Maahanmuuttoa ja maastamuuttoa – Libanon hurmaa matkailijat, mutta työntää omansa pois

Teksti ja kuvat: Sanja Sillanpää
Kirjoittaja opiskelee Advanced Migration studies -maisteriohjelmassa Kööpenhaminan yliopistossa ja oli Libanonissa keväällä 2017 tekemässä kenttätutkimusta graduunsa.

Libanon, melun, saasteiden ja henkeäsalpaavien maisemien kummallinen sekoitus. Beirut, jonka katukuvassa pyhimykset, marttyyrit, poliitikot ja armeija tankkeineen valvovat ohikulkijaa.

Olen täällä tekemässä tutkimusta graduani varten ja kuten useimmat länsimaalaiset, saan ensikosketukseni Beirutiin Gemmayzehin ja Mar Mikhailin kaupunginosissa, jotka ovat tunnettuja vilkkaasta yöelämästään sekä pienistä taideputiikeistaan ja kahviloistaan. Koska Libanonilla on edelleen konfliktimaan maine lännessä, ei massaturismia juurikaan ole. Suurin osa tänne saapuvista matkailijoista on kiinnostunut Lähi-idästä, opiskelee arabian kieltä tai tuntee jonkun paikallisen. Monet tulevat pidemmäksi aikaa opiskellakseen kieltä tai tekemään töitä. Yksi merkittävä vetotekijä on Syyrian sodan takia Libanoniin tulleet pakolaiset, joiden tilanne tuo maahan kansainvälisiä työntekijöitä, tutkijoita ja vapaaehtoisia.

Libanon huumaa mutta myös uuvuttaa vierailijansa; etenkin ne, jotka haluavat jäädä pidemmäksi aikaa. Libanon rajoittaa ulkomaalaisten työllistymismahdollisuuksia, ja kuten EU:ssakin, työnantajan tulisi täällä ensisijaisesti suosia paikallisia työntekijöitä. Sen vuoksi työviisumeita on usein vaikea saada, ja monia kansainvälisiä työnantajia koskevat kiintiöt, jotka sallivat korkeintaan 10–15% työntekijöistä olevan ulkomaalaisia. Samaan aikaan moni kuitenkin työskentelee maassa vuosia turistiviisumilla viranomaisten tyytyessä katsomaan tätä sormien läpi.

Monet kyllästyvät byrokratiaan ja päättävät lähteä. Vapaus lähteä onkin turistien ja expattien etuoikeus. He voivat nauttia kaikesta, mitä Libanon tarjoaa tietäen samalla voivansa poistua maasta, jos poliittinen tilanne kiristyy tai uusi sota syttyy. Monet niistä paikallisista, joita olen tavannut, eivät voi ymmärtää, miksi ulkomaalaiset pitävät Libanonista. Tilastojen mukaan vuonna 2015 34% libanonilaisista suunnitteli maastamuuttoa. Samana vuonna jo 25% maan kansalaisista asui muualla kuin Libanonissa. Syitä maastamuuttoon ovat muun muassa kasvava köyhyys ja työttömyys. Monet kokevat myös, että muualla on helpompi edetä uralla, työstä maksetaan paremmin ja työntekijöiden oikeuksia kunnioitetaan enemmän. Monet libanonilaiset asuvat vielä kolmekymppisinä kotonaan, sillä heidän tuloillaan ei ole mahdollista ostaa asuntoa tai mennä naimisiin. (Mona Alami http://www.al-monitor.com/pulse/originals/2016/01/lebanon-immigrate-career-opportunities.html)

Vielä vaikeampi tilanne on niille yli miljoonalle syyrialaiselle, palestiinalaiselle ja irakilaiselle, jotka oleskelevat Libanonissa usein ilman työ- ja oleskelulupaa. Syyrialainen ystäväni oli juuri aloittanut yliopisto-opinnot kotikaupungissaan, kun sota Syyriassa alkoi. Hän on joutunut keskeyttämään opintonsa jo useammaksi vuodeksi ja tekee töitä pimeästi beirutilaisessa ravintolassa jo kolmatta vuotta ilman lomaa. Usein työpäivät ovat 16-tuntisia. Opiskelu töiden ohessa olisi mahdotonta ja maasta poistuminen on vaikeaa. Jo Libanonin sisällä liikkuminen on syyrialaisille riskialtista, sillä eri hallintoalueiden välillä olevilla armeijan tarkastuspisteillä kiinnijääminen ilman virallista oleskelulupaa voi tarkoittaa pidätystä tai jopa karkotusta takaisin Syyriaan. Ravintola, jossa ystäväni on töissä, on suosittu turistien ja expattien parissa. Samalla kun hän on kolmen vuoden aikana katsonut vierailijoiden tulevan ja menevän, sota Syyriassa on jatkunut ja Libanonin politiikka ulkomaalaisia työntekijöitä kohtaan on kiristynyt. Ystäväni tilanne taas on turhauttavan staattinen.

Tuntuu vähän ristiriitaiselta, että niin monet länsimaalaiset, minä mukaan lukien, rakastuvat maahan, josta niin  moni haluaa pois. Monet libanonilaiset ovat sanoneet minulle, että Libanon on paratiisi rikkaille, jotka voivat elää arjen ongelmien yläpuolella. Maassa työskentelevien länsimaalaisten olisi hyvä tiedostaa, miten esimerkiksi kansainvälisten järjestöjen ja yritysten läsnäolo maassa voi vaikuttaa paikallisesti. Esimerkiksi useat libanonilaiset avustusjärjestöt ovat ongelmissa, sillä monet heidän työntekijöistään ovat siirtyneet töihin kansainvälisiin järjestöihin, jotka pystyvät maksamaan paljon korkeampia palkkoja. Gradussani tutkin mm. tätä teemaa ja toivon löytäväni esimerkkejä siitä, miten kansainväliset järjestöt voisivat tehdä humanitääristä työtä kunnioittaen paremmin paikallisia toimijoita.

