Matka Tahririn jälkeiseen Egyptiin

Severi Raja-aho
Kirjoittaja opiskelee Tampereen yliopiston Peace, Mediation and Conflict Research-maisteriohjelmassa.

Tahririn aukiota vartioivat poliisit tarkkailevat heidän ympärillään huristelevia autoja ja ihmisiä. Korkealle nostettu Egyptin lippu aukion keskellä kertoo paikan kansallisesta merkityksestä, sivukaduilta löytyvät graffitit muistuttavat vuoden 2011 keväällä tapahtuneesta kansannoususta. Yhdelle parvekkeelle on ripustettu lippu, jossa komeilee 1950- ja 1960-luvuilla Egyptiä hallinnut presidentti Gamal Abdel Nasser, toisaalla kaupanomistaja on ripustanut liikkeensä ikkunaan kuvan nykyisestä presidentistä Abdel Fattah el-Sisistä.

Suomen Lähi-idän instituutti järjesti yhdessä Helsingin yliopiston Lähi-idän opiskelijat ry:n kanssa kurssin, jossa tutustuttiin modernin Egyptin yhteiskuntaan. Matkustimme Kairoon, jossa perehdyimme aiheeseen luentojen, vierailujen ja keskustelujen kautta. Teemoina olivat erityisesti lähihistoria, ulkopolitiikka, media ja kulttuuri sekä uskonto.

Kuva: Iida Markkanen

Armeija valtiossa vai valtio armeijassa?

Egyptin modernin historian kantavana punaisena lankana on ollut armeijan, valtion ja kansan välinen suhde sekä kysymys siitä, kuka omistaa Egyptin valtion. Armeijalla on ollut keskeinen rooli Egyptin modernissa historiassa. Kansallismielisessä narratiivissa armeija on ollut uudistaja, vapauttaja ja suojelija. Armeija toimi modernisaation perustana 1800-luvulla, ja sen uudistusmielisestä siivestä nousseet nuoret upseerit kaappasivat vallan kuningas Farukilta vuonna 1952 ja perustivat Egyptin tasavallan seuraavana vuonna. Egyptin tasavallan kuudesta presidentistä viisi on ollut entisiä kenraaleja.

Gamal Abdel Nasser herättää nostalgiaa monissa egyptiläisissä. Kuva: Severi Raja-aho

Hosni Mubarakin presidenttikautena armeijan valta-asema muuttui, kun julkista omistusta alettiin yksityistää kaksin käsin. Upseerit alkoivat toimia yhteistyössä uusrikkaan liikemiesluokan kanssa. Valtaeliitin, liike-elämän ja julkisen hallinnon ympärille perustetusta Kansallisesta Demokraattisesta Puolueesta muodostui korruption symboli, minkä vuoksi sen puoluetalo poltettiin kahdeksantoista kansannousun päivän aikana vuonna 2011. Vallankumouksen jälkeen armeija julisti poikkeustilan aina vuoden 2012 vaaleihin saakka, jolloin valtaan astui Muslimiveljeskunta sekä presidentti Mohammed Morsi, Egyptin tasavallan ensimmäinen siviilitaustainen presidentti. Korruptiosyytösten myötä ihmiset kuitenkin suuntasivat kaduille jälleen kesällä 2013, ja tällöin myös armeija tuki kansannousua . Vuoden 2013 kansannousu oli skaalassaan valtava, kymmenet miljoonat egyptiläiset saapuivat Kairon kaduille osoittamaan mieltään Mohammend Morsia ja Muslimiveljeskuntaa vastaan. Aiemmin tuntematon kenraali Abdel Fattah el-Sisi julisti, ettei Mohammed Morsi ole enää Egyptin presidentti ja että hänen valmistelemansa perustuslaki tultaisiin kumoamaan. Armeija oli astunut jälleen paikalle, jonka se katsoo itselleen kuuluvan.

“Leipää, vapautta ja sosiaalista oikeutta” olivat asioita, joiden vuoksi ihmiset astuivat kaduille keväällä 2011. Kuva: Severi Raja-aho

Epävarmuus

Kairon keskustassa kulkiessa huomaa ja aistii turvallisuuteen liittyvän epävarmuuden. Lähetystöjen ja julkisten virastojen liepeillä vartioi raskaasti varustettuja poliiseja ja meidänkin kurssilaisryhmämme parhaaksi katsottiin, että puvuntakkiin pukeutunut turistipoliisi kulki mukanamme, minne ikinä menimmekään. Tiukka suhtautuminen erityisesti ulkomaalaisten turvallisuuteen perinteisessä matkailun kohdemaassa on ymmärrettävää. Vuodesta 2011 asti jatkunut poliittinen epävakaus, terrori-iskussa tuhoutunut venäläinen matkustajakone sekä Siinailla tapahtuneet terrori-iskut ovat kaikki vaikuttaneet maahan tulevien turistien määrään, mutta myös egyptiläisten turvallisuuteen. Mielikuvaa vahvasta armeijasta pidetään yllä osittain poliittisista, osittain turvallisuuteen liittyvistä syistä.

