Maahanmuuttoa ja maastamuuttoa – Libanon hurmaa matkailijat, mutta työntää omansa pois

Teksti ja kuvat: Sanja Sillanpää
Kirjoittaja opiskelee Advanced Migration studies -maisteriohjelmassa Kööpenhaminan yliopistossa ja oli Libanonissa keväällä 2017 tekemässä kenttätutkimusta graduunsa.

Libanon, melun, saasteiden ja henkeäsalpaavien maisemien kummallinen sekoitus. Beirut, jonka katukuvassa pyhimykset, marttyyrit, poliitikot ja armeija tankkeineen valvovat ohikulkijaa.

Olen täällä tekemässä tutkimusta graduani varten ja kuten useimmat länsimaalaiset, saan ensikosketukseni Beirutiin Gemmayzehin ja Mar Mikhailin kaupunginosissa, jotka ovat tunnettuja vilkkaasta yöelämästään sekä pienistä taideputiikeistaan ja kahviloistaan. Koska Libanonilla on edelleen konfliktimaan maine lännessä, ei massaturismia juurikaan ole. Suurin osa tänne saapuvista matkailijoista on kiinnostunut Lähi-idästä, opiskelee arabian kieltä tai tuntee jonkun paikallisen. Monet tulevat pidemmäksi aikaa opiskellakseen kieltä tai tekemään töitä. Yksi merkittävä vetotekijä on Syyrian sodan takia Libanoniin tulleet pakolaiset, joiden tilanne tuo maahan kansainvälisiä työntekijöitä, tutkijoita ja vapaaehtoisia.

Libanon huumaa mutta myös uuvuttaa vierailijansa; etenkin ne, jotka haluavat jäädä pidemmäksi aikaa. Libanon rajoittaa ulkomaalaisten työllistymismahdollisuuksia, ja kuten EU:ssakin, työnantajan tulisi täällä ensisijaisesti suosia paikallisia työntekijöitä. Sen vuoksi työviisumeita on usein vaikea saada, ja monia kansainvälisiä työnantajia koskevat kiintiöt, jotka sallivat korkeintaan 10–15% työntekijöistä olevan ulkomaalaisia. Samaan aikaan moni kuitenkin työskentelee maassa vuosia turistiviisumilla viranomaisten tyytyessä katsomaan tätä sormien läpi.

Monet kyllästyvät byrokratiaan ja päättävät lähteä. Vapaus lähteä onkin turistien ja expattien etuoikeus. He voivat nauttia kaikesta, mitä Libanon tarjoaa tietäen samalla voivansa poistua maasta, jos poliittinen tilanne kiristyy tai uusi sota syttyy. Monet niistä paikallisista, joita olen tavannut, eivät voi ymmärtää, miksi ulkomaalaiset pitävät Libanonista. Tilastojen mukaan vuonna 2015 34% libanonilaisista suunnitteli maastamuuttoa. Samana vuonna jo 25% maan kansalaisista asui muualla kuin Libanonissa. Syitä maastamuuttoon ovat muun muassa kasvava köyhyys ja työttömyys. Monet kokevat myös, että muualla on helpompi edetä uralla, työstä maksetaan paremmin ja työntekijöiden oikeuksia kunnioitetaan enemmän. Monet libanonilaiset asuvat vielä kolmekymppisinä kotonaan, sillä heidän tuloillaan ei ole mahdollista ostaa asuntoa tai mennä naimisiin. (Mona Alami http://www.al-monitor.com/pulse/originals/2016/01/lebanon-immigrate-career-opportunities.html)

Vielä vaikeampi tilanne on niille yli miljoonalle syyrialaiselle, palestiinalaiselle ja irakilaiselle, jotka oleskelevat Libanonissa usein ilman työ- ja oleskelulupaa. Syyrialainen ystäväni oli juuri aloittanut yliopisto-opinnot kotikaupungissaan, kun sota Syyriassa alkoi. Hän on joutunut keskeyttämään opintonsa jo useammaksi vuodeksi ja tekee töitä pimeästi beirutilaisessa ravintolassa jo kolmatta vuotta ilman lomaa. Usein työpäivät ovat 16-tuntisia. Opiskelu töiden ohessa olisi mahdotonta ja maasta poistuminen on vaikeaa. Jo Libanonin sisällä liikkuminen on syyrialaisille riskialtista, sillä eri hallintoalueiden välillä olevilla armeijan tarkastuspisteillä kiinnijääminen ilman virallista oleskelulupaa voi tarkoittaa pidätystä tai jopa karkotusta takaisin Syyriaan. Ravintola, jossa ystäväni on töissä, on suosittu turistien ja expattien parissa. Samalla kun hän on kolmen vuoden aikana katsonut vierailijoiden tulevan ja menevän, sota Syyriassa on jatkunut ja Libanonin politiikka ulkomaalaisia työntekijöitä kohtaan on kiristynyt. Ystäväni tilanne taas on turhauttavan staattinen.

Tuntuu vähän ristiriitaiselta, että niin monet länsimaalaiset, minä mukaan lukien, rakastuvat maahan, josta niin  moni haluaa pois. Monet libanonilaiset ovat sanoneet minulle, että Libanon on paratiisi rikkaille, jotka voivat elää arjen ongelmien yläpuolella. Maassa työskentelevien länsimaalaisten olisi hyvä tiedostaa, miten esimerkiksi kansainvälisten järjestöjen ja yritysten läsnäolo maassa voi vaikuttaa paikallisesti. Esimerkiksi useat libanonilaiset avustusjärjestöt ovat ongelmissa, sillä monet heidän työntekijöistään ovat siirtyneet töihin kansainvälisiin järjestöihin, jotka pystyvät maksamaan paljon korkeampia palkkoja. Gradussani tutkin mm. tätä teemaa ja toivon löytäväni esimerkkejä siitä, miten kansainväliset järjestöt voisivat tehdä humanitääristä työtä kunnioittaen paremmin paikallisia toimijoita.

Fennougristi arabiaa oppimassa

Teksti ja kuvat: Santeri Junttila
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston tutkijatohtori

Arabian kieleen en ainakaan tuhlaa aikaani ja vaivojani, ajattelin nuorena ylioppilaana, joka oli juuri löytänyt suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen. Minua kiinnosti lähialueitteni kielten kiehtova mosaiikki, joka Pohjois-Euroopasta ulottui etelään vain indoeurooppalaisen kielikunnan alueelle. Arabia oli mahdottoman hankalan kielen maineessa ja sitä paitsi kattoi valtavan alueen yhtenä monotonisena kielimassana vailla historian syvyyden tuomaa vaihtelua. Paljon kiinnostavampana pidin spekulatiivista vaihtoehtomaailmaa, jossa Egyptissä puhuttaisiin edelleen koptia, Syyriassa arameaa, Libanonissa foinikiaa ja kaikkialla Välimeren rannikoilla kreikan murteita.

Beirutin katukilvissä näykyy kielten rinnakkaiselo.

Käsitykseni muuttui vähitellen, kun opin lisää. Nyt ymmärrän, ettei Euroopan kielten kehitystä nykyisilleen voi selittää ilman arabian vaikutusta, joka jatkui koko keskiajan. Etymologian tutkijalle arabian kieli on aarreaitta, suurin yksittäinen ulkopuolinen lähde, josta indoeurooppalaiset kielet ja niitten välityksellä myös itämerensuomi ovat ammentaneet sanastoaan. Venäjällä puhutuissa etäsukukielissämme on kuitenkin vielä monin verroin enemmän arabialaisperäistä sanastoa, jonka ne ovat omaksuneet turkinsukuisten naapurikieltensä välityksellä – varmasti esimerkiksi udmurttia oppii paljon nopeammin suomen, venäjän ja arabian kuin pelkästään suomen ja venäjän pohjalta.