Fennougristi arabiaa oppimassa

Teksti ja kuvat: Santeri Junttila
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston tutkijatohtori

Arabian kieleen en ainakaan tuhlaa aikaani ja vaivojani, ajattelin nuorena ylioppilaana, joka oli juuri löytänyt suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen. Minua kiinnosti lähialueitteni kielten kiehtova mosaiikki, joka Pohjois-Euroopasta ulottui etelään vain indoeurooppalaisen kielikunnan alueelle. Arabia oli mahdottoman hankalan kielen maineessa ja sitä paitsi kattoi valtavan alueen yhtenä monotonisena kielimassana vailla historian syvyyden tuomaa vaihtelua. Paljon kiinnostavampana pidin spekulatiivista vaihtoehtomaailmaa, jossa Egyptissä puhuttaisiin edelleen koptia, Syyriassa arameaa, Libanonissa foinikiaa ja kaikkialla Välimeren rannikoilla kreikan murteita.

Beirutin katukilvissä näykyy kielten rinnakkaiselo.

Käsitykseni muuttui vähitellen, kun opin lisää. Nyt ymmärrän, ettei Euroopan kielten kehitystä nykyisilleen voi selittää ilman arabian vaikutusta, joka jatkui koko keskiajan. Etymologian tutkijalle arabian kieli on aarreaitta, suurin yksittäinen ulkopuolinen lähde, josta indoeurooppalaiset kielet ja niitten välityksellä myös itämerensuomi ovat ammentaneet sanastoaan. Venäjällä puhutuissa etäsukukielissämme on kuitenkin vielä monin verroin enemmän arabialaisperäistä sanastoa, jonka ne ovat omaksuneet turkinsukuisten naapurikieltensä välityksellä – varmasti esimerkiksi udmurttia oppii paljon nopeammin suomen, venäjän ja arabian kuin pelkästään suomen ja venäjän pohjalta.

Myöskään kuvitelmani arabian kielialueesta suurena monoliittina ei pidä paikkaansa. Päin vastoin. Arabian kieli levisi puhuma-alueellensa 600–800-luvuilla jKr. eli suunnilleen samoihin aikoihin kuin slaavilainen kielikunta. Niinpä nykyarabian “murteet” eroavatkin toisistaan suunnilleen saman verran kuin slaavilaiset kielet keskenään ja Marokon arabia on yhtä kaukana Irakin arabiasta kuin puola venäjästä. Koraanin kieli, fuṣḥā, on pitänyt arabian murteita yhdessä samaan tapaan kuin kirkkoslaavi yhdisti ortodoksisen alueen slaavilaiskieliä aina nationalismin aikakaudelle saakka. Kristityt arabit vertautuvat tällöin kielellisesti katolisiin slaaveihin, sillä yleiskieli ei sido kumpiakaan uskonnon kautta. Läntisen kirkon slaaveja on kuitenkin suhteellisesti paljon enemmän kuin kristittyjä arabian murteitten puhujia, joten jälkimmäiset ovat lähes kaikki jääneet osaksi arabian kieliyhteisöä – ainoana poikkeuksena ovat maltalaiset, jotka jo ennen nationalismin kautta kehittivät omasta murteestansa latinalaisin aakkosin kirjoitettavan kielen.

Henkilökohtaisesti kiinnostuin arabian kielialueesta ja sen kulttuurista vasta arabikevään myötä. Vartuin aikuiseksi Euroopan vuoden 1989 vallankumouksen hengessä ja samassa hengessä seurasin myös Välimeren etelärannikon asukkaitten kamppailua diktatuurejansa vastaan. Arabien ja eurooppalaisten yhteiskunnallisen kehityksen ero kasvoi kuiluksi oikeastaan vasta toisen maailmansodan jälkeisenä aikana, kun Länsi-Eurooppa rikastui nopeasti kulutusyhteiskunnaksi ja yhdentyi taloudellis-poliittisesti samalla, kun arabimaat vajosivat raakaöljyä tuottaviksi maiksi, joitten keskinäistä ja sisäistä eripuraa lietsomalla saatiin Euroopan energia pidettyä edullisena.

Tällä hetkellä arabimaailma ei enää tunnu kovin kaukaisilta. Se on syntymästänsä saakka kasvanut yhteen Euroopan kanssa: Eurooppa ja arabimaailma ovat erilaiset, mutta erottamattomat siamilaiset kaksoset. Meillä on enemmän yhteistä keskenämme kuin vaikka Kiinan ja Japanin kanssa. Tämän päivän ongelmatkin yhdistävät huolimatta kehitystason suurista eroista. Elintapojen muuttumista ja kulttuurien rinnakkaiseloa vastustavat fundamentalistit, kutsuttakoon heitä sitten islamisteiksi, terroristeiksi tai oikeistopopulisteiksi, ovat ryhtyneet väkivalloin palauttamaan loistokkaaksi ja kansallisesti yhtenäiseksi kuvittelemaansa menneisyyttä. Nykyisen konfliktin juuret ovat yhteiset, vaikka se puhkesikin Lähi-idässä. Sen seurauksena arabiankielinen maailma on tahtomattaan levinnyt vielä paljon lähemmäs meitä, uusien sotapakolaisten mukana Pohjois-Eurooppaan saakka.

Arabian kieleen tartuin lopulta joulukuussa 2015, juuri kun arabian puhujien määrä Suomessa oli pakolaisuuden myötä äkillisessä kasvussa. Tämä oli kumminkin pitkälti sattumaa, sillä aiemmin en olisi väitöskirjatyöltäni ennättänyt aloittaa uuden kielen opintoja. Olin sitä paitsi paria vuotta varhemmin antiikin kreikkaa lukiessani ajatellut tarttua seuraavaksi persiaan, mutta sen kirjaimia opettelin arabian oppisivustosta, joka ei päästänytkään irti, ennen kuin olin jo harjoittelemassa arabiankielisiä tervehdyksiä ja toivotuksia. Farsi sai jäädä odottamaan. Minua toki innosti myös ajatus, että opinnoistani voisi olla jotain iloa sotapakolaisille, vaikka asuin tuolloin vielä Tartossa, jonne arabimaista ei tule kovinkaan moni.