Tyttöjä osallistumassa ADEW:in (Association for the Development and Enhancement of Women) järjestämälle oppitunnille. Oppitunneilla tytöille järjestetään opetusta kansalaistaidoista ja kannustetaan opiskeluun. Julkisen koulutuksen laadun puute, köyhyys ja sukupuolten välinen epätasa-arvo ovat suuria ongelmia Egyptissä. Kuva: Nädia Radi

Vieraillessamme paikallisissa julkisomisteisissa mediataloissa päätoimittajat julistivat tehtäväkseen isänmaansa puolustamisen. Median puolueellisuus tuli esille myös Aleksandriassa paikalliselle televisiokanavalle antamassani haastattelussa. Toimittajan kysymysten johdattelemana vakuuttelin, etten ole tuntenut oloani turvattomaksi ja Egyptin olevan turvallinen paikka matkustaa. Toisaalta kokemukseni turvallisuudesta oli myös aito: vastoin kovien varotoimien synnyttämää kuvaa, en tuntenut oloani turvattomaksi missään vaiheessa matkaa. Kaduilla kävellessä egyptiläiset olivat hyvin ystävällisiä ja auttavaisia. Herätimme erityistä mielenkiintoa lasten ja varhaisteinien parissa, jotka tulivat innokkaasti ottamaan yhteiskuvia meidän kanssamme.

AUC kissa

Ihmisten lisäksi monet katukissatkin halusivat tehdä tuttavuutta kanssamme. Kuva: Iida Markkanen

Epävarmuus ja turvattomuus liittyvät myös Egyptin talouden ongelmiin. Tavatessamme opiskelijoita Egyptin tunnetuimmassa (ja kalleimmassa) oppilaitoksessa, Kairon amerikkalaisessa yliopistossa, opiskelijat kertoivat olevansa huolissaan tulevaisuudestaan kotimaassaan, sillä lukukausimaksut ovat valtavat eikä edes korkeatasoinen koulutus takaa välttämättä työpaikkaa. Julkinen koulutus on Egyptissä perusopetuksesta aina yliopistoon ilmaista, mutta sen taso verrattuna yksityiseen koulutussektoriin, kuten Kairon amerikkalaiseen yliopistoon, on yleisesti paljon heikompi. Tämän vuoksi rikkaat perheet maksavat lapsilleen yksityisen koulutuksen, jolloin työpaikan saanti on varmempaa. Maailmanpankin arvion mukaan nuorisotyöttömyys on Egyptissä noin 40 prosenttia.

Vierailimme Suomen suurlähetystössä, jossa keskustelimme suurlähettiläs Laura Kansikas-Debraisen ja ulkoasiainsihteeri Jukka Välimaan kanssa Suomen tekemästä kehitystyöstä Egyptissä. Kuva: Iida Markkanen

Monimuotoisuus ja suvaitsevaisuus

Egypti on yksi ihmisten pisimpään asuttamista alueista. Se sijaitsee keskeisellä paikalla maailman suurimman joen alajuoksulla, Välimeren ja Punaisenmeren rannalla sekä Afrikan ja Lähi-idän välissä. Egypti onkin monikulttuurinen maa, joka kokemistaan vaikeista ajoista huolimatta pyrkii ylläpitämään suvaitsevaisuuden ja rauhan uskonnollisten ja etnisten ryhmien välillä. Viimeaikaisiin hyökkäyksiin koptikristittyjä vastaan Tantassa, Aleksandriassa, Siinailla ja Kairossa on suhtauduttu tyrmäävästi valtion taholta. Valtion virallisessa retoriikassa ne nähdään hyökkäyksenä koko Egyptin kansaa kohtaan. Nykyinen presidentti nauttiikin laajaa koptikristittyjen suosiota.

