muutamaa viikkoa aikaisemmin evakuoitu Beirutista kansainvälisten joukkojen valvonnassa tulitaukosopimuksen ehtojen mukaisesti. Niissä samaisissa ehdoissa taattiin myös alueelle jääneiden palestiinalaispakolaisten turvallisuus pakolaisleireillä.

Turvallisuuden sijaan seuraavan noin 36 tunnin aikana falangistijoukkojen jäljiltä näissä leireissä kuoli eri lähteiden mukaan 460 – 3500 palestiinalaispakolaista. Aseistamattomat miehet, naiset, lapset ja vanhukset joutuivat silmittömän ja mielivaltaisen väkivallan kohteiksi. Ulospääsyä piiritetystä leiristä ei ollut, ja siviilien lukuisat yritykset kertoa leirissä meneillään olevista tapahtumista niiden lopettamiseksi olivat tuloksettomia.

 

Muistopäivä jatkui puheiden jälkeen yhteismarssilla kulttuurikeskukselta Shatilaan, jossa kokoonnuimme laskemaan seppeleen verilöylyn muistomerkille. Pieni muistomerkkiä ympäröivä pihamaa täyttyi kulkueen lisäksi lukuisista median edustajista, ja päivä olikin kohtuullisen näkyvästi esillä paikallisessa mediassa.

Verilöylystä selvinneet kertoivat avoimesti kokemuksistaan, eikä tunteenpurkauksilta ollut mahdollista välttyä. Osallistujista useat olivat menettäneet puolisonsa tai lapsiaan verilöylyssä, osa oli edelleen vailla lopullista tietoa läheistensä kohtalosta. Yksi heistä, ja samalla yksi liikuttavimmista kohtaamisista päivän aikana, oli Abu Jamal.

shatila1.jpg

Abu Jamal tuo mieleen oman isoisäni lempeine mutta vakavailmeisine kasvoineen. Hän on saapunut paikalle kantaen kainalossaan jo hivenen rispaantunutta kansiota, jonka kanteen on liimattu teksti ’’Free Palestine’’. Kansiosta hän ottaa esiin sivun, jossa on kuva parikymppisestä nuoresta miehestä. Kuvassa on hänen poikansa Jamal, joka oli verilöylyn tapahtuessa 19- vuotias. Samainen kuva koristaa myös Abu Jamalin takinpielessä olevaa pikkuruista pinssiä.

Poika pakotettiin ulos kotoaan, eikä hänen kohtalostaan ole sen jälkeen tietoa. Abu Jamal kertoo edelleen toivovansa, että kaikkien näiden vuosien jälkeen hänen poikansa vielä jonain päivänä koputtaa perheen kotioveen. Suruisasta olemuksesta huolimatta Abu Jamalin äänestä on aistittavissa pieni toivo siitä, että poika, jonka ruumista ei koskaan löydetty, olisikin elossa. Missä, sitä Abu Jamal ei osaa sanoa.

 

Seppeleenlaskun jälkeen jatkoimme matkaa lounaalle Mar Eliakseen yhdessä paikalle saapuneen italialaisen delegaation, uhrien omaisten sekä Beit Atfal Assumoudin väen kanssa. Beit Atfal Assumoud (BAS), joka tunnetaan myös nimellä The National Institution of Social Care and Vocational Training, on järjestö, joka pyrkii vastaaman pakolaisten ja heidän perheidensä tarpeisiin pakolaisleireissä ympäri Libanonia. BAS toteuttaa muun muassa koulutukseen ja hyvinvointiin liittyviä hankkeita ja tekee myös tiivistä yhteistyötä suomalaisen Psykologien Sosiaalinen Vastuu Ry:n kanssa.

Shatilasta ei ole pitkä matka väkiluvultaan huomattavasti pienempään ja pääosin kristityistä palestiinalaispakolaisista koostuvaan Mar Eliaksen pakolaisleiriin. Paikan päällä Beit Atfal Assumoudin tiloissa lounastimme yhdessä Um ’Arifin ja Um Husseinin kanssa, jotka olivat itsekin saapuneet paikalle ensimmäistä kertaa.

20160916_131111-1-1

Naiset ovat ystävyksiä ja he ovat asuneet toistensa naapureina jo vuosia. Um Hussein kantaa käsissään kuvaa, jossa talon seinustan vieressä lojuu kasa ruumiita. Vieressä seisoo nainen käsi pystyssä, toisessa kädessään repaleinen kankaanpala. Um Hussein osoittaa kuvaa ja kertoo: ’’Tuo kuvassa seisova nainen olen minä. Tämä tässä on mieheni ruumis ja tuossa makaa poikani.’’