Arabian kielioppi ei ole lainkaan niin vaikea kuin huhutaan. Taivutusmuotoja on vähän eikä tärkeimmistä säännöistä ole paljon poikkeuksia. Nominien monikot pitää toki oppia ulkoa, mutta mitäs siitä, kun sijamuotoja on vain kolme eikä niilläkään ole puheessa juuri merkitystä. Hankalampaa on sanasto, joka vaatii paljon harjoitusta ja käyttöä. Kaikkein vaikeinta on minulle lukeminen. Se sujuu edelleenkin hyvin, hyvin hitaasti. Pariakymmentä kieltä olen oppinut puhumaan lähinnä kirjoista, suhteellisen vähällä harjoituksella kielenpuhujien kanssa, mutta arabian kohdalla se ei olisi mitenkään toiminut. Onneksi on internet ja Youtube videoineen. Erityisesti arabiankielisistä lasten piirrossarjoista on minulle ollut valtava apu. Niissä käytetään yleensä selkeästi artikuloitua yleiskieltä.  Muutamat suosikkini olen katsonut läpi varmaan toistakymmentä kertaa.

Libanonissa tulee välillä vastaan mielenkiintoisia kylttejä, joiden kirjaimiston alkuperää voi arvailla.

Opintoni vauhdittuivat, kun tutustuin harvoihin Tartossa asuviin arabianpuhujiin, jotka työskentelevät yliopiston kieliteknologiayrityksessä. Syyrialaisen Samirin ja libanonilaisen Abdullahin kanssa pääsin harjoittelemaan arabian puhumista. Muutettuani viime vuodenvaihteessa Helsinkiin jatkoin harjoituksia fennougristikollegani Janne Saarikiven perustamassa suomi–arabia-tandemryhmässä, joka kokoontuu kahdesti viikossa teemaan parhaiten sopivassa paikassa eli tietenkin Arabian ostoskeskuksessa. Ryhmä on pieni, mutta taustaltaan hyvin kirjava, koska sekä suomalaisten että arabiosallistujien koulutustaustat vaihtelevat suuresti ja suomalaisten osalta myös motiivit arabian opiskelemiseen. Osa vasta aloittelee kirjaimia, toiset jo puhuvat vähän. Arabiankielisiä osallistujia tuntuu yhdistävän vain kaksi asiaa, pakolaistausta ja into oppia nopeasti suomea. Yhteishenki on silti ollut erinomainen ja ainakin minulle on tandemryhmästä ollut valtavasti hyötyä.

Tartonlibanonilainen ystäväni Abdullah Makkeh istutti vähitellen päähäni ajatuksen lähteä kieliharjoitteluun Libanoniin. En ole aiemmin käynyt arabimaissa lukuun ottamatta yhtä lapsuuden lomamatkaa Marokon Agadiriin. Nyt minua kiehtoi enemmän Lähi-itä, josta on lähtöisin niin moni eurooppalaisen kulttuurin elementti aina uskonnosta alkaen. Libanon on osa Välimeren kulttuuripiiriä ja sikäli paljon lähempänä Eurooppaa kuin itäisemmät ja eteläisemmät arabimaat. Ratkaisevaa matkakohteen valinnassa oli kuitenkin mahdollisuus päästä Libanoniin lentämättä: jo 25 vuotta sitten päätin, etten halua tuhota ympäristöäni lentämällä, ja päätös on pitänyt.

Arabiaa pääsee Libanonissa harjoittelemaan vaikkapa basaarissa.

Tie Euroopasta Libanoniin maitse Syyrian kautta on nyt sodan vuoksi poikki, mutta Turkin Taşucusta kulkee kahdesti viikossa lautta Libanonin Tripoliin. Menomatka oli varsin mukava, sillä kyytipalvelu Blablacarista löysin Suomessa asuneen antalyalaisen Firatin, joka ajoi minut koko matkan kotikaupunkiinsa asti. Automatkaan meni vain viikko, vaikka vietimme kaksi yötä Budapestissä reitin varrella. Alanyassa pääsin jopa äänestämään Suomen kunnallisvaaleissa. Lauttareissukin oli mukavan kotoisa, sillä laivoja kierrätetään Itämereltä Välimerelle ja Tripolin-laivassa oli moni vironkielinen kyltti vielä paikallaan.

Paluumatkasta en osaa sanoa vielä paljoakaan, sillä kirjoitan tätä Beirutissa vietettyäni suunnittelemistani kolmesta viikosta kaksi. Laivan paluulippu ja Interrail-lippu ovat kumminkin jo pakattuina. Myönnettäköön, että saapumiseni Libanoniin oli kulttuurišokki ja kaikki tuntui aluksi täydeltä kaaokselta, mutta nyt olen jo sopeutunut osaani matkailijana ja kielenoppijana. Olen nähnyt uskomattoman upeita paikkoja ja tavannut mahtavia tyyppejä. Tuskin silti viihtyisin täällä paljon kolmea viikkoa kauempaa, sillä Beirutin saasteet ja meteli rasittavat jo nyt.

Beirut ei ole tunnettu kovin jalankulkijaystävällisenä kaupunkina.