Myöskään kuvitelmani arabian kielialueesta suurena monoliittina ei pidä paikkaansa. Päin vastoin. Arabian kieli levisi puhuma-alueellensa 600–800-luvuilla jKr. eli suunnilleen samoihin aikoihin kuin slaavilainen kielikunta. Niinpä nykyarabian “murteet” eroavatkin toisistaan suunnilleen saman verran kuin slaavilaiset kielet keskenään ja Marokon arabia on yhtä kaukana Irakin arabiasta kuin puola venäjästä. Koraanin kieli, fuṣḥā, on pitänyt arabian murteita yhdessä samaan tapaan kuin kirkkoslaavi yhdisti ortodoksisen alueen slaavilaiskieliä aina nationalismin aikakaudelle saakka. Kristityt arabit vertautuvat tällöin kielellisesti katolisiin slaaveihin, sillä yleiskieli ei sido kumpiakaan uskonnon kautta. Läntisen kirkon slaaveja on kuitenkin suhteellisesti paljon enemmän kuin kristittyjä arabian murteitten puhujia, joten jälkimmäiset ovat lähes kaikki jääneet osaksi arabian kieliyhteisöä – ainoana poikkeuksena ovat maltalaiset, jotka jo ennen nationalismin kautta kehittivät omasta murteestansa latinalaisin aakkosin kirjoitettavan kielen.

Henkilökohtaisesti kiinnostuin arabian kielialueesta ja sen kulttuurista vasta arabikevään myötä. Vartuin aikuiseksi Euroopan vuoden 1989 vallankumouksen hengessä ja samassa hengessä seurasin myös Välimeren etelärannikon asukkaitten kamppailua diktatuurejansa vastaan. Arabien ja eurooppalaisten yhteiskunnallisen kehityksen ero kasvoi kuiluksi oikeastaan vasta toisen maailmansodan jälkeisenä aikana, kun Länsi-Eurooppa rikastui nopeasti kulutusyhteiskunnaksi ja yhdentyi taloudellis-poliittisesti samalla, kun arabimaat vajosivat raakaöljyä tuottaviksi maiksi, joitten keskinäistä ja sisäistä eripuraa lietsomalla saatiin Euroopan energia pidettyä edullisena.

Tällä hetkellä arabimaailma ei enää tunnu kovin kaukaisilta. Se on syntymästänsä saakka kasvanut yhteen Euroopan kanssa: Eurooppa ja arabimaailma ovat erilaiset, mutta erottamattomat siamilaiset kaksoset. Meillä on enemmän yhteistä keskenämme kuin vaikka Kiinan ja Japanin kanssa. Tämän päivän ongelmatkin yhdistävät huolimatta kehitystason suurista eroista. Elintapojen muuttumista ja kulttuurien rinnakkaiseloa vastustavat fundamentalistit, kutsuttakoon heitä sitten islamisteiksi, terroristeiksi tai oikeistopopulisteiksi, ovat ryhtyneet väkivalloin palauttamaan loistokkaaksi ja kansallisesti yhtenäiseksi kuvittelemaansa menneisyyttä. Nykyisen konfliktin juuret ovat yhteiset, vaikka se puhkesikin Lähi-idässä. Sen seurauksena arabiankielinen maailma on tahtomattaan levinnyt vielä paljon lähemmäs meitä, uusien sotapakolaisten mukana Pohjois-Eurooppaan saakka.

Arabian kieleen tartuin lopulta joulukuussa 2015, juuri kun arabian puhujien määrä Suomessa oli pakolaisuuden myötä äkillisessä kasvussa. Tämä oli kumminkin pitkälti sattumaa, sillä aiemmin en olisi väitöskirjatyöltäni ennättänyt aloittaa uuden kielen opintoja. Olin sitä paitsi paria vuotta varhemmin antiikin kreikkaa lukiessani ajatellut tarttua seuraavaksi persiaan, mutta sen kirjaimia opettelin arabian oppisivustosta, joka ei päästänytkään irti, ennen kuin olin jo harjoittelemassa arabiankielisiä tervehdyksiä ja toivotuksia. Farsi sai jäädä odottamaan. Minua toki innosti myös ajatus, että opinnoistani voisi olla jotain iloa sotapakolaisille, vaikka asuin tuolloin vielä Tartossa, jonne arabimaista ei tule kovinkaan moni.

Arabian kielioppi ei ole lainkaan niin vaikea kuin huhutaan. Taivutusmuotoja on vähän eikä tärkeimmistä säännöistä ole paljon poikkeuksia. Nominien monikot pitää toki oppia ulkoa, mutta mitäs siitä, kun sijamuotoja on vain kolme eikä niilläkään ole puheessa juuri merkitystä. Hankalampaa on sanasto, joka vaatii paljon harjoitusta ja käyttöä. Kaikkein vaikeinta on minulle lukeminen. Se sujuu edelleenkin hyvin, hyvin hitaasti. Pariakymmentä kieltä olen oppinut puhumaan lähinnä kirjoista, suhteellisen vähällä harjoituksella kielenpuhujien kanssa, mutta arabian kohdalla se ei olisi mitenkään toiminut. Onneksi on internet ja Youtube videoineen. Erityisesti arabiankielisistä lasten piirrossarjoista on minulle ollut valtava apu. Niissä käytetään yleensä selkeästi artikuloitua yleiskieltä.  Muutamat suosikkini olen katsonut läpi varmaan toistakymmentä kertaa.

Libanonissa tulee välillä vastaan mielenkiintoisia kylttejä, joiden kirjaimiston alkuperää voi arvailla.

Opintoni vauhdittuivat, kun tutustuin harvoihin Tartossa asuviin arabianpuhujiin, jotka työskentelevät yliopiston kieliteknologiayrityksessä. Syyrialaisen Samirin ja libanonilaisen Abdullahin kanssa pääsin harjoittelemaan arabian puhumista. Muutettuani viime vuodenvaihteessa Helsinkiin jatkoin harjoituksia fennougristikollegani Janne Saarikiven perustamassa suomi–arabia-tandemryhmässä, joka kokoontuu kahdesti viikossa teemaan parhaiten sopivassa paikassa eli tietenkin Arabian ostoskeskuksessa. Ryhmä on pieni, mutta taustaltaan hyvin kirjava, koska sekä suomalaisten että arabiosallistujien koulutustaustat vaihtelevat suuresti ja suomalaisten osalta myös motiivit arabian opiskelemiseen. Osa vasta aloittelee kirjaimia, toiset jo puhuvat vähän. Arabiankielisiä osallistujia tuntuu yhdistävän vain kaksi asiaa, pakolaistausta ja into oppia nopeasti suomea. Yhteishenki on silti ollut erinomainen ja ainakin minulle on tandemryhmästä ollut valtavasti hyötyä.