Um ’Arif, joka myös menetti perheenjäseniään verilöylyssä, kertoo, että usko on auttanut häntä selviämään tapahtuneesta. Um Husseinille puolestaan läheiset ovat olleet tärkein tuki surutyössä, ja totta tosiaan, kohtalotovereita ei tarvitse kaukaa etsiä. Vaikuttaakin siltä, että yhteisöllisyys on ollut yksi kantava voima kollektiivisen tragedian keskellä.  Molemmat naiset nyökkäilevät varmasti vastauksena kysymykseen, aikovatko he ensi vuonnakin osallistua tapahtumaan.

 

Sabran ja Shatilan tapahtumat tulivat suuren yleisön tietoon jälkijunassa, sillä suljetulle alueelle ei ollut pääsyä, ja vain muutaman tarkkailijan onnistui livahtaa alueelle ennen operaation varsinaista loppumista ja joukkojen vetäytymistä.

Lauantaiaamuna 18.9. falangistit olivat viimein poistuneet leireistä. Silminnäkijälausuntoja näiden kahden syyskuisen päivän tapahtumista on kerätty niin muistitietotutkimusten, dokumenttien kuin haastattelujenkin muodossa. Samanlaiset kauheudet toistuivat niissä kertomuksissa, joita saimme kuulla päivän aikana.

 

34 vuoden takaiset tapahtumat eivät ole lainkaan haalistuneet selviytyneiden mielistä, mikä tekee muistopäivästä erityisen merkityksellisen. Eniten ihmisiä tuntui pelottavan ajatus siitä, että tragedia ja sen epäoikeudenmukaisuus unohdetaan.

Ulkopuolisen silmin koko tunteiden kirjo, joka päivään liittyi, oli selkeästi aistittavissa, ja ihmisten halu kasvattaa tietoisuutta tapahtuneesta edelleen korkealla. Kaiken päivän aikana nähdyn ja kuullun lisäksi mieleen painui paikallisten lämmin vastaanotto ja avoimuus, huolimatta kaikesta surusta ja kaipauksesta, jota päivä luonteensa vuoksi piti sisällään.

Haluaisin ostaa vokaalin – Libanonin arabian kurssilla Beirutissa

Kaisa Honka-Hallila, Roosa Paakkola
Kuvat: Ella Kaplas

 

Klassinen arabia on huikean vaikea kieli, jota ei puhuta missään. Sen jonkinasteinen osaaminen auttaa, kun haluaa oppia jonkun puhutun arabian useista variaatioista. Suomen instituutti Lähi-idässä (FIME) ja Helsingin seudun kesäyliopisto järjestivät jälleen kerran arabian kielen intensiivikurssin, tällä kertaa Beirutissa kahden viikon mittaisena ja tavoitteena oppia juuri Libanonin puhekieltä. Täysin suomalaiselle seitsemän hengen ryhmälle oli räätälöity oma kurssi ALPS-kielikoulussa, joka sijaitsee Beirutin Punavuoressa eli Hamrassa (joka arabiaksi tarkoittaa punaista). Me seitsemän eli Elisa, Eve, Eerik, Kaisa, Marika, Mathilda ja Roosa. Kullakin oma hyvä syy olla Beirutissa oppimassa arabiaa.

alps-3

Arabiaa opiskelevan on syytä osata nauraa itselleen – ja huumorintajua ei kurssiltamme puuttunut. Kun pelkkä sana “aamu” muuttuu hyvänaamuntoivotuksiksi kesken lauseen tai kun perfektiin ei saa taivutettua kuin lauseen “olen syönyt tabouleh’ta” viidennen kerran, ei voi kuin rämähtää äänekkääseen nauruun. Myös ihanalla, kärsivällisellä opettajallamme Rimalla oli usein hymy herkässä hänen kuunnellessaan tarinointiamme arabiaksi.

Libanonin puhekieltä ja sen kanssa hyvin samanlaista arabiaa puhutaan Levantin eli Syyrian, Palestiinan, Libanonin ja Jordanian alueella. Puhekielessä vedetään klassisen arabian mutkia suoriksi, muutetaan jotkut äänteet ihan toisiksi, unohdetaan useita verbin taivutusmuotoja, kehitetään omia sanoja, lainataan surutta muista kielistä ja puhutaan. Siis puhutaan, eli suomalaiselle kielenopiskelijalle kielen vaikein osuus, puhe. Arabiassa ei merkitä vokaaleja pitkiä vokaaleja lukuun ottamatta. Vokaali puuttuu joskus kokonaan ja tällöin saa parhaimmillaan ääntää kolme konsonanttia peräkkäin. Haluaisin ostaa vokaalin, tokaisi Eerik, kun tällainen sana tuli eteen tunnilla.