Kielikoulusta, Ḥamrān ALPSista minulla on vain hyvää sanottavaa. Koulun johtaja Joelle arvioi ensin fuṣḥān taitoni sen verran hyväksi, ettei minun kannattanut mennä mukaan libanoninarabian ensimmäistä oppikirjaa tankkaavaan alkeisryhmään, vaan käydä kahden oppitunnin aikana kirjan tärkein kielioppi ja sanasto läpi yleiskielen pohjalta yksityisopettajan kanssa. Tämän jälkeen olisin valmis toiseen, kakkoskirjaa käsittelevään ryhmään. Olinkin, koska opettajani Zeynab oli todella tehokas ja hyvä.  Päätin kuitenkin ottaa häneltä vielä kolmannen yksityistunnin päästäkseni vielä edistyneempään ryhmään puhtaasti sen vuoksi, että kakkosryhmä tapaa aamukahdeksalta eli juuri silloin, kun oma oppimiskykyni on matalimmillaan. Järjestely toimi hyvin ja opettaja Ranyan iltapäiväryhmässä olen oppinut paljon.

Levantinarabian taitoni on jo sillä tasolla, että pystyn käymään yksinkertaisia keskusteluja esittämällä kysymyksiä ja teeskentelemällä ymmärtäväni vastaukset. Helpointa on tietenkin kysyä jotakin, johon jo tietää vastauksen. Seutu on kielenharjoittelijalle mitä mainiointa, koska täällä saa täysin unohtaa mietteet siitä, kehtaako mennä häiritsemään tuntemattomia ihmisiä kysymyksillään. Kaikki nimittäin kehtaavat. Kun haluan kuitenkin oikeasti saada keskustelusta irti jotain muuta kuin kieliharjoitusta, joudun vaihtamaan joko fuṣḥaan tai englantiin, riippuen kiireestä, mielentilasta, metelistä sekä keskustelukumppanin kielitaidoista ja kielenkäyttöhalukkuudesta. Yleensä libanonilaiset tuntuvat puhuvan vieraalle mieluummin englantia tai ranskaa kuin yleisarabiaa, mutta kun olen sinnikkäästi vaihtanut takaisin fuṣḥaan, niin siinä on yleensä pysytty niin kauan, kun keskustelukumppanini on uskonut minun ymmärtävän (eli pari lausetta pitempäänkin kuin mitä todella olen ymmärtänyt).

Opettajieni seurassa: Rania Fawwaz (keskellä) oli pienryhmäni opettaja, mutta ennen ryhmään liittymistäni Zeynab antoi minulle yksityistunteja.

Levantinarabian opiskelu on ollut työläämpää kuin kuvittelin, sillä se eroaa fuṣḥāsta aika paljon niin fonologialtaan, kieliopiltaan kuin sanastoltaan – mutta käsittääkseni selvästi vähemmän kuin useimmat muut nykyarabian murteet. Nyt kahden viikon jälkeen erotan kuulemistani keskusteluista kuitenkin paljon enemmän tuttuja sanoja kuin tullessani. Jos olisin tullessani puhunut hieman sujuvammin joko fuṣḥaa tai jotain muuta nykyarabian murretta, olisin varmasti oppinut kolmessa viikossa ainakin ymmärtämään libanoninarabiaa yhtä sujuvasti. Nytkin opin varmasti jonkinlaisen pohjan, ja koska Libanonin kieli eroaa vain vähän muista Levantin puhekielistä, opin sitä puhumalla ja kuuntelemalla ymmärtämään myös Syyrian, Palestiinan ja Jordanian arabiaa.

Viikon päästä olen – jos Jumala suo – jo kotimatkalla, ja seuraavaksi opin varmaankin Helsingissä tavallisinta arabiaa eli Irakin murretta. Jos joskus palaan Beirutiin, pääsen hauskuttamaan sillä täkäläisiä – libanonilaiset nimittäin tuntuvat pitävän irakilaisten puhetta kovin vitsikkäänä.

 

Helmikuun neljästoista on Libanonissa rakkauden ja surun päivä

Satu Mäki-Lassila
Kirjoittaja asuu toista vuotta Beirutissa

Ystävänpäivää vietetään Libanonissa perusteellisesti ja näyttävästi.  Libanonilaiset ovat sosiaalisia ihmisiä, jotka rakastavat juhlia, illanistujaisia, pitkiä lounaita ja hyvää seuraa. Ystävänpäivä on yksi hyvä syy kokoontua yhteen ja ostaa lahjoja. Juhlapäivän merkeissä muun muassa timanttikauppa käy normaaliakin vilkkaammin ja kaikkea punaista myydään tukuittain. Kauppiaille, hotelleille ja ravintoloille ystävänpäivä on pieni joulu.

kuninkaaliset-timantit

Alkuperäistä Valentine’s Dayn henkeä mukaillen libanonilainen ystävänpäivä on nimenomaan rakastavaisten. Tänä vuonna jo päivää edeltävänä viikonloppuna hotelleissa ja ravintoloissa oli teemailtoja tähtiesiintyjineen. Ystävänpäivä-leimalla markkinoitiin monenlaisia tapahtumia. Pariskunnille ehdotettiin esimerkiksi ilma-akrobatiaa vaihtoehtona perinteisemmille treffeille periaatteella ”opi luottamaan ja anna mennä”. Ihan jokaiselle pariskunnalle yhteinen roikkuminen katosta roikkuvan silkkinauhan varassa tuskin sopisi yhteisen luottamuksen testaamiseen. Meille se ei ainakaan taitaisi sopia.

kollaasi-valentine

Ystävänpäivän tarjonta saa monia muotoja leipäkärryn ilmapalloista sydänkoristeisiin suklaakakkuihin

Libanonissa ystävänpäivää viettävät sekä kristityt että muslimit. Suurin osa maan muslimeista juhlistaa jouluakin kuusineen ja lahjoineen, mikä osaltaan todistaa libanonilaisten rakkaudesta juhlapäiviin.