Tartonlibanonilainen ystäväni Abdullah Makkeh istutti vähitellen päähäni ajatuksen lähteä kieliharjoitteluun Libanoniin. En ole aiemmin käynyt arabimaissa lukuun ottamatta yhtä lapsuuden lomamatkaa Marokon Agadiriin. Nyt minua kiehtoi enemmän Lähi-itä, josta on lähtöisin niin moni eurooppalaisen kulttuurin elementti aina uskonnosta alkaen. Libanon on osa Välimeren kulttuuripiiriä ja sikäli paljon lähempänä Eurooppaa kuin itäisemmät ja eteläisemmät arabimaat. Ratkaisevaa matkakohteen valinnassa oli kuitenkin mahdollisuus päästä Libanoniin lentämättä: jo 25 vuotta sitten päätin, etten halua tuhota ympäristöäni lentämällä, ja päätös on pitänyt.

Arabiaa pääsee Libanonissa harjoittelemaan vaikkapa basaarissa.

Tie Euroopasta Libanoniin maitse Syyrian kautta on nyt sodan vuoksi poikki, mutta Turkin Taşucusta kulkee kahdesti viikossa lautta Libanonin Tripoliin. Menomatka oli varsin mukava, sillä kyytipalvelu Blablacarista löysin Suomessa asuneen antalyalaisen Firatin, joka ajoi minut koko matkan kotikaupunkiinsa asti. Automatkaan meni vain viikko, vaikka vietimme kaksi yötä Budapestissä reitin varrella. Alanyassa pääsin jopa äänestämään Suomen kunnallisvaaleissa. Lauttareissukin oli mukavan kotoisa, sillä laivoja kierrätetään Itämereltä Välimerelle ja Tripolin-laivassa oli moni vironkielinen kyltti vielä paikallaan.

Paluumatkasta en osaa sanoa vielä paljoakaan, sillä kirjoitan tätä Beirutissa vietettyäni suunnittelemistani kolmesta viikosta kaksi. Laivan paluulippu ja Interrail-lippu ovat kumminkin jo pakattuina. Myönnettäköön, että saapumiseni Libanoniin oli kulttuurišokki ja kaikki tuntui aluksi täydeltä kaaokselta, mutta nyt olen jo sopeutunut osaani matkailijana ja kielenoppijana. Olen nähnyt uskomattoman upeita paikkoja ja tavannut mahtavia tyyppejä. Tuskin silti viihtyisin täällä paljon kolmea viikkoa kauempaa, sillä Beirutin saasteet ja meteli rasittavat jo nyt.

Beirut ei ole tunnettu kovin jalankulkijaystävällisenä kaupunkina.

Kielikoulusta, Ḥamrān ALPSista minulla on vain hyvää sanottavaa. Koulun johtaja Joelle arvioi ensin fuṣḥān taitoni sen verran hyväksi, ettei minun kannattanut mennä mukaan libanoninarabian ensimmäistä oppikirjaa tankkaavaan alkeisryhmään, vaan käydä kahden oppitunnin aikana kirjan tärkein kielioppi ja sanasto läpi yleiskielen pohjalta yksityisopettajan kanssa. Tämän jälkeen olisin valmis toiseen, kakkoskirjaa käsittelevään ryhmään. Olinkin, koska opettajani Zeynab oli todella tehokas ja hyvä.  Päätin kuitenkin ottaa häneltä vielä kolmannen yksityistunnin päästäkseni vielä edistyneempään ryhmään puhtaasti sen vuoksi, että kakkosryhmä tapaa aamukahdeksalta eli juuri silloin, kun oma oppimiskykyni on matalimmillaan. Järjestely toimi hyvin ja opettaja Ranyan iltapäiväryhmässä olen oppinut paljon.

Levantinarabian taitoni on jo sillä tasolla, että pystyn käymään yksinkertaisia keskusteluja esittämällä kysymyksiä ja teeskentelemällä ymmärtäväni vastaukset. Helpointa on tietenkin kysyä jotakin, johon jo tietää vastauksen. Seutu on kielenharjoittelijalle mitä mainiointa, koska täällä saa täysin unohtaa mietteet siitä, kehtaako mennä häiritsemään tuntemattomia ihmisiä kysymyksillään. Kaikki nimittäin kehtaavat. Kun haluan kuitenkin oikeasti saada keskustelusta irti jotain muuta kuin kieliharjoitusta, joudun vaihtamaan joko fuṣḥaan tai englantiin, riippuen kiireestä, mielentilasta, metelistä sekä keskustelukumppanin kielitaidoista ja kielenkäyttöhalukkuudesta. Yleensä libanonilaiset tuntuvat puhuvan vieraalle mieluummin englantia tai ranskaa kuin yleisarabiaa, mutta kun olen sinnikkäästi vaihtanut takaisin fuṣḥaan, niin siinä on yleensä pysytty niin kauan, kun keskustelukumppanini on uskonut minun ymmärtävän (eli pari lausetta pitempäänkin kuin mitä todella olen ymmärtänyt).

Opettajieni seurassa: Rania Fawwaz (keskellä) oli pienryhmäni opettaja, mutta ennen ryhmään liittymistäni Zeynab antoi minulle yksityistunteja.

Levantinarabian opiskelu on ollut työläämpää kuin kuvittelin, sillä se eroaa fuṣḥāsta aika paljon niin fonologialtaan, kieliopiltaan kuin sanastoltaan – mutta käsittääkseni selvästi vähemmän kuin useimmat muut nykyarabian murteet. Nyt kahden viikon jälkeen erotan kuulemistani keskusteluista kuitenkin paljon enemmän tuttuja sanoja kuin tullessani. Jos olisin tullessani puhunut hieman sujuvammin joko fuṣḥaa tai jotain muuta nykyarabian murretta, olisin varmasti oppinut kolmessa viikossa ainakin ymmärtämään libanoninarabiaa yhtä sujuvasti. Nytkin opin varmasti jonkinlaisen pohjan, ja koska Libanonin kieli eroaa vain vähän muista Levantin puhekielistä, opin sitä puhumalla ja kuuntelemalla ymmärtämään myös Syyrian, Palestiinan ja Jordanian arabiaa.

Viikon päästä olen – jos Jumala suo – jo kotimatkalla, ja seuraavaksi opin varmaankin Helsingissä tavallisinta arabiaa eli Irakin murretta. Jos joskus palaan Beirutiin, pääsen hauskuttamaan sillä täkäläisiä – libanonilaiset nimittäin tuntuvat pitävän irakilaisten puhetta kovin vitsikkäänä.

 

Helmikuun neljästoista on Libanonissa rakkauden ja surun päivä

Satu Mäki-Lassila
Kirjoittaja asuu toista vuotta Beirutissa

Ystävänpäivää vietetään Libanonissa perusteellisesti ja näyttävästi.  Libanonilaiset ovat sosiaalisia ihmisiä, jotka rakastavat juhlia, illanistujaisia, pitkiä lounaita ja hyvää seuraa. Ystävänpäivä on yksi hyvä syy kokoontua yhteen ja ostaa lahjoja. Juhlapäivän merkeissä muun muassa timanttikauppa käy normaaliakin vilkkaammin ja kaikkea punaista myydään tukuittain. Kauppiaille, hotelleille ja ravintoloille ystävänpäivä on pieni joulu.

kuninkaaliset-timantit

Alkuperäistä Valentine’s Dayn henkeä mukaillen libanonilainen ystävänpäivä on nimenomaan rakastavaisten. Tänä vuonna jo päivää edeltävänä viikonloppuna hotelleissa ja ravintoloissa oli teemailtoja tähtiesiintyjineen. Ystävänpäivä-leimalla markkinoitiin monenlaisia tapahtumia. Pariskunnille ehdotettiin esimerkiksi ilma-akrobatiaa vaihtoehtona perinteisemmille treffeille periaatteella ”opi luottamaan ja anna mennä”. Ihan jokaiselle pariskunnalle yhteinen roikkuminen katosta roikkuvan silkkinauhan varassa tuskin sopisi yhteisen luottamuksen testaamiseen. Meille se ei ainakaan taitaisi sopia.

kollaasi-valentine

Ystävänpäivän tarjonta saa monia muotoja leipäkärryn ilmapalloista sydänkoristeisiin suklaakakkuihin

Libanonissa ystävänpäivää viettävät sekä kristityt että muslimit. Suurin osa maan muslimeista juhlistaa jouluakin kuusineen ja lahjoineen, mikä osaltaan todistaa libanonilaisten rakkaudesta juhlapäiviin.