Vaikka kaksi viikkoa on lyhyt aika, pääsimme kurssin aikana käyttämään arabiaa myös ihan käytännössä. Me suomalaisetkin siis uskalsimme puhua! Luonnollisimmaksi harjoituspaikaksi muodostui paikallinen taksi, joissa puheliaat kuskit haastoivat meitä hintaneuvottelujen lisäksi mitä jännittävimpiin keskusteluihin elämäntarinoistaan ja libanonilaisesta yhteiskunnasta.

Hauska ilmiö Libanonin puhekielessä on ranskan ja englannin yhdistyminen arabiaan. Kohtelias tervehdys on Bonjourein! Eli ranskan bonjour arabian duualitaivutukslla täydennettynä. Lähtiessä sanotaan vaan yksinkertaisesti Yalla bye!

Mutta Beirut, ah niin upea kaupunki, jossa ei kuitenkaan voi olla ajattelematta rajan takana Syyriassa samaan aikaan jatkuvaa kauheaa sotaa tai Libanonin omaa sotaisaa lähihistoriaa. Libanonin poliittinen tilanne on hankala, maassa ei ole ollut presidenttiä kahteen vuoteen ja se on yksi Lähi-idän kahden alueellisen suurvallan, Iranin ja Saudi-Arabian, välisen vastakkainasettelun näyttämöistä. Maahan saapuessa on syytä vaieta vierailuista Israeliin. Kuitenkin, when in Lebanon, do as the Lebanese do, eli nauti elämästä. Beirutin baareista suosituimmat ovat Hamrassa, Gemmayzehissa ja Mar Mikhaelissa. Kaupunki ei ole museoistaan tunnettu, mutta Sursockin museo vanhassa palatsissa Achrafiessa oli mielenkiintoinen ja erityisesti kansallismuseo Baradossa hieno paikka.

Libanon on todella pieni maa (10 400 km2) eli hieman Uudenmaan maakuntaa isompi. Kurssin retkillä käytiin Beirutin ulkopuolella, eikä minnekkään ollut pitkä matka. Retkelle Byblokseen saapuessa tuntui, ettei edes ehditty poistua Beirutista, kun rannikko on kuin yhtä pitkää kaupunkia. Bybloksen historia ulottuu niin kauas kuin kaupunkeja ylipäätään on tuossa Välimeren kolkassa ollut. Arkeologisilla kaivauksilla oli löydetty jälkiä niin foinikialaisista, egyptiläisistä, roomalaisista kuin ristiretkeläisistä. Libanon oli ammoisina aikoina tunnettu setripuistaan, sellainen koristaa myös maan lippua. Setrimetsiä ei kuitenkaan ole juuri enää jäljellä. Toisella retkellä kävimme katsomassa suurinta jäljellä olevista metsistä Shuufissa vuoristossa Beirutin eteläpuolella. Täysin kuivan ja mutkittelevan vuoristotietaipaleen jälkeen löytyi vehreä paratiisi, jossa ylväät setrit kasvoivat, aluskasvillisuus oli runsasta ja metsässä kävi raikas tuuli.

Ja ruoka, siitä Libanon tunnetaan. Hummus, baba ganoush, tabouleh, mitä kaikkia niitä olikaan. Pöytään katetaan sen seitsemän sorttia mezejä ja usein vasta on täynnä jo ennen pääruoan saapumista. Erän kurssilaisista totesi kerran, että olisipa kiva nousta joskus pöydästä ilman että on aivan ähkyssä. Mitenköhän usein tämä toteutui, kerran? Kuin pisteenä I:n päälle, kurssin viimeisenä iltana nautimme iftar-illallisen paikallisen perheen kanssa – kiitos vielä kerran seurasta, Manal, Khaled sekä lapset!

Kielitaidon ja kulttuurintuntemuksen lisäksi kurssi antoi myös itsekriittisille suomalaisille kielenystäville myös vähän perspektiiviä. Kun lentokenttävirkailija Beirutin kentällä kysyy meiltä vuoron perään “Hur mår du? Är ni tillsammans?”, nähtyään suomalaiset passimme, ruotsi tuntuu arabiaan verrattuna maailman helpoimmalta kieleltä.

Ihanaa, voin unohtaa ne kaikki hankalat verbimuodot ja persoonataivutukset. Ihanaa, voin heittää väliin englantia ja ranskaa, eikä kukaan välitä. Ihanaa, voin samalla nauttia kylmän Almaza-oluen Beirutin Corniche-rantakadulla ihaillen auringonlaskua Välimereen. Ihanaa, että saimme viettää kaksi viikkoa arabian kielikurssilla juuri Beirutissa! Kiitos FIME, kiitos HSKY! Yalla bye!

alps-2