Vertailun vuoksi katsokaamme Saudi-Arabiaan, jossa uskonnollinen poliisi on aiempina vuosina kieltänyt ystävänpäivänvieton. sinkkunalleErityisesti punaisten ruusujen myynti helmikuun puolivälissä joutui vuosien ajan kriittisen silmän alle ja jopa takavarikointien kohteeksi. Tänä vuonna uskonnollisen poliisin otetta oli kuitenkin löyhdytetty. Ainakin Jeddassa myytiin avoimesti punaisia ruusuja, nalleja, suklaarasioita ja ilmapalloja. Punaisten ruusujen vapautuksen voi nähdä yhtenä pienenä askeleena Saudi-Arabian modernisaatioprosessissa. Saudien suurmufti toki pitää edelleen ystävänpäivänviettoa harhaoppisena.

Helmikuun 14. päivällä on libanonilaisille romantiikan rinnalla myös surullinen merkitys: pääministeri Rafik Hariri (ja samalla 21 muuta) murhattiin 14.2.2005 pommiräjäytyksellä. Iskun jälkeisinä vuosina ystävänpäivää ei vietetty, koska tapahtuma oli koko kansalle niin traaginen eikä ilakointia vuosipäivänä pidetty suotavana. Nyt kun iskusta on jo 12 vuotta, ystävänpäivänvietto on palautunut ennalleen. Rafik Haririn muistoa kunnioitettiin tänä vuonna suurella Future Movement -puolueen järjestämällä tilaisuudella Beirutin messukeskuksessa. Rafik Haririn kasvokuvat reunustavat myös mm. lentokentälle vievää tietä.

Helmikuun 14. päivä on Libanonissa kansallinen vapaapäivä. Ei ystävänpäivän vaan Haririn murhan vuosipäivän johdosta. Kansallinen vapaapäivä kuitenkin mahdollistaa päivän pyhittämisen myös rakkaudelle.

shooting-hearts

Haluaisin ostaa vokaalin – Libanonin arabian kurssilla Beirutissa

Kaisa Honka-Hallila, Roosa Paakkola
Kuvat: Ella Kaplas

 

Klassinen arabia on huikean vaikea kieli, jota ei puhuta missään. Sen jonkinasteinen osaaminen auttaa, kun haluaa oppia jonkun puhutun arabian useista variaatioista. Suomen instituutti Lähi-idässä (FIME) ja Helsingin seudun kesäyliopisto järjestivät jälleen kerran arabian kielen intensiivikurssin, tällä kertaa Beirutissa kahden viikon mittaisena ja tavoitteena oppia juuri Libanonin puhekieltä. Täysin suomalaiselle seitsemän hengen ryhmälle oli räätälöity oma kurssi ALPS-kielikoulussa, joka sijaitsee Beirutin Punavuoressa eli Hamrassa (joka arabiaksi tarkoittaa punaista). Me seitsemän eli Elisa, Eve, Eerik, Kaisa, Marika, Mathilda ja Roosa. Kullakin oma hyvä syy olla Beirutissa oppimassa arabiaa.

alps-3

Arabiaa opiskelevan on syytä osata nauraa itselleen – ja huumorintajua ei kurssiltamme puuttunut. Kun pelkkä sana “aamu” muuttuu hyvänaamuntoivotuksiksi kesken lauseen tai kun perfektiin ei saa taivutettua kuin lauseen “olen syönyt tabouleh’ta” viidennen kerran, ei voi kuin rämähtää äänekkääseen nauruun. Myös ihanalla, kärsivällisellä opettajallamme Rimalla oli usein hymy herkässä hänen kuunnellessaan tarinointiamme arabiaksi.

Libanonin puhekieltä ja sen kanssa hyvin samanlaista arabiaa puhutaan Levantin eli Syyrian, Palestiinan, Libanonin ja Jordanian alueella. Puhekielessä vedetään klassisen arabian mutkia suoriksi, muutetaan jotkut äänteet ihan toisiksi, unohdetaan useita verbin taivutusmuotoja, kehitetään omia sanoja, lainataan surutta muista kielistä ja puhutaan. Siis puhutaan, eli suomalaiselle kielenopiskelijalle kielen vaikein osuus, puhe. Arabiassa ei merkitä vokaaleja pitkiä vokaaleja lukuun ottamatta. Vokaali puuttuu joskus kokonaan ja tällöin saa parhaimmillaan ääntää kolme konsonanttia peräkkäin. Haluaisin ostaa vokaalin, tokaisi Eerik, kun tällainen sana tuli eteen tunnilla.

Vaikka kaksi viikkoa on lyhyt aika, pääsimme kurssin aikana käyttämään arabiaa myös ihan käytännössä. Me suomalaisetkin siis uskalsimme puhua! Luonnollisimmaksi harjoituspaikaksi muodostui paikallinen taksi, joissa puheliaat kuskit haastoivat meitä hintaneuvottelujen lisäksi mitä jännittävimpiin keskusteluihin elämäntarinoistaan ja libanonilaisesta yhteiskunnasta.

Hauska ilmiö Libanonin puhekielessä on ranskan ja englannin yhdistyminen arabiaan. Kohtelias tervehdys on Bonjourein! Eli ranskan bonjour arabian duualitaivutukslla täydennettynä. Lähtiessä sanotaan vaan yksinkertaisesti Yalla bye!

Mutta Beirut, ah niin upea kaupunki, jossa ei kuitenkaan voi olla ajattelematta rajan takana Syyriassa samaan aikaan jatkuvaa kauheaa sotaa tai Libanonin omaa sotaisaa lähihistoriaa. Libanonin poliittinen tilanne on hankala, maassa ei ole ollut presidenttiä kahteen vuoteen ja se on yksi Lähi-idän kahden alueellisen suurvallan, Iranin ja Saudi-Arabian, välisen vastakkainasettelun näyttämöistä. Maahan saapuessa on syytä vaieta vierailuista Israeliin. Kuitenkin, when in Lebanon, do as the Lebanese do, eli nauti elämästä. Beirutin baareista suosituimmat ovat Hamrassa, Gemmayzehissa ja Mar Mikhaelissa. Kaupunki ei ole museoistaan tunnettu, mutta Sursockin museo vanhassa palatsissa Achrafiessa oli mielenkiintoinen ja erityisesti kansallismuseo Baradossa hieno paikka.