Vertailun vuoksi katsokaamme Saudi-Arabiaan, jossa uskonnollinen poliisi on aiempina vuosina kieltänyt ystävänpäivänvieton. sinkkunalleErityisesti punaisten ruusujen myynti helmikuun puolivälissä joutui vuosien ajan kriittisen silmän alle ja jopa takavarikointien kohteeksi. Tänä vuonna uskonnollisen poliisin otetta oli kuitenkin löyhdytetty. Ainakin Jeddassa myytiin avoimesti punaisia ruusuja, nalleja, suklaarasioita ja ilmapalloja. Punaisten ruusujen vapautuksen voi nähdä yhtenä pienenä askeleena Saudi-Arabian modernisaatioprosessissa. Saudien suurmufti toki pitää edelleen ystävänpäivänviettoa harhaoppisena.

Helmikuun 14. päivällä on libanonilaisille romantiikan rinnalla myös surullinen merkitys: pääministeri Rafik Hariri (ja samalla 21 muuta) murhattiin 14.2.2005 pommiräjäytyksellä. Iskun jälkeisinä vuosina ystävänpäivää ei vietetty, koska tapahtuma oli koko kansalle niin traaginen eikä ilakointia vuosipäivänä pidetty suotavana. Nyt kun iskusta on jo 12 vuotta, ystävänpäivänvietto on palautunut ennalleen. Rafik Haririn muistoa kunnioitettiin tänä vuonna suurella Future Movement -puolueen järjestämällä tilaisuudella Beirutin messukeskuksessa. Rafik Haririn kasvokuvat reunustavat myös mm. lentokentälle vievää tietä.

Helmikuun 14. päivä on Libanonissa kansallinen vapaapäivä. Ei ystävänpäivän vaan Haririn murhan vuosipäivän johdosta. Kansallinen vapaapäivä kuitenkin mahdollistaa päivän pyhittämisen myös rakkaudelle.

shooting-hearts

Sabran ja Shatilan muisto ei haalistu

Eveliina Kupula
Kirjoittaja on valtiotieteiden opiskelija Helsingin yliopistosta.

Muutama viikko  sitten tuli kuluneeksi 34 vuotta verilöylystä, joka tapahtui 16.-18.9.1982 Sabrassa ja Shatilan pakolaisleirissä Beirutin laitamilla. Verilöylyn muistopäivä järjestetään vuosittain, ja se on tunteikas päivä paikallisille. Allekirjoittaneelle muistopäivään ja sen ohjelmaan osallistuminen oli paitsi kertana ensimmäinen, myös ensikosketus palestiinalaisyhteisöön Libanonin pakolaisleireillä.

Päivän ohjelma alkoi aamulla Ghobeiryn kulttuurikeskuksessa, joka sijaitsee Kuwaitin suurlähetystön kyljessä, aivan Shatilan vieressä. Lähetystön katto, josta on avara näkymä alueelle, toimi verilöylyyn johtaneen operaation aikana yhtenä Israelin armeijan tarkkailuasemana. Shatilan alue ja sen rajat erottuvat selvästi maisemasta. Tiiviisti rakennettujen, elämää nähneiden talojen välissä roikkuvat johdot muodostavat seitin kapeiden kujien ylle, ja Shatilan pääkatua reunustavat lukuisat kojut ja putiikit kuhisevat ihmisiä.

Kulttuurikeskuksessa ohjelmassa oli puheita sekä lasten partioryhmien esityksiä. Moni yleisössä oli varustautunut lipuin ja palestiinalaishuivein osan pidellessä käsissään verilöylyssä menehtyneiden omaistensa kuvia. Puheet olivat pääosin arabiaksi, ja keskeistä sanomaa lukuun ottamatta jotkin yksityiskohdat jäivät arvoitukseksi, vaikka takana onkin jo muutama vuosi määrätietoista kielenopiskelua. Palataan kuitenkin siihen, miksi nämä ihmiset olivat kulttuurikeskukseen kokoontuneet eli 34 vuoden takaisiin tapahtumiin.

 

Torstaipäivän iltana 16.9.1982 Elie Hobeikan johtamat kristityt falangistijoukot tunkeutuivat Sabran ja Shatilan pakolaisleireihin. Israelin armeija, joka johti operaatiota, oli piirittänyt alueen ja valaisi sitä valoammuksin. Falangistien tehtävänä oli etsiä noin 2000 PLO:n taistelijaa, joiden väitettiin piileskelevän leirissä siviilien joukossa.

PLO:n taistelijat oli muutamaa viikkoa aikaisemmin evakuoitu Beirutista kansainvälisten joukkojen valvonnassa tulitaukosopimuksen ehtojen mukaisesti. Niissä samaisissa ehdoissa taattiin myös alueelle jääneiden palestiinalaispakolaisten turvallisuus pakolaisleireillä.

Turvallisuuden sijaan seuraavan noin 36 tunnin aikana falangistijoukkojen jäljiltä näissä leireissä kuoli eri lähteiden mukaan 460 – 3500 palestiinalaispakolaista. Aseistamattomat miehet, naiset, lapset ja vanhukset joutuivat silmittömän ja mielivaltaisen väkivallan kohteiksi. Ulospääsyä piiritetystä leiristä ei ollut, ja siviilien lukuisat yritykset kertoa leirissä meneillään olevista tapahtumista niiden lopettamiseksi olivat tuloksettomia.

 

Muistopäivä jatkui puheiden jälkeen yhteismarssilla kulttuurikeskukselta Shatilaan, jossa kokoonnuimme laskemaan seppeleen verilöylyn muistomerkille. Pieni muistomerkkiä ympäröivä pihamaa täyttyi kulkueen lisäksi lukuisista median edustajista, ja päivä olikin kohtuullisen näkyvästi esillä paikallisessa mediassa.

Verilöylystä selvinneet kertoivat avoimesti kokemuksistaan, eikä tunteenpurkauksilta ollut mahdollista välttyä. Osallistujista useat olivat menettäneet puolisonsa tai lapsiaan verilöylyssä, osa oli edelleen vailla lopullista tietoa läheistensä kohtalosta. Yksi heistä, ja samalla yksi liikuttavimmista kohtaamisista päivän aikana, oli Abu Jamal.

shatila1.jpg

Abu Jamal tuo mieleen oman isoisäni lempeine mutta vakavailmeisine kasvoineen. Hän on saapunut paikalle kantaen kainalossaan jo hivenen rispaantunutta kansiota, jonka kanteen on liimattu teksti ’’Free Palestine’’. Kansiosta hän ottaa esiin sivun, jossa on kuva parikymppisestä nuoresta miehestä. Kuvassa on hänen poikansa Jamal, joka oli verilöylyn tapahtuessa 19- vuotias. Samainen kuva koristaa myös Abu Jamalin takinpielessä olevaa pikkuruista pinssiä.