Egyptiläinen zar-musiikki on kiehtova yhdistelmä suufilaista hengellisyyttä, nubialaisia rytmejä ja arabialaista musiikkiperinnettä ja se kuvastaa hyvin miten rikas, kiehtova ja monimuotoinen egyptiläinen kulttuuri on. Kuva: Nädia Radi

Egyptissä uskonnollisten ryhmien rauhanomaisesta yhteiseloa edistetään monin tavoin. Al-Azhar, yksi maailman merkittävimmistä ja vanhimmista sunnalaisista yliopistoista, pyrkii opetusohjelmansa sekä erilaisten instituuttien ja konferenssien avulla lisäämään yhteisymmärrystä uskontojen välillä ja ennaltaehkäisemään radikalisoitumista. Vatikaanin ja al-Azharin välinen tapaaminen maaliskuussa on merkki suunnan muutoksesta, sillä edellisestä tapaamisesta on kulunut seitsemän vuotta. Instituutioiden suhteet jäätyivät vuonna 2008 paavi Benedict XVI:n viitattua islamin ja väkivallan väliseen yhteyteen ja paavin vaadittua suurempia toimia Egyptin kristittyjen suojelemiseksi vuonna 2011.

Al-Azharissa tapaamassa perusopetuksesta vastaavaa sheikiä. Kuva: Iida Markkanen

Vierailimme Aleksandrian ruotsalaisessa instituutissa, jonka johtaja Peter Weiderud kertoi meille instituutin tekemästä työstä. Instituutti pyrkii edistämään dialogia eri uskontojen välillä sekä lisäämään kansalaistaitoja Egyptissä ja muissa Välimeren maissa. Kuva: Iida Markkanen

Vakaus vai uusi kansannousu?

Monet asiat Egyptissä näyttävät palanneen samaan tilaan, jossa ne olivat ennen Tahririlta alkanutta kansannousua. Myös monet juurisyyt kansan tyytymättömyydelle ovat yhä olemassa. Maassa vallitsee yhtäältä odottava kärsivällisyys, toisaalta pettymyksen tunne. Pettymys kohdistuu ennen kaikkea siihen, ettei vallankumous helpottanutkaan rivikansalaisen kokemaa ahdinkoa, vaan vanha järjestelmä pysyi paikallaan horjahduksista huolimatta. Nykyisessä tilanteessa yhteiskunnan turvallisuus ja vakaus asettuvat kuitenkin vallankumouksen edelle ja Abdel Fattah el-Sisin vahvaan johtajuuteen ja taloudellisiin reformeihin suhtaudutaan toiveikkaasti. Kuten vallankumouksen jälkeisissä vaaleissa selvisi, vaihtoehto vallitsevalle systeemille ei välttämättä ole sen parempi, vaan jopa huonompi kuin status quon säilyminen.

Vuoden 2011 vallankumouksen kahdeksantoista päivää ovat saaneet Egyptissä monia merkityksiä.  Tapahtumaa kutsutaan vallankumoukseksi, kansannousuksi ja mielenosoitukseksi. Osallistujia oli kaikista yhteiskuntaluokista ja kaikista uskonnollisista ryhmistä. Tapahtuma muistetaankin ennen kaikkea kaikkia egyptiläisiä yhdistäneenä asiana. Tulevien vuosien näytettäväksi jää, kylvikö kansannousu yhteiskuntaan demokratian siemenet ja käytetäänkö vastaavaa keinoa jatkossakin hallituksen painostamiseen, mikäli kansan tyytymättömyys yhteiskunnan tilanteeseen kasvaa.

Niili ja Kairo eivät nuku milloinkaan, vaan jatkavat virtaansa ajasta toiseen. Kuva: Iida Markkanen

Beirut: Vastakohtien kaupunki

Teksti ja kuvat: Jad Lian

Libanon ylpeilee maailman suurimmalla hummuslautasella Guinnessin ennätysten kirjassa. No, kukapa ei rakastaisi libanonilaista ruokaa. Se on maailmalla tunnetuimpia libanonilaisia asioita. Mutta Guinnessin ennätykseksi pääsee kohta myös poliittinen tyhjiö presidentillisellä tasolla: meillä ei valitettavasti ole ollut presidenttiä kohta kahteen vuoteen. Se johtuu siitä, että parlamentin jäsenet eivät äänestä. He riitelevät vallasta kristittyjen ja muslimien välillä. Libanonin presidentin pitää olla maroniittikristitty. Ryhmät eivät ole yksimielisiä ehdokkaasta.

kuva2.1

Zeituna Bay Beirutissa

Libanonin poliittiset ongelmat ovat niin suuria, että kukaan ei halua neuvotella toisen puolen kanssa, kukaan ei halua tavata missään vaiheessa. Tämä vaikuttaa dramaattisesti kansalaisten jokapäiväiseen elämään ja aivan erityisesti turvallisuustilanteeseen.