Libanon on todella pieni maa (10 400 km2) eli hieman Uudenmaan maakuntaa isompi. Kurssin retkillä käytiin Beirutin ulkopuolella, eikä minnekkään ollut pitkä matka. Retkelle Byblokseen saapuessa tuntui, ettei edes ehditty poistua Beirutista, kun rannikko on kuin yhtä pitkää kaupunkia. Bybloksen historia ulottuu niin kauas kuin kaupunkeja ylipäätään on tuossa Välimeren kolkassa ollut. Arkeologisilla kaivauksilla oli löydetty jälkiä niin foinikialaisista, egyptiläisistä, roomalaisista kuin ristiretkeläisistä. Libanon oli ammoisina aikoina tunnettu setripuistaan, sellainen koristaa myös maan lippua. Setrimetsiä ei kuitenkaan ole juuri enää jäljellä. Toisella retkellä kävimme katsomassa suurinta jäljellä olevista metsistä Shuufissa vuoristossa Beirutin eteläpuolella. Täysin kuivan ja mutkittelevan vuoristotietaipaleen jälkeen löytyi vehreä paratiisi, jossa ylväät setrit kasvoivat, aluskasvillisuus oli runsasta ja metsässä kävi raikas tuuli.

Ja ruoka, siitä Libanon tunnetaan. Hummus, baba ganoush, tabouleh, mitä kaikkia niitä olikaan. Pöytään katetaan sen seitsemän sorttia mezejä ja usein vasta on täynnä jo ennen pääruoan saapumista. Erän kurssilaisista totesi kerran, että olisipa kiva nousta joskus pöydästä ilman että on aivan ähkyssä. Mitenköhän usein tämä toteutui, kerran? Kuin pisteenä I:n päälle, kurssin viimeisenä iltana nautimme iftar-illallisen paikallisen perheen kanssa – kiitos vielä kerran seurasta, Manal, Khaled sekä lapset!

Kielitaidon ja kulttuurintuntemuksen lisäksi kurssi antoi myös itsekriittisille suomalaisille kielenystäville myös vähän perspektiiviä. Kun lentokenttävirkailija Beirutin kentällä kysyy meiltä vuoron perään “Hur mår du? Är ni tillsammans?”, nähtyään suomalaiset passimme, ruotsi tuntuu arabiaan verrattuna maailman helpoimmalta kieleltä.

Ihanaa, voin unohtaa ne kaikki hankalat verbimuodot ja persoonataivutukset. Ihanaa, voin heittää väliin englantia ja ranskaa, eikä kukaan välitä. Ihanaa, voin samalla nauttia kylmän Almaza-oluen Beirutin Corniche-rantakadulla ihaillen auringonlaskua Välimereen. Ihanaa, että saimme viettää kaksi viikkoa arabian kielikurssilla juuri Beirutissa! Kiitos FIME, kiitos HSKY! Yalla bye!

alps-2

 

Kaksi eri arkea

Teksti ja kuva: Laura Wickström

Tämä kirjoitus on omistettu ystävälleni W:lle.

W on niin kuin minä niin sanottu expat. Asumme molemmat Beirutissa, hän perheineen jo puoli vuotta ja minä perheineni kolme kuukautta. W:lla on kaksi lasta alakouluiässä ja hän on naimisissa ranskalaisen miehen kanssa. Hänen miehensä on töissä isossa kansainvälisessä yrityksessä, ja miehen työn takia perhe on muuttanut tiiviiseen tahtiin muun muassa Lähi-idässä ja Arabiemiraateissa. Itse olen myös tullut Beirutiin työn perässä, joten yhtäläisyyksiä löytyy. On kuitenkin yksi ratkaiseva tekijä, jonka takia W:n ja minun kokemukset Beirutista ovat hyvin erilaisia. W on indonesialainen.

Tässä esimerkkejä miten arkielämämme eroavat. Minun oletetaan työskentelevän joko American University of Beirutissa tai YK:ssa. W on kotirouva mutta häntä kohdellaan aasialaisen ulkonäkönsä takia lähes poikkeuksetta taloudenhoitajana tai palvelijana. Minulla ei yleensä ole vaikeuksia saada service taksia. Service on edullinen kimppakyytiperiaatteella toimiva taksi. Ne kerrat kun olen joutunut odottamaan, syynä on ollut se, että service taksit eivät ole menneet päämäärääni tai sitten auto on ollut täynnä. W:lla on vaikeuksia saada tarvittaessa taksia ja ilman miehensä seuraa häntä kohdellaan kaltoin. Jatkuvien huonojen kokemusten takia hän ei mielellään käytä takseja liikkuessaan yksin tai lastensa kanssa, mikä vaikeuttaa arkielämää kaupungissa, jossa taksi tai bussi on lähes ainoa tapa liikkua, ellei omaa autoa ole käytettävissä. Minulla ei todennäköisesti olisi sen suurempia ongelmia ajaa täällä (paitsi oma pelkoni tätä Villi Länsi-liikennekulttuuria kohtaan), mutta W:n kohdalla asiat olisivat toisin. W tietää, että jos hän ajaisi ja jäisi kiinni ilman täällä hyväksyttyä ajokorttia häntä odottaisi muitakin ongelmia kuin vain muodolliset seuraamukset. Kun minua eri tilanteissa puhutellaan nimityksillä Madam tai Mam, W:tä puhutellaan aliarvoisesti eikä hän yleensä saa samanarvoista kohtelua. Hänen oletetaan karkottavan muita service taksin asiakkaita, eikä hänen oleteta pystyvän maksamaan.

Kun muutimme Beirutiin otin asunnonvälittäjiin ja vuokranantajiin yhteyttä, ja kohtaamaani ongelmaa voisi kutsua ylitarjonnaksi. Välittäjät jopa soittivat perään ja tarjosivat lisää asuntoja katsottavaksi. W:n perheen muuttaessa Beirutiin myös W otti välittäjiin ja asunnonomistajiin yhteyttä. Useammin kuin kerran hänelle ei edes näytetty asuntoa tai viitsitty päästää edes koko taloon. Kun W kävi meillä ensimmäistä kertaa kylässä, hän kertoi löytäneensä juuri meidän talostamme mielenkiintoisen asunnon, mutta hänelle ei koskaan näytetty asuntoa olettamuksella, ettei hän palvelijan palkalla millään pystyisi maksamaan vuokraa.

W:n tytär käy kolmannella luokalla ranskalaisessa koulussa. Hänellä on ystäviä, mutta koulussa häntä myös kiusataan äitinsä indonesialaisen taustan takia. Hänelle kerrotaan, että heidän palvelijathan ovat Indonesiasta (tai Filippiineiltä, joka on kodinhoitajien ja lastenhoitajien tyypillinen kotimaa). Meidän alle kolmevuotias tytär aloitti hiljattain päiväkodissa eikä meillä vieraan kielen ohessa missään vaiheessa ole ollut ongelmia muiden lasten, vanhempien tai henkilökunnan kanssa.

Mutta kaikkein vaikein osa, ja todennäköisesti suurin ero välillämme julkisten tilojen käytössä ja kokemuksissa siitä, on, ettei minun (tietääkseni) koskaan W:n lailla ole oletettu olevan prostituoitu. W:n kohdalla tämä toistuu jatkuvasti. Kun hän kävelee kadulla, auto saattaa seurata häntä ja auton ikkunasta heitetään paperilappuja, jossa on puhelinnumero, johon W:n pitäisi soittaa. Kokemus on täysin sama silloinkin kun W kävelee lastensa kanssa.

W:n kertoessa kokemuksistaan hänellä on aina pieni hymy huulillaan kun hän kohauttaa olkapäitään ja toteaa, että näin asiat vain ovat arabiyhteiskunnassa. Hän kuitenkin aina korostaa, etteivät tietenkään kaikki ihmiset kohtele häntä huonosti, tai että kaikki arabimiehet heittäisivät lappuja autonikkunasta. Ainoan kerran, kun hänelle tulee tuskallinen katse silmiin on hänen kertoessaan miten hän ei syntyperänsä takia pysty suojelemaan omia lapsiaan.

Asettuminen uuteen maahan vie oman aikansa. Arjen touhut saattoivat alussa vaatia enemmän voimia kunnes arki alkoi tuntua arjelta myös täällä Beirutissa. Kaiken keskellä pohdin monta kertaa miltä aloilleen asettuminen olisi tuntunut, jos joka ainoa päivä olisi sisältänyt jonkinlaisen huonon kokemuksen etnisen taustani takia. Se olisi väistämättä heittänyt varjon muuten hyvälle Beirutin kokemukselle. Mietin myös sitä, miten etuoikeutettu olen tässä kaupungissa sellaisen asian johdosta, jonka eteen en ole tehnyt yhtään mitään. Ihailen ystävääni hänen kyvystään olla masentumatta ja siitä miten hän säilyttää elämänilonsa, mutta ennen kaikkea ihailen sivusta miten hän kaiken kokemansa keskellä välittää arvoja tasavertaisuudesta ilman minkäänlaista katkeruutta lapsilleen.LauraWickström

Lopuksi haluan myös jakaa kultakimpaleita tämän perheen arjesta. Heillä on kaunis asunto kukkulan päällä, josta avautuu mahtava näköala Beirutin yli (ja kyllä, miehen työnantaja maksaa asumiskustannukset, joten vuokranantaja meidän talossamme jäi hyviä vuokralaisia vaille), heillä on nykyään auto (joten epämiellyttävät taksikokemukset voidaan minimoida) ja lapset käyvät yhdessä Beirutin parhaista ranskankielisistä kouluista. Heillä on paljon ystäviä sekä ulkomaalaisten parissa että myös paikallisten keskuudessa. He viihtyvät erinomaisesti Beirutissa. Asiat ovat siis tämän perheen kohdalla toistaiseksi hyvin, ja toivon hartaasti, että näin myös jatkuu.

Kirjoittaja työskentelee tutkija-koordinaattorina Suomen Lähi-idän instituutissa

 

Beirut: Vastakohtien kaupunki

Teksti ja kuvat: Jad Lian

Libanon ylpeilee maailman suurimmalla hummuslautasella Guinnessin ennätysten kirjassa. No, kukapa ei rakastaisi libanonilaista ruokaa. Se on maailmalla tunnetuimpia libanonilaisia asioita. Mutta Guinnessin ennätykseksi pääsee kohta myös poliittinen tyhjiö presidentillisellä tasolla: meillä ei valitettavasti ole ollut presidenttiä kohta kahteen vuoteen. Se johtuu siitä, että parlamentin jäsenet eivät äänestä. He riitelevät vallasta kristittyjen ja muslimien välillä. Libanonin presidentin pitää olla maroniittikristitty. Ryhmät eivät ole yksimielisiä ehdokkaasta.

kuva2.1

Zeituna Bay Beirutissa

Libanonin poliittiset ongelmat ovat niin suuria, että kukaan ei halua neuvotella toisen puolen kanssa, kukaan ei halua tavata missään vaiheessa. Tämä vaikuttaa dramaattisesti kansalaisten jokapäiväiseen elämään ja aivan erityisesti turvallisuustilanteeseen.

Kun muutin tänne takaisin Suomesta, se antoi minulle mahdollisuuden nähdä Libanon toisesta näkökulmasta. Euroopasta kyläilleet vieraat ovat saaneet minut ymmärtämään, kuinka surullinen maan tilanne oikeasti on, ja kuinka dramaattista on se, että libanonilaisilta puuttuu näkemys kansakunnastaan. Tämä maa on ihan muuta kuin mitä se voisi olla.

Libanonin luonto on ällistyttänyt vieraita ja ruoka on ollut iso plussa, mutta myös ihmisten ystävällisyys ja vieraanvaraisuus ovat tehneet vaikutuksen. Kukaan vieraistamme ei kuitenkaan voi ymmärtää sitä, miksi tämä kansa ei pysty sopimaan ihan yksinkertaisista elämisen säännöistä, miksi konfliktin taso on niin korkea. Jokaisesta pienestäkin päätettävästä asiasta pitää riidellä, ja se vaikuttaa yhteiskuntaan.

kuva1.1

Beirutin rantaviivaa kiertävä Corniche

Libanonin kriisi vaikuttaa turismisektorilla erittäin pahasti. Siitä on tullut katastrofi kaupungissa, joka tunnettiin idän Pariisina. Työskentelen Suomessa hotellialalla, ja täällä Beirutissa olen kuullut ystäviltäni, että hotellihuoneiden varausmäärät ovat romahtaneet. Alalla työskentelevät ystäväni kertovat rajuista taloudellisista menetyksistä.

Valtavan poliittisen konfliktin vuoksi meillä on kaaos myös infrastruktuurissa. Roskat peittävät jokiamme ja vuoriamme. Meillä on myös identiteettikriisi, joka saa aikaan sen, että ääriliikkeet nousevat ihan jokaisessa uskonnollisessa ryhmässä.

On kuitenkin käsittämätöntä, kuinka libanonilaiset vain jatkavat elämistään. Osasyynä ovat ulkomailla asuvat libanonilaiset, joista monet jatkavat investoimistaan kotimaahansa. Isompi syy elämän jatkumiseen on kuitenkin libanonilaisten halu elää; halu elää tasapainottomuudesta huolimatta. Turvattomuus on painajainen meille suomalaisille. Emme voi sietää sitä, eikä meidän järjestelmämme kestä sitä, mutta libanonilaisille siitä on tullut jokapäiväistä leipää – he yksinkertaisesti sopeutuvat turvattomuuteen. Mikäli ongelmia ilmenee, he siirtävät ne sivuun; tosin valitettavasti se tarkoittaa etupäässä sitä, että ongelmia ei ratkaista millään tavalla eikä ketään saada niistä vastuuseen. Ongelmat vain kasautuvat, ja libanonilaiset jatkavat eteenpäin. Me suomalaiset taas keskittyisimme ratkaisemaan yhden ongelman kerrallaan, ja se tekee meistä erilaisia.

Juuri tällä hetkellä suremme yli 40 ihmisen vuoksi täällä Libanonissa. He menettivät henkensä itsemurhaiskuissa siviilialueella. Noiden ihmisten ainoa erhe oli, että he olivat väärässä paikassa väärään aikaan. Terrorismi on levinnyt Libanoniin, koska uskonnollinen ääriajattelu on lisääntynyt koko alueella.

kuva3.1

Bekaan laakso talvella 2015

Libanonin olisi mahdollista luoda monipuolinen ja täysin ainutlaatuinen kokemus kenelle tahansa vierailijalle, mutta sen pitäisi ensin pohtia lähestymistään turismiin uudelleen; luoda vakautta maahan ja ratkaista ongelmat politiikassa ja identiteetissään.

Libanonilaissyntyinen kirjoittaja on asunut kahdeksan vuotta Suomessa, mutta on viettänyt tämän vuoden Libanonissa

Beirutin pirstaleinen tila

Kirjoittaja: Tiina Järvi

Palasin Beirutiin elokuun alussa reilun vuoden poissaolon jälkeen. Kaupungin tunnelma tuntuu pysyneen suhteellisen samanlaisena; autot valtaavat edelleen suuren osan rakentamattomasta tilasta, joka puolelle kohoaa uusia kerrostalokomplekseja ja yhteiskunnan kulttuurinen ja taloudellinen jakautuminen on helposti havaittavissa katukuvasta.

Itseäni Beirutissa kiehtoo erityisesti sen moninaisuus ja jakautuneisuus. Beirut tuntuu muodostuvan useista irrallisista saarekkeista, joiden todellisuudet saattavat olla hyvin kaukana toisistaan.

Selkeimmin jakautuneisuus ilmenee eri uskonnollisten ryhmien keskittymisenä omiin kaupunginosiinsa. Sisällissodan aikainen jako kristittyyn itä-Beirutiin ja islaminuskoiseen länsi-Beirutiin elää yhä vahvana, ja tämän lisäksi enemmistöltään shiialainen, yleensä Hizbollahiin yhdistettävä Dahyehin kaupunginosa eteläisessä Beirutissa muodostaa selkeästi oman kokonaisuutensa.  Puolueet ja uskonnolliset ryhmät merkitsevät omia alueitaan lipuin, julistein, graffitein ja patsain, joten yleensä on helppo päätellä, kenen tai keiden hallitsemalla alueella liikkuu.

Kaupunginosien käsittämiseen omina yksiköinään oppii Beirutissa asuessa todella nopeasti. Tämä ilmenee muun muassa erilaisiin konfliktitilanteisiin suhtautumisessa. Esimerkiksi viimeaikaiset autopommi-iskut ovat tapahtuneet Dahyehissa tai sen välittömässä läheisyydessä. Siten ne eivät muodostu sattumanvaraisiksi väkivallanteoiksi, vaan kohdistuvat selkeästi Hizbollahin hallitsemiin Beirutin alueisiin ja liittyvät puolueen läsnäoloon Syyriassa. Autopommi-iskujen kaltaisten terroritekojen uhka ei