Poika pakotettiin ulos kotoaan, eikä hänen kohtalostaan ole sen jälkeen tietoa. Abu Jamal kertoo edelleen toivovansa, että kaikkien näiden vuosien jälkeen hänen poikansa vielä jonain päivänä koputtaa perheen kotioveen. Suruisasta olemuksesta huolimatta Abu Jamalin äänestä on aistittavissa pieni toivo siitä, että poika, jonka ruumista ei koskaan löydetty, olisikin elossa. Missä, sitä Abu Jamal ei osaa sanoa.

 

Seppeleenlaskun jälkeen jatkoimme matkaa lounaalle Mar Eliakseen yhdessä paikalle saapuneen italialaisen delegaation, uhrien omaisten sekä Beit Atfal Assumoudin väen kanssa. Beit Atfal Assumoud (BAS), joka tunnetaan myös nimellä The National Institution of Social Care and Vocational Training, on järjestö, joka pyrkii vastaaman pakolaisten ja heidän perheidensä tarpeisiin pakolaisleireissä ympäri Libanonia. BAS toteuttaa muun muassa koulutukseen ja hyvinvointiin liittyviä hankkeita ja tekee myös tiivistä yhteistyötä suomalaisen Psykologien Sosiaalinen Vastuu Ry:n kanssa.

Shatilasta ei ole pitkä matka väkiluvultaan huomattavasti pienempään ja pääosin kristityistä palestiinalaispakolaisista koostuvaan Mar Eliaksen pakolaisleiriin. Paikan päällä Beit Atfal Assumoudin tiloissa lounastimme yhdessä Um ’Arifin ja Um Husseinin kanssa, jotka olivat itsekin saapuneet paikalle ensimmäistä kertaa.

20160916_131111-1-1

Naiset ovat ystävyksiä ja he ovat asuneet toistensa naapureina jo vuosia. Um Hussein kantaa käsissään kuvaa, jossa talon seinustan vieressä lojuu kasa ruumiita. Vieressä seisoo nainen käsi pystyssä, toisessa kädessään repaleinen kankaanpala. Um Hussein osoittaa kuvaa ja kertoo: ’’Tuo kuvassa seisova nainen olen minä. Tämä tässä on mieheni ruumis ja tuossa makaa poikani.’’

Um ’Arif, joka myös menetti perheenjäseniään verilöylyssä, kertoo, että usko on auttanut häntä selviämään tapahtuneesta. Um Husseinille puolestaan läheiset ovat olleet tärkein tuki surutyössä, ja totta tosiaan, kohtalotovereita ei tarvitse kaukaa etsiä. Vaikuttaakin siltä, että yhteisöllisyys on ollut yksi kantava voima kollektiivisen tragedian keskellä.  Molemmat naiset nyökkäilevät varmasti vastauksena kysymykseen, aikovatko he ensi vuonnakin osallistua tapahtumaan.

 

Sabran ja Shatilan tapahtumat tulivat suuren yleisön tietoon jälkijunassa, sillä suljetulle alueelle ei ollut pääsyä, ja vain muutaman tarkkailijan onnistui livahtaa alueelle ennen operaation varsinaista loppumista ja joukkojen vetäytymistä.

Lauantaiaamuna 18.9. falangistit olivat viimein poistuneet leireistä. Silminnäkijälausuntoja näiden kahden syyskuisen päivän tapahtumista on kerätty niin muistitietotutkimusten, dokumenttien kuin haastattelujenkin muodossa. Samanlaiset kauheudet toistuivat niissä kertomuksissa, joita saimme kuulla päivän aikana.

 

34 vuoden takaiset tapahtumat eivät ole lainkaan haalistuneet selviytyneiden mielistä, mikä tekee muistopäivästä erityisen merkityksellisen. Eniten ihmisiä tuntui pelottavan ajatus siitä, että tragedia ja sen epäoikeudenmukaisuus unohdetaan.

Ulkopuolisen silmin koko tunteiden kirjo, joka päivään liittyi, oli selkeästi aistittavissa, ja ihmisten halu kasvattaa tietoisuutta tapahtuneesta edelleen korkealla. Kaiken päivän aikana nähdyn ja kuullun lisäksi mieleen painui paikallisten lämmin vastaanotto ja avoimuus, huolimatta kaikesta surusta ja kaipauksesta, jota päivä luonteensa vuoksi piti sisällään.

Haluaisin ostaa vokaalin – Libanonin arabian kurssilla Beirutissa

Kaisa Honka-Hallila, Roosa Paakkola
Kuvat: Ella Kaplas

 

Klassinen arabia on huikean vaikea kieli, jota ei puhuta missään. Sen jonkinasteinen osaaminen auttaa, kun haluaa oppia jonkun puhutun arabian useista variaatioista. Suomen instituutti Lähi-idässä (FIME) ja Helsingin seudun kesäyliopisto järjestivät jälleen kerran arabian kielen intensiivikurssin, tällä kertaa Beirutissa kahden viikon mittaisena ja tavoitteena oppia juuri Libanonin puhekieltä. Täysin suomalaiselle seitsemän hengen ryhmälle oli räätälöity oma kurssi ALPS-kielikoulussa, joka sijaitsee Beirutin Punavuoressa eli Hamrassa (joka arabiaksi tarkoittaa punaista). Me seitsemän eli Elisa, Eve, Eerik, Kaisa, Marika, Mathilda ja Roosa. Kullakin oma hyvä syy olla Beirutissa oppimassa arabiaa.

alps-3

Arabiaa opiskelevan on syytä osata nauraa itselleen – ja huumorintajua ei kurssiltamme puuttunut. Kun pelkkä sana “aamu” muuttuu hyvänaamuntoivotuksiksi kesken lauseen tai kun perfektiin ei saa taivutettua kuin lauseen “olen syönyt tabouleh’ta” viidennen kerran, ei voi kuin rämähtää äänekkääseen nauruun. Myös ihanalla, kärsivällisellä opettajallamme Rimalla oli usein hymy herkässä hänen kuunnellessaan tarinointiamme arabiaksi.

Libanonin puhekieltä ja sen kanssa hyvin samanlaista arabiaa puhutaan Levantin eli Syyrian, Palestiinan, Libanonin ja Jordanian alueella. Puhekielessä vedetään klassisen arabian mutkia suoriksi, muutetaan jotkut äänteet ihan toisiksi, unohdetaan useita verbin taivutusmuotoja, kehitetään omia sanoja, lainataan surutta muista kielistä ja puhutaan. Siis puhutaan, eli suomalaiselle kielenopiskelijalle kielen vaikein osuus, puhe. Arabiassa ei merkitä vokaaleja pitkiä vokaaleja lukuun ottamatta. Vokaali puuttuu joskus kokonaan ja tällöin saa parhaimmillaan ääntää kolme konsonanttia peräkkäin. Haluaisin ostaa vokaalin, tokaisi Eerik, kun tällainen sana tuli eteen tunnilla.

Vaikka kaksi viikkoa on lyhyt aika, pääsimme kurssin aikana käyttämään arabiaa myös ihan käytännössä. Me suomalaisetkin siis uskalsimme puhua! Luonnollisimmaksi harjoituspaikaksi muodostui paikallinen taksi, joissa puheliaat kuskit haastoivat meitä hintaneuvottelujen lisäksi mitä jännittävimpiin keskusteluihin elämäntarinoistaan ja libanonilaisesta yhteiskunnasta.