Kun muutin tänne takaisin Suomesta, se antoi minulle mahdollisuuden nähdä Libanon toisesta näkökulmasta. Euroopasta kyläilleet vieraat ovat saaneet minut ymmärtämään, kuinka surullinen maan tilanne oikeasti on, ja kuinka dramaattista on se, että libanonilaisilta puuttuu näkemys kansakunnastaan. Tämä maa on ihan muuta kuin mitä se voisi olla.

Libanonin luonto on ällistyttänyt vieraita ja ruoka on ollut iso plussa, mutta myös ihmisten ystävällisyys ja vieraanvaraisuus ovat tehneet vaikutuksen. Kukaan vieraistamme ei kuitenkaan voi ymmärtää sitä, miksi tämä kansa ei pysty sopimaan ihan yksinkertaisista elämisen säännöistä, miksi konfliktin taso on niin korkea. Jokaisesta pienestäkin päätettävästä asiasta pitää riidellä, ja se vaikuttaa yhteiskuntaan.

kuva1.1

Beirutin rantaviivaa kiertävä Corniche

Libanonin kriisi vaikuttaa turismisektorilla erittäin pahasti. Siitä on tullut katastrofi kaupungissa, joka tunnettiin idän Pariisina. Työskentelen Suomessa hotellialalla, ja täällä Beirutissa olen kuullut ystäviltäni, että hotellihuoneiden varausmäärät ovat romahtaneet. Alalla työskentelevät ystäväni kertovat rajuista taloudellisista menetyksistä.

Valtavan poliittisen konfliktin vuoksi meillä on kaaos myös infrastruktuurissa. Roskat peittävät jokiamme ja vuoriamme. Meillä on myös identiteettikriisi, joka saa aikaan sen, että ääriliikkeet nousevat ihan jokaisessa uskonnollisessa ryhmässä.

On kuitenkin käsittämätöntä, kuinka libanonilaiset vain jatkavat elämistään. Osasyynä ovat ulkomailla asuvat libanonilaiset, joista monet jatkavat investoimistaan kotimaahansa. Isompi syy elämän jatkumiseen on kuitenkin libanonilaisten halu elää; halu elää tasapainottomuudesta huolimatta. Turvattomuus on painajainen meille suomalaisille. Emme voi sietää sitä, eikä meidän järjestelmämme kestä sitä, mutta libanonilaisille siitä on tullut jokapäiväistä leipää – he yksinkertaisesti sopeutuvat turvattomuuteen. Mikäli ongelmia ilmenee, he siirtävät ne sivuun; tosin valitettavasti se tarkoittaa etupäässä sitä, että ongelmia ei ratkaista millään tavalla eikä ketään saada niistä vastuuseen. Ongelmat vain kasautuvat, ja libanonilaiset jatkavat eteenpäin. Me suomalaiset taas keskittyisimme ratkaisemaan yhden ongelman kerrallaan, ja se tekee meistä erilaisia.

Juuri tällä hetkellä suremme yli 40 ihmisen vuoksi täällä Libanonissa. He menettivät henkensä itsemurhaiskuissa siviilialueella. Noiden ihmisten ainoa erhe oli, että he olivat väärässä paikassa väärään aikaan. Terrorismi on levinnyt Libanoniin, koska uskonnollinen ääriajattelu on lisääntynyt koko alueella.

kuva3.1

Bekaan laakso talvella 2015

Libanonin olisi mahdollista luoda monipuolinen ja täysin ainutlaatuinen kokemus kenelle tahansa vierailijalle, mutta sen pitäisi ensin pohtia lähestymistään turismiin uudelleen; luoda vakautta maahan ja ratkaista ongelmat politiikassa ja identiteetissään.

Libanonilaissyntyinen kirjoittaja on asunut kahdeksan vuotta Suomessa, mutta on viettänyt tämän vuoden Libanonissa

Tunisia – Arabimaailman toivo?

Teksti: Johannes Jauhiainen
Kuvat: Iiris Heikka

“Arabikevät” viittaa vuoden 2011 mielenosoitusten aaltoon, joka syrjäytti kolme pohjoisafrikkalaista diktaattoria. Nyt Libya on kaaoksessa ja pakolaisvirta Eurooppaan kasvaa. Armeija johtaa taas Egyptiä eikä kansan vaatimia uudistuksia ole toteutettu. Sitten on Tunisia, jossa tuloerot ovat pienempiä kuin naapurimaissa ja naisten oikeuksilla on vahvat perinteet.  Polygamia on kielletty ja abortti on ollut saatavissa kymmenien vuosien ajan. “Arabikevään” jälkeen Tunisia on Egyptin lisäksi ainoa maa, jossa uuden perustuslain kirjoittaminen on saatu päätökseen.

Sanoja muurissa

Onko Tunisiasta siis tulossa arabimaailman ensimmäinen demokratia? Kansanliikkeiden painostama hallitus on tehnyt uudistuksia, ja maassa järjestettiin ensimmäiset vapaat presidentinvaalit 2014.  Ehdolle asettautui myös ensimmäistä kertaa nainen, asianajaja Kalthoum Kannou.  Ja vaikka Kannoulla ei ollutkaan todellisia mahdollisuuksia tulla valituksi, hänen ehdokkuutensa poisti mielikuvan siitä, ettei Tunisialla voisi olla naispuolista johtajaa. Mutta eihän kansan luottamusta politiikkaan käden käänteessä ansaita.  Tunisialaiset ovat pitäneet hallitusta, presidenttiä ja poliittista eliittiä rosvoina, jotka ovat tyhjentäneet valtion kassan sekä tukahduttaneet kafkamaisilla säädöksillään vapaan keskustelun ja kansalaisten oma-aloitteisuuden.  Suomalainen byroslavia kalpenee verrattuna Tunisian vallankumousta edeltäneeseen korruption riivaamaan lupaviidakkoon.

Vaikuttaa siltä, että nuoriso, joka on väestön suurin ryhmä, on omaksunut Ingleheartin post-modernin yhteiskunnan normit ja osallistumistavat. Tällöin suosituimpia tapoja vaikuttaa ovat sosiaaliset liikkeet, suora toiminta ja yksilölliset ratkaisut ilman puoluekirjaa tai yksittäistä poliittista ideologiaa. Vallankumouksen jälkeen kansalaisyhteiskunta on puhjennut kukkaan. Medioita ja järjestöjä on enemmän kuin koskaan. Sensuuri, joka ennen teki bloggareiden elämästä sietämättömän, vaikuttaa kadonneen. Ihmiset siis haluavat olla aktiivisia ja osallistua. Ja vaikka presidentinpalatsiin pyrkivät ja eduskuntavaalien ehdokkaat olivat vanhempaan ikäluokkaan kuuluvia setiä ja tätejä, äänestysprosentti liikkui 65 ja 70 prosentin välillä.

Tyttö, joka ei puhunut sanaakaan

Tunisian täyttäessä jo joitakin demokratian ehtoja vaarana onkin tuudittautua itsekehuun. Menestys sokaisi Nokian insinöörit. Ennen Erdoganin aikaa turkkilaiset ylistivät Ataturkin uudistuksia, erityisesti naisten oikeuksia. Samalla tavalla tunisialaisten kunnianhimo kehittää yhteiskuntaansa ja olla edelläkävijä voi hiipua. Siksi tunisialaisten tulisikin pohtia, miksi tyytyä olemaan Pohjois-Afrikan paras, kun on potentiaalia olla demokraattisempi ja tasa-arvoisempi kuin monet Euroopan maat?

Muutoksia hidastaa myös se, että maan talous on jumiutunut ja Libyan sisällissodan seurauksena Tunisian rajan yli kulkeutuu aseistautuneita ryhmiä, jotka voivat horjuttaa maan sisäistä tasa-painoa. Potentiaalinen uhka ovat myös Levanttiin lähteneet jihadistit, jotka saattavat palata.

Kolme poikaa Soussessa

Kolme poikaa Soussessa

Viimeiseksi vielä käsitteestä “arabikevät”. Kyseinen sana herättää tunisialaisissa erityisen paljon antipatioita ja ärsyyntyneisyyttä bloggareiden, akateemikkojen ja kansan keskuudessa. Parhaiten suhtautumista kuvaa haastattelemani bloggaajan Lina Ben Mhennin kommentti:

”Arabikevät on käsite, jota länsi rakastaa ja jonka ranskalaismedia popularisoi. Mutta se ei kuvaa todellisuutta. Tunisiassa ei myöskään tapahtunut niin sanottua jasmiinivallankumousta, koska missään ei ollut jasmiinia. Kyseessä oli pikemminkin vallankumous arvokkuudesta. Oikeus arvokkaaseen elämään.”

Kirjoittaja on freelancetoimittaja, joka vietti valokuvaaja Iiris Heikan kanssa 3,5 viikkoa Tunisiassa ulkoministeriön toimittaja-apurahalla.