Välilasku vallankaappausyrityksen jälkeiseen Istanbuliin

Milja Rämö
Kirjoittaja on Suomen Lähi-idän instituutin harjoittelija Beirutissa.
Kuva: Ferhat Erdoğan

Istanbulissa vallankaappausyritys on kaikkien huulilla. Kaupunki kuhisee: ihmiset puhuvat kaappauksesta, Turkin liput liehuvat autojen tööttäilyjen säestäminä ja vallankaappauksen marttyyrien kuvat pyörivät bussien elektronisilla infotauluilla. Kummallisen leppoisa ja samalla jännittynyt tunnelma värittää alle vuorokauden kestävää välilaskuamme Istanbuliin.

mosaikki
“Olemme kansa. Emme syötä Turkkia vallankaappaukselle ja terrorille.”

Tuskin olen ainoa, joka on viime aikoina pohtinut kaksi kertaa lentämistä Istanbulin kautta. Onko lentokentältä turvallista poistua? Pääseekö kentälle takaisin? Tai jos kenttä taas suljetaan, jäänkö sinne jumiin? Vallankaappausyritys ja Atatürk-lentokentän terrori-isku ovat vielä Turkin-reissaajan lähimuistissa.

Jatkolento Beirutiin lähtee reilun 13 tunnin päästä. Ajatus odottelusta tuntuu puuduttavalta, samoin kuin lähes tunnin jono ulkomaalaisten passintarkastukseen. Vaikka on ruuhka-aika, on selvää, että passintarkastajia on liian vähän. Turkkilaisten jono on lyhyempi. Vihreiden passien haltijoiden eli valtiolle työskentelevien matkaajien jonossa ei ole juuri ketään. Suurin osa ulkomailla lomailleista valtion työntekijöistä lienee palannut kotimaahansa heti vallankaappauksen jälkeen saatuaan työnantajaltaan kehotuksen keskeyttää lomat ja palata takaisin töihin.

Olen saanut ohjeen olla puhumatta turkkia passintarkastuksessa. ”Sinua voidaan luulla agentiksi.” Eikä olisi ensimmäinen kerta, kun minulta kysyttäisiin puoliksi huumorilla: ”Oletko salainen agentti? Kenelle työskentelet?” Jostain syystä vitsaillenkin esitetyt agenttiepäilyt tuntuvat Turkissa hieman uhkaavilta. Kotona tuskin epäilisin suomea puhuvaa ulkomaalaista salaiseksi agentiksi tai uhkaksi valtiolle. Suomi on kuitenkin Suomi, ja Turkki on Turkki. Joissain asioissa näitä kahta maata ei voi verrata. Eikä joitain asioita edes voi ymmärtää.

 

Olemme unohtaneet akbilimme eli paikalliset matkakorttimme Suomeen. Istanbulin julkinen liikenne on siitä hieman kummallinen, että matkaa ei voi maksaa käteisellä. Täytyy ostaa suhteellisen kalliita poletteja tai käyttää matkakorttia, jolla matka on huomattavasti edullisempi. Hätä ei kuitenkaan ole tämän näköinen. Vallankaappausyrityksen jälkeisessä Istanbulissa julkinen liikenne on ollut viikkoja ilmainen.

Ilmainen metromatkamme vie meidät ensin mehulle kumppanini kavereiden luokse. ”Jäin jumiin Anatolian puolelle, en päässyt kotiin. Onneksi pääsin yöksi kavereiden luokse”, kertoo ensimmäinen. ”Olihan se ihan naurettava juttu, ja kummallisesti presidentti Erdoğan on taas onnistunut kasvattamaan valtaansa”, sanoo toinen madaltaen ääntään.

”Tuletteko Euroopasta? Mitä siellä kirjoitettiin vallankaappausyrityksestä?” kysyy tuntematon mies metrobussissa. Mies kertoo iloiten, että loppujen lopuksi vallankaappausyritys on kääntynyt presidentin eduksi. ”Erdoğan on sankari!”

Ristiriitainen tunnelma tuo yhteen ilon vallankaappauksen (epä)onnistumisesta sekä huolen ja jopa pelon tulevasta. Erityisesti ihmiset, jotka eivät kannata hallituspuolue AKP:ta ja jopa jotkut sen kannattajista, ovat vaarassa päätyä mielivaltaisena näyttäytyvän valtiollisen puhdistuksen kohteeksi. Samalla toiset turkkilaiset kokevat, että vallankaappausyritys on ollut kansaa myönteisesti yhdistävä tapahtuma.

 

Nöbete devam -viestit bussien keuloissa kehottavat ”jatkamaan vahtia”. Itselleni herää kysymys: Keitä Turkissa vahditaan? Ulkoisia vihollisia? Toisia kansalaisia? Kaappausyrityksen jälkeen erilaisia vihjepuhelimia on mainostettu ainakin sosiaalisessa mediassa.

Ilmainen julkinen liikenne ei ole vain lahja niin sanottua demokratiaa puolustaneelle kansalle. Se myös mahdollistaa kansalaisten pääsyn kaduille ja aukioille, jonne itse presidentti on useasti kutsunut kansalaisia juhlimaan ja puolustamaan maata.

Toiset ovat kuitenkin pysyneet kotona. ”Mitä me ulkona olisimme tehneet?” kysyy vanhempi kurdimies kumppanini perheen kotona. ”Ennenkin kun tällaisia juttuja on tapahtunut, olemme seuranneet kotona. Armeijan voitto olisi ollut huono vaihtoehto meille kurdeille. Tosin ei tämäkään hallinto ole ollut meille hyvä. Kurdeista ei välitä kukaan.”

 

Matka takaisin lentokentälle taittuu autolla. Turkin liput liehuvat autoissa ja teiden varsilla. Aivan kuin tärkeä merkkihenkilö olisi saapumassa paikalle. Autojonot lentokentälle ovat pitkät erilaisten tarkastusten takia, joten meidät heitetään läheiselle metroasemalle. Olemme lentokentällä vartissa.

Passintarkastuksessa ainoa haasteemme on pul, eli Turkin kansalaisille tarkoitettu postimerkin muotoinen ”maastapoistumisviisumi”. ”Tarvitsethan sinä viisumin ulkomaille mennessäsikin”, vastaa virkailija puolisoni kritiikkiin maksun järjettömyydestä. Lopulta epäuskoinen kumppanini myöntyy ja maksaa 15 liiraa eli noin 5 euroa toiselle virkailijalle. Matkamme Beirutiin voi jatkua.

Advertisements

Sultanbeyli, pieni kaupunki suuressa Istanbulissa

Teksti  ja kuva: Milja Rämö

Auton ikkunasta katselen maisemaa, jollaiseksi olen kuvitellut keski-anatolialaisen pikkukaupungin. Tammikuisen kylmillä kaduilla juoksentelevat lapset hieman nuhjaantuneissa fleeceasuissa, huiveihin ja pitkiin takkeihin pukeutuneet naiset ovat matkalla basaariin, talojen julkisivut ovat hieman ränsistyneet ja kaukaisuudessa kohoaa sumu kukkuloiden ylle.

Olen Sultanbeylissä, 300 000 asukkaan istanbulilaisessa esikaupungissa, joka on vielä 40-luvulla ollut viljelymaata. Tänä päivänä Sultanbeyli on työväenluokkainen kurdien, uskonnollisten, syyrialaisten pakolaisten, AKP:n, ISIS:n ja PKK:n kannattajien kohtauspaikka, joka viime kesänä muuttui PKK:n pommi-iskun areenaksi.

Sultanbeyli_Milja_Rämö“Istanbul on uusi Berliini!”, “Istanbul on silta idän ja lännen välillä!” “Istanbulin ihanat basaarit, pikkukujat ja moskeijat vievät aikamatkalle itään!” “Istanbul henkii Gezi-puiston jälkeistä aktivismia!” Istanbul on monien suomalaisten turistien lempikohteita, ja jokaisella tuntuu olevan todella erilaisia vivahteita kokemuksissaan kaupungista.

Paljon Istanbulissa aikaa viettäneenä, ja siellä asuneenakin, jokaisella vierailullani hämmästyn kaupungin moniulotteisuudesta ja kontrasteista. Moniulotteisuuden näkee jo verrattaessa turistien keskuudessa suosittuja Sultanahmetin historiallista aluetta ja Taksimin kaupallisempaa aluetta. Kontrasti kasvaa, kun siirrytään esikaupunkialueille, jotka ovat kuin omia kaupunkejaan ja joissa asuu helposti enemmän ihmisiä kuin Tampereella.

Taksimilta, Istanbulin modernista keskuksesta, Sultanbeyliin kestää metrolla, metrobussilla ja bussilla 1-1,5 tuntia, joka on usealle istanbulilaiselle tavallinen työmatka. Metrobussista Anatolian puolella jäädessä voi jo huomata, että väkijoukko muuttuu, ja turkkilainen yläluokka on jäänyt kalliille Beyoğlun alueelle. Sultanbeyliin saapuessa tuntuu kuin olisi saapunut aivan toiseen kaupunkiin.

Pitkään omaan tuttavapiirini kuului maallistuneita turkkilaisia, jotka asuivat enintään parinkymmenen minuutin metromatkan päässä Taksimilta. Minulla oli harvoin syytä poistua, ainakaan säännöllisesti, kuplasta, jossa Istanbul näyttäytyi pikkukujina, trendikahviloina ja vaihtoehtoisina, joskus tosin kovin pinnallisina, aktivistipiireinä. Sultanbeyli tuntui alkuun jopa eksoottiselta pieneltä anatolialaiselta kaupungilta Istanbulin sisällä.

Sultanbeylissä uskonto ja perinteet ovat tärkeässä roolissa. Monet poistuvat sieltä harvoin, jotkut eivät koskaan. Erään tuttavani mukaan ensimmäistä kertaa kaupalliselle Taksimille saapuminen oli kuin olisi tullut Amerikkaan. Hän oli nähnyt paikan useasti televisiosta. Vielä suurempi syy hämmennykseen oli Taksimin kulttuuri. Se tuntui hänelle niin vieraalta ja erilaiselta, aivan kuin hän olisi tullut toiseen maahan. Oli turvallisempaa palata kotiin tuttuun kulttuuriin.

Muutaman vuoden sisällä Sultanbeyliin avataan metroasema. Monet pelkäävät, että metron mukana tulevat myös maallisen Istanbulin ongelmat ja huolet. Toisille metro on taas mahdollisuus käydä töissä ja koulussa Sultanbeylin ulkopuolella, sekä mahdollisuus tutustua myös niihin paikkoihin, jotka ovat suomalaisille turisteille tuttuja, kuten Hagia Sofiaan tai Siniseen moskeijaan.

Istanbulin sisälle mahtuu monta pientä kaupunkia ja kylää. Aikaisemmin Istanbulin ollessa vielä Konstantinopoli nykyinen kaupunki olikin joukko kyliä Bosporinsalmella. Tämän päivän Istanbulissa lyhyellä kävelymatkallakin voi nähdä erilaisia kaupunkikulttuureja, etenkin jos poikkeaa turistien suosimilta alueilta, saatikka jos sattuu päätymään esikaupunkialueille.

Eyyüp Sultan – Istanbulin pyhiinvalleuskeskus

Teksti ja kuvat: Linda Hyökki

Bosporin Kultaisen sarven rannalla sijaitseva Eyyüpin kaupunginosa kätkee sisälleen erään Istanbulin vilkkaimmista uskonnollisista keskuksista. Konstantinopolin ensimmäisissä valloitusyrityksissä mukana olleen Profeetta Muhammadin seuralaisen, Abu Ayyub al-Ansarin, sanotaan pyytäneen juuri ennen kuolemaansa vuonna 672, että hänet haudattaisiin Konstantinopolin muurien juureen. Hauta löydettiin muslimien valloitettua kaupungin vuonna 1453, ja pian samalle paikalle rakennettiin Eyyüp Sultan –moskeija.

Nykyään Abu Ayyub al-Ansarin hauta on suosittu vierailukohde muslimien keskuudessa. Eyyüpiin saapuu vierailijoita niin läheltä kuin kaukaakin, mukaan lukien muslimeita Turkin ulkopuolelta. Ziyara (arab.), tarkoittaa vierailua pyhään paikkaan, haudalle tai hautakappeliin. Haudan tekee pyhäksi siihen haudatun henkilön status pyhimyksenä, niin kutsuttuna ”Jumalan ystävänä” (arab. wali, awliya). Pyhimys-konsepti eroaa islamilaisessa teologiassa esimerkiksi kristinuskon tavasta ymmärtää pyhimykset. Muslimista voi tulla ”Jumalan ystävä” jos hänellä todetaan olevan erityisen läheinen yhteys Jumalaan, eikä minkäänlaista henkilön beatifikaatiota tai autuaaksi julistamista ole käytössä. Täten islamilaisia ”pyhimyksiä” ovat niin profeetat ja Profeetta Muhammadin perheenjäsenet kuin myös hänen seuralaisensa.

Islamilainen pyhimyskulttuuri on uskonoppineiden kesken kiistelty aihe, ja muun muassa suufilaista sunni-islamia edustavat puhuvat ziyaran puolesta. Ziyara ei kuitenkaan ole uskonnollisena palvontatekona tai eräänlaisena ”pyhiinvaelluksena” verrattavissa Hajjiin tai Umraan, sillä vain Hajj on teologisesti velvoittava. Islamin ”pyhimys”, wali, voidaan nähdä Jumalan erityisesti siunaamana henkilönä, jonka kuoleman jälkeenkin Jumalan hänelle suoma hyvyys ja menestys (arab. barakat) pysyttelevät hänen haudassaan. Kyseisellä henkilöllä ei kuitenkaan ole samalla tapaa supervoimia ja Jumalan kaltaista kykyä vaikuttaa ihmisten elämään, kuten pyhimyksillä on kristinuskossa. Täten muun muassa hanbali-koulukunnassa vahvasti vaikuttanut Ibn Taymiyyah kielsi haudoilla rukoilun vierailijan hyväksi, mutta salli haudoilla rukoilun siihen haudatun henkilön hyväksi.

Keskusteluja on käyty jo kahdeksannelta vuosisadalta lähtien ziyaran hyväksyttävyydestä ja perustasta Profeetan perimätiedossa. Vaikka perimätiedossa ja ensimmäisissä islamilaisen lain (fiqh) teoksissa on mainintoja ziyaran harjoittamisesta, pyhimyksiin ja heidän palvomiseensa liittyvää doktriinia ei silti löydy Koraanista. Vaikka ”pyhimys” itse ei voisi suoranaisesti vaikuttaa rukouksiin, monet muslimit uskovat silti, että kun he hakeutuvat ”pyhimysten” haudoille rukoilemaan Jumalalta heille itselleen tärkeitä pyyntörukouksia (du’a), saavat nämä rukoukset siten erityisen vahvistuksen haudassa läsnä olevien siunauksien ansiosta.

Muslimimies tekee pyyntörukousta Abu Ayyub Al-Ansarin hautakammion edustalla

Muslimimies tekee pyyntörukousta Abu Ayyub Al-Ansarin hautakammion edustalla

Monissa eri Lähi-idän maissa ja Turkissa ziyara on erityisen suosittu käytäntö. Yksin Istanbulissa on 117 hautakammiota, joissa viimeisen leposijansa ovat saaneet niin sulttaanit ja heidän perheenjäsenensä kuin uskolliset johtohahmotkin. Abu Ayyub al-Ansarin haudalla on erityinen asema johtuen hänen statuksestaan Profeetan seuralaisena, mutta toisaalta myös islamilaisen sivilisaation historian suhteen. Hänen hautansa voidaan nähdä kuuluvan koko maailmanlaajuiselle muslimiyhteisölle ja toimivan tietynlaisena alueellisena vahvistuksena islamin läsnäololle entisillä kristityillä mailla.

Vaikka yleisesti ottaen pyhät paikat ja tilat ovat selkeästi erillään arkipäivän tiloista, Eyyüp Sultan ‑moskeijan sisäpihalla sijaitsevan hautakammion ympärillä voi havaita pyhän ja maallisen sekoittuvan keskenään. Muun muassa ihmisten käyttäytyminen ja vaatetus eroavat ziyaran aikana selkeästi kanonisten rukousten ja moskeijan sisätiloissa suoritettavien palvontatekojen muodollisuudesta. Moskeijan sisäpihan keskiössä on pieni aidattu alue, jossa kasvaa idänplataani-puu. Legendan mukaan Istanbulin valloittaja, Mehmed II, haudan löydettyään istutti puun merkiksi haudan paikalle. Tämä massiivisiin mittoihin kasvava puu on erityisen tunnettu turkkilais-iranilaisella alueella, ja siihen yhdistetään usein tietynlaista uskonnollista kunnioitusta. Muutamat vierailijat pysähtyvätkin mielellään myös puun luokse rukoilemaan, ja monilla Lähi-idän alueilla siunattujen hautakammioiden läheisyydessä kasvavien pyhillä puilla uskotaan olevan erityisiä voimia.

Naisia rukoilemassa suuren puun aidatulla alueella.

Naisia rukoilemassa suuren puun aidatulla alueella.

Kuva 2

Muutoinkin ziyaraan kuuluvien palvontatekojen suorittaminen ei ole rajoitettu vain hautakammion välittömään läheisyyteen vaan monet vierailijoista levittäytyvät koko sisäpihan alueelle rukoilemaan ja lukemaan Koraania. Heidät voi kuitenkin erottaa muista rukoilijoista siten, että heidän kasvonsa eivät ole käännetty kanonisten rukousten rukoussuuntaan, Mekkaan päin. Erityisesti Koraanin 36. lukua, Surah Yasin, luetaan ziayaran yhteydessä.

Nainen istuu moskeijan sisäpihalla lukemassa Koraania.

Nainen istuu moskeijan sisäpihalla lukemassa Koraania.

Tämän Koraanin osan uskotaan olevan erityisen tehokas ja vaikuttava luettavaksi vaikeina aikoina. Kanonisten rukousten vaatetuksesta eroavasti naispuoliset ziyara-vierailijat eivät välttämättä kaikki pue päähuivia tai edes käsivarret ja vartalon alaosan täydellisesti peittäviä vaatteita. Mielenkiintoista on myös havaita, miten monet vierailijoista saattavat hakea erityistä läheisyyttä hautakammion kanssa (sen ollessa kiinni) nojailemalla sen seiniin tai koskemalla sen ovea rukouksen yhteydessä, kun taas toiset pysyttelevät kauempana. Toiset taas saattavat käyttäytyä hyvinkin rennosti tämän pyhän paikan läheisyydessä, ja jutella vaikkapa puhelimeen nojaillen hautakammion seinämiin. Monille on myös tärkeää ikuistaa itsensä hautakammion edessä kuvaan jos toiseenkin.

Vierailijoita rukoilemassa hautakammion seinän vieressä

Vierailijoita rukoilemassa hautakammion seinän vieressä

Vanha nainen silittää hautakammion ovea rukouksen yhteydessä

Vanha nainen silittää hautakammion ovea rukouksen yhteydessä

Yleisesti ottaen Eyyüp Sultan on niin turkkilaisille kuin ei-turkkilaisillekin muslimeille tärkeä uskonnollinen ja historiallinen paikka, johon myös monet turistit suuntaavat Istanbulin matkallaan. Moskeijan piha-alueen yhdistämän ”pyhän” ja ”maallisen” rajamailla tapahtuva ziyara sekä vierailijoiden enemmän ja vähemmän muodolliset palvontateot ovat yksi parhaimmista esimerkeistä islamin monimuotoisuudesta. Vaikka ziyara itsessään voidaankin luokitella uskonnolliseksi riitiksi, sen osuudet ovat vähemmän rituaalisesti muodollisia ja jokaisen vierailijan yksilöllisesti päätettävissä. Istanbul on kaupunki, jossa Itä ja Länsi kohtaavat, ja siten myös Eyyüp Sultan lienee yksi harvoista paikoista, joissa kaikenlaiset muslimit eri syistä tulevat yhteen ja vieri vieressä hakevat läheisyyttä Jumalaan.

Kirjoittaja on tohtoriopiskelija Fatih Sultan Mehmet Vakif -yliopistossa Istanbulissa