Hauska ilmiö Libanonin puhekielessä on ranskan ja englannin yhdistyminen arabiaan. Kohtelias tervehdys on Bonjourein! Eli ranskan bonjour arabian duualitaivutukslla täydennettynä. Lähtiessä sanotaan vaan yksinkertaisesti Yalla bye!

Mutta Beirut, ah niin upea kaupunki, jossa ei kuitenkaan voi olla ajattelematta rajan takana Syyriassa samaan aikaan jatkuvaa kauheaa sotaa tai Libanonin omaa sotaisaa lähihistoriaa. Libanonin poliittinen tilanne on hankala, maassa ei ole ollut presidenttiä kahteen vuoteen ja se on yksi Lähi-idän kahden alueellisen suurvallan, Iranin ja Saudi-Arabian, välisen vastakkainasettelun näyttämöistä. Maahan saapuessa on syytä vaieta vierailuista Israeliin. Kuitenkin, when in Lebanon, do as the Lebanese do, eli nauti elämästä. Beirutin baareista suosituimmat ovat Hamrassa, Gemmayzehissa ja Mar Mikhaelissa. Kaupunki ei ole museoistaan tunnettu, mutta Sursockin museo vanhassa palatsissa Achrafiessa oli mielenkiintoinen ja erityisesti kansallismuseo Baradossa hieno paikka.

Libanon on todella pieni maa (10 400 km2) eli hieman Uudenmaan maakuntaa isompi. Kurssin retkillä käytiin Beirutin ulkopuolella, eikä minnekkään ollut pitkä matka. Retkelle Byblokseen saapuessa tuntui, ettei edes ehditty poistua Beirutista, kun rannikko on kuin yhtä pitkää kaupunkia. Bybloksen historia ulottuu niin kauas kuin kaupunkeja ylipäätään on tuossa Välimeren kolkassa ollut. Arkeologisilla kaivauksilla oli löydetty jälkiä niin foinikialaisista, egyptiläisistä, roomalaisista kuin ristiretkeläisistä. Libanon oli ammoisina aikoina tunnettu setripuistaan, sellainen koristaa myös maan lippua. Setrimetsiä ei kuitenkaan ole juuri enää jäljellä. Toisella retkellä kävimme katsomassa suurinta jäljellä olevista metsistä Shuufissa vuoristossa Beirutin eteläpuolella. Täysin kuivan ja mutkittelevan vuoristotietaipaleen jälkeen löytyi vehreä paratiisi, jossa ylväät setrit kasvoivat, aluskasvillisuus oli runsasta ja metsässä kävi raikas tuuli.

Ja ruoka, siitä Libanon tunnetaan. Hummus, baba ganoush, tabouleh, mitä kaikkia niitä olikaan. Pöytään katetaan sen seitsemän sorttia mezejä ja usein vasta on täynnä jo ennen pääruoan saapumista. Erän kurssilaisista totesi kerran, että olisipa kiva nousta joskus pöydästä ilman että on aivan ähkyssä. Mitenköhän usein tämä toteutui, kerran? Kuin pisteenä I:n päälle, kurssin viimeisenä iltana nautimme iftar-illallisen paikallisen perheen kanssa – kiitos vielä kerran seurasta, Manal, Khaled sekä lapset!

Kielitaidon ja kulttuurintuntemuksen lisäksi kurssi antoi myös itsekriittisille suomalaisille kielenystäville myös vähän perspektiiviä. Kun lentokenttävirkailija Beirutin kentällä kysyy meiltä vuoron perään “Hur mår du? Är ni tillsammans?”, nähtyään suomalaiset passimme, ruotsi tuntuu arabiaan verrattuna maailman helpoimmalta kieleltä.

Ihanaa, voin unohtaa ne kaikki hankalat verbimuodot ja persoonataivutukset. Ihanaa, voin heittää väliin englantia ja ranskaa, eikä kukaan välitä. Ihanaa, voin samalla nauttia kylmän Almaza-oluen Beirutin Corniche-rantakadulla ihaillen auringonlaskua Välimereen. Ihanaa, että saimme viettää kaksi viikkoa arabian kielikurssilla juuri Beirutissa! Kiitos FIME, kiitos HSKY! Yalla bye!

alps-2

 

Lapsettomuuden kokemuksesta kouluttamassa Beit Atfal Assumoudin kongressissa Beirutissa

Riikka Toivanen & Maiju Tokola

Kuvat: Saara Haapanen

Palestiinalaisten identiteettiä ja mielenterveyttä pohtiessa ei ensimmäiseksi tule mieleen tahaton lapsettomuus, sen merkitys ja vaikutukset. Perheet ovat lähtökohtaisesti melko suuria ja perhesuunnittelun päämääränä on ensisijaisesti lapsiluvun rajaaminen. Perhe perustetaan länsimaihin verrattuna nuorella iällä, joten sitä kautta länsimaiden yksi suurimmista lapsettomuuden syistä ei ole vaikuttamassa eli myöhäinen ikä lapsitoiveelle. Palestiinalainen yhteisö on hyvin perhekeskeinen, ja lapset ovat luonnollinen osa perhettä.

Tahattoman lapsettomuuden kokemus on aina erittäin kuormittava, mutta kulttuurissa ja yhteisössä, joka on perhekeskeinen ja normina on saada lapsia pian avioitumisen jälkeen, lapsettomuuden ulkopuolisuutta aiheuttava vaikutus saattaa entisestään korostua. Lisäksi naisen ja miehen asemaan sekä seksuaalisuuteen liittyvien näkökulmien vuoksi arabikulttuurissa lapsettomuuden ja siihen liittyvien tunteiden avoin käsittely voi olla vaikeaa.

Tahattoman lapsettomuuden vaikutus identiteettiin oli kuitenkin aihe, josta minä ja kollegani psykologi, psykoterapeutti Maiju Tokola saimme mahdollisuuden pitää workshopin Beit Atfal Assumoud (BAS)-järjestön 10-vuotis-juhlakongressissa ”Being Palestinian –Human rights, identity, and mental health” Beirutissa Libanonissa 13-14.5.2016. Teemme Maiju Tokolan kanssa psykologin ja psykoterapeutin työtä Helsingissä omalla vastaanotolla Psykoterapiapalvelu Tunnetilassa. Erityisosaamistamme on raskauteen, synnytyksiin ja lapsettomuuteen liittyvät psyykkiset ongelmat. Tahaton lapsettomuus on asia, joka kohdalle osuessaan vaikuttaa voimakkaasti yksilön, parin, perheen ja yhteisönkin tasolla identiteettiin. Vanhemmuus tai se ettei vanhemmuus toteudu on identiteetin yksi perustekijöistä PSV:n ja BASin hankekoordinaattori psykologi Sirkku Kivistö kannusti meitä osallistumaan juhlakongressiin ja jakamaan tietouttamme lapsettomuus-aiheesta. Tarjous oli houkutteleva ja haastava, mutta ehdottoman kiinnostava, joten tartuimme haasteeseen.

Maijulla ja minulla on molemmilla AKYSin kautta kummilapset eli tuemme perheiden kautta lasten psykososiaalista apua tuottavia hankkeita. Saavuttuamme Beirutiin pääsimme kongressia edeltävänä päivänä tapaamaan kummilapsiamme, minä Libanonin pohjoisosaan Nah el Bareedissa asuvaa Amira-tyttöä Beddawin perhekeskukseen ja Maiju Maya-tyttöä Bourj Al Barajneh leirelle. Samalla saimme mahdollisuuden tutustua lähemmin BAS-järjestön toimintaan, perhekeskusten monipuoliseen päivätoimintaan, päiväkotiin ja terapiatoimintaan pakolaisleireillä.

1

Tässä lapset harjoittelevat kirjoitusta eskariryhmässä

2

Tämän ryhmän lapset olivat aamupiirissä kertomassa kuulumisiaan.

Itse pääsin seuraaman puheterapeutin työskentelyä ja vanhempainohjaus-sessiota, jossa äidille pyrittiin opettamaan, kuinka tukea yliaktiivista poikaansa kotioloissa. Työmenetelmissä oli paljon itselle tuttuja menetelmiä pienen lapsen kanssa työskentelystä ja huomion kiinnitti lapsen kokemuksen esiin nostaminen ja keskuksen lasten rauhallinen, kiinnostunut ja innostunut ilmapiiri.

3

Beddawin perhekeskuksen työntekijöitä

Varsinaisen kongressin punaisena lankana kulki eri esityksissä identiteetti ja sen muotoutuminen, tukeminen, ja haasteet. Olimme koettaneet tutustua omaan aiheemme eli tahattoman lapsettomuuden merkitykseen ja käsittelyyn palestiinalaisessa kulttuurissa etukäteen, mutta tutustumalla kirjalliseen materiaaliin ja keskustelemalla muutamien palestiinalaisten kanssa lapsettomuuden merkityksistä ja käsittelystä, jäi monia kysymysmerkkejä. Selvää kuitenkin tuntui olevan, ettei lapsettomuutta, siihen liittyviä tunteita ja eettisiä kysymyksiä käsitellä kovinkaan avoimesti yhteiskunnassa.

Koska ilmoittautumiset workshopeihin tapahtuivat vasta päivän aikana, jännitystä riitti alkaen siitä, että saammeko kerättyä paikalle edes muutaman aiheesta kiinnostuneen, sillä samaan aikaan oli monta muutakin kiinnostavaa esitystä, kuten muun muassa musiikkiterapeuttisten menetelmien käytöstä leireillä ja ihmisoikeuksien tunnistamisesta ja oikeutuksesta. Lisäksi perhekeskuskäyntien yhteydessä tuli vaikutelma, ettei osa työntekijöistä tuntunut ymmärtävän tahattoman lapsettomuuden käsitettä. Todennäköisesti emme osanneet selkiyttää aihetta riittävästi, mutta hämmennys kertoi ehkä myös siitä, että aihe on enemmän vaiettu kuin keskusteltu. Kongressin järjestäjien toiveena oli, että workshopin tuli olla kokemuksellinen, joten oman haasteen toi realiteetti, että osa osallistujista puhui vain arabiaa, suurimman osan ollessa onneksi englanninkielentaitoisia. Arabiankielisille osallistujille oli järjestetty simultaanitulkkaus. Paikalle saapui kuitenkin parikymmentä pakolaisleirien ja kansalaisjärjestöjen työntekijää eli maksimimäärä osallistujia.

Workshopimme tavoitteena oli lisätä osallistujien ymmärrystä tahattoman lapsettomuuden kokemuksesta, lapsettomuuden vaikutuksesta identiteettiin ja tuoda näkyväksi lapsettomuuteen liittyviä usein näkymättömiksi jääviä tunteita.

4

Psykologit Riikka Toivanen ja Maiju Tokola aloittelemassa workshopia aiheesta ”Unvoluntary infertility and identity”

Workshop sisälsi kaksi videota aiheesta, luentoalustuksen lapsettomuuden yleisyydestä, syistä ja tahattomaan lapsettomuuteen tavallisesti liittyvistä kokemuksista. Osallistujat pohtivat pienryhmissä, miten kukin mieltää, että mitä on lapsettomuus ja ketkä siitä kärsivät. Todetuksi yhteisesti tuli, että lapsettomuus ja siihen liittyvät tunteet koskettavat välillisesti paljon suurempaa joukkoa, kuin vain ihmisiä, joille asia on omakohtainen ja että kuinka lapsettomuutta on monenlaista, erilaisista syistä johtuvaa. Parikeskusteluissa tuli esiin myös, että elämäntilanteeseen liittyvä lapsettomuus, esimerkiksi elämänkumppanin löytymiseen liittyvä vaikeus, tuottaa kuormitusta. Osa koki, että sukulaisten lapsiin syntynyt läheinen suhde saattaa auttaa oman lapsettomuuden läpikäymisessä. Osa taas koki, että läheisten pienet lapset ja erityisesti naisen elämän kietoutuminen lasten ympärille lisäsi ulkopuolisuuden kokemusta. Lisäksi keskusteltiin siitä, kuinka keskenmenojen surulle on vaikea löytää sanoja ja mahdollisuuksia jakaa tunteita.

Erona pohjoismaiseen kokemukseen useampi osallistuja kertoi kokevansa lapsettomuudeksi myös sen, jos perheeseen syntyi vain tyttöjä tai että lapsettomuuden syy on Libanonissa vaikea mieltää miehestä johtuvaksi, vaikka niin olisi tutkimuksissa niin todettu. Lapsettomuutta saatetaan pyrkiä ratkaisemaan ottamalla uusi vaimo ja naisen asema on erityisen haavoittuva, jos lapsettomuus johtuu naisesta. Tällöin nainen voi joutua sekä miehen, että suvun emotionaalisesti hylkäämäksi ja miten vaikea näistä tunteista on puhu yhteisössä, jossa lapsia on paljon ja perhekeskeisyys on vallitseva arvo.

5

Keskustelussa tuli esille erilaisuuksia ja yhtäläisyyksiä lapsettomuuden kokemuksesta

Myös lainsäädännöissä ja -tulkinnoissa oli huomattavia eroja. Muun muassa hedelmöityshoidot lahjoitetuilla sukusoluilla oli kielletty, mutta paikalla olleet lääkärit kertoivat, että hoitoja kuitenkin käytännössä tehdään. Adoptio oli samoin kielletty, mutta sukulaisten lapsia saatetaan ottaa huollettavaksi elämäntilanteesta riippuen.

Workshopin lopuksi teimme harjoituksen, jossa tarkoituksena oli eläytyä lapsettoman kokemukseen. Tehtävänä oli kirjoittaa kirje kuvaten siinä omia oletettuja tunteitaan lapsettomuudesta. Osa kirjoitti kirjeen arabiaksi, osa englanniksi. Kirjeet sekoitettiin ja jaettiin luettavaksi. Näin jokainen sai sekä eläytyä itse kokemukseen, että lukea toisen kokemuksesta. Pienryhmissä osallistujat jakoivat harjoituksessa heränneitä tunteita. Osassa kirjeissä kuvattiin vihaa, osassa surua, osassa ulkopuolisuutta. Joidenkin oli alkuun vaikea eläytyä tilanteeseen, joka ei ollut itselle tuttu. Useampi osallistuja totesi harjoituksen jälkeen, että sai kosketuksen siihen, että lapsettomuuden voi kokea hyvin eri tavoin. Keskustelua syntyi paljon, vertailtiin erilaisia kulttuurillisia näkökulmia ja toisaalta löydettiin enemmän yhteistä kokemusmaaperää kuin erilaisuutta. Seuraavana päivänä useampi osallistuja tuli jakamaan workshopin herättämiä ajatuksia. Meille Maijun kanssa tuli tunne, että koulutus saavutti sille asettuja tavoitteita: lisätä tietoisuutta lapsettomuuteen liittyvistä tunteista ja antaa eväitä kohdata yhteisön sisällä ihmisiä, joita lapsettomuus tavalla tai toisella koskettaa.

Täydellinen ulkonäkö lähtee kokonaisuudesta: miesten ulkonäköpaineet Lähi-idässä

Teksti ja kuva: Otto Kaplas
Kirjoittaja työskentelee harjoittelijana World Youth Alliancessa Beirutissa

Länsimediassa kuulemme usein puhuttavan negatiiviseen sävyyn Lähi-idän naisten ulkonäköpaineista, ja huntujen käytön kieltäminen tai sen pakottaminen nousevatkin meillä lehtiin. Tämä saa useimmat kokemaan vääräksi, ettei alueen miehillä ole samankaltaisia ulkonäköpaineita tai kulttuurisia sääntöjä. Onko asian laita kuitenkaan näin?

Itse viiksekkäänä, ulkonäkööni ja pukeutumiseeni jonkin verran panostavana miehenä olen Lähi-idässä matkustaessani hämmästynyt, kuinka tärkeänä alueen miehet pitävät ulkonäköään. Oma ulkonäköni aiheuttaa usein paikallisissa hämmästystä ja huvitusta. Parturissa pohjoismaiset ohuet hiukseni saavat niihin tottumattoman leikkaajan usein panikoimaan, ja miesnutturani sai ihmiset kääntymään tuijottaakseen kummallista miestä, joka rikkoi standardia miesmallia.

Olen törmännyt tähän miesten ulkonäkökulttuuriin niin Turkissa kuin Libanonissa. Turkissa viiksiäni kehutaan, mutta niiden poliittista affiliaatiota ja tarkoitusta kummastellaan. Siellä viikset nimittäin yhdistetään kemalismiin, eli maalliseen nationalismiin. Pitkä parta taas tarkoittaa uskonnollista vakaumusta lähes koko Lähi-idän alueella. Ne, jotka eivät halua viestiä vakaumustaan, valitsevat lähes poikkeuksetta saman naamakarvoitustyylin, eli sängen tai lyhyen parran. Libanonissa totaalinen parrattomuuteni saikin parturini raapimaan päätään, kun hiustenleikkuun kanssa olisi saanut parran siistimisen samalla.

Päätin käydä haastattelemassa beirutilaisen miesten parturikampaamo Phil and Joen henkilökuntaa kysyäkseni heidän näkemystään miesten ulkonäköpaineista. Jo sisälle astuessani tajusin, kuinka suuri bisnes miesten ulkonäkö on Libanonissa: jokaisen kampaamotuolin edessä on pieni televisio, joka näyttää mykkäelokuvia, liikkeen hyllyt ovat täynnä ketjun omia design-partaveitsiä ja äärimmäisen siististi pukeutunut henkilökunta ryhtyi välittömästi herroittelemaan minua. Esittelyjen jälkeen siirryin kysymyksiini, jolloin George, yksi liikkeen partureista, tarjosi minulle kahvia ja istuimme nahkaisiin nojatuoleihin keskustelemaan aiheesta.

phil & joe

Phil and Joe -parturiliike Beirutissa

George kertoo ulkonäön olevan Libanonissa miehille kaikki kaikessa ja vielä enemmän, kuin mitä sen on naisille. Hiustyyleissä täällä otetaan vaikutteita länsimailta, vaikka alueen oma tyyli on aina astetta konservatiivisempi. Muoti muuttuu alueella muutaman vuoden välein, mutta ei yhtä radikaalisti kuin esimerkiksi Euroopassa. Ainoa merkittävästi muuttuva asia on parran pituus. Tällä hetkellä muotia on pitkä parta, kun taas edellisenä vuonna lyhyt oli suositumpi. Tärkeimmäksi syyksi ulkonäön tärkeydelle George nimeää muiden miesten aiheuttaman paineen. Naisten huomion saaminen ei siis yllättäen olekaan tärkein asia ulkonäöstään huolehtivalle. Myös salilla käymistä pidetään trendikkäänä paikallisten miesten keskuudessa, ja treenatut lihakset viestivät kunnon lisäksi myös terveistä elämäntavoista. Omalla ulkonäöllä viestitään siis asemaa, ja oman parturin luotetaan aina tietävän uusin ja trendikkäin tyyli. Lopuksi George kertoo, että heille on normaalia, että asiakkaat käyvät liikkeessä viikoittain tai jopa useammin. Ainoa poikkeus trendien seuraamiselle on Georgen mukaan vaatetus, sillä vaikka miehet ostavatkin uusia vaatteita hyvin tiuhaan, ovat vaatteet usein aina samat: farkut yhdistettynä t-paitaan tai kauluspaitaan. Pelkkä hiustyyli ei kuitenkaan hänestä ole mitään ilman täydellistä kokonaisuutta, jonka luovat uudet vaatteet, siistit kengät ja korut.

Tämä idea kokonaisuuden tärkeydestä tuntui selittävän minulle, mistä miesten ulkonäössä Lähi-idässä on kyse. Insinööritaidolla leikatut mustat hiukset, ja millin tarkasti muotoillut naamakarvat ovat vain osa kokonaisuutta, johon kuuluvat myös uudet ja tarkoituksella tiukat vaatteet, jotta salilla treenatut lihakset varmasti näkyisivät. Kaiken tämän taustalla elää idea uudesta maskuliinisuudesta, jonka tarkoituksena on viestiä sosiaalista asemaa, terveyttä ja nuorekasta trendikkyyttä. Vaikka länsimaissakin miehet ovat alkaneet 2000-luvulla huolehtimaan ulkonäöstään aiempaa enemmän, on sen tarkoituksena ollut usein erottautua massasta, kun taas täällä miehet pyrkivät noudattamaan yhtä hyväksi havaittua tyyliä, joka pikkutarkkuudessaan vaatii jatkuvaa huoltoa. Poikkeukset tähän tyyliin ovat hyvin harvinaisia, ja vastaan saattaakin kävellä tusinan kokoinen joukko nuoria miehiä, joiden tyyli noudattaa kaikilla samaa linjaa. Miesten ulkonäköpaineet ovat niin suuret paikallisille, että se johtaa lähes standardisoituneeseen miestentyyliin. Miesten muoti tuntuu saavuttaneenkin jonkinlaisen kulminaatiopisteen, jota kukaan ei halua – tai uskalla haastaa.

Vaikka pyrkisinkin noudattamaan tätä alueen trendikästä miesihannetta mahdollisimman tarkasti, en voi länsimaalaisena miehenä kuitenkaan koskaan saavuttaa sitä täydellisesti. Pelkästään ihonvärini ja ohuen hiustenlaadun takia tulisin aina erottumaan paikallisista, mutta tärkeimpänä ongelmana tulee aina olemaan hiotun kokonaisuuden puuttuminen. Jokainen yksittäinen aspekti on tärkeä kokonaisuuden ylläpitämiseksi, ja massasta erottautuminen ei ole viisasta, sillä vain tämä yksi tyyli edustaa miehistä komeutta, siisteyttä, nuoruutta eli kaikkea sitä mitä mies haluaa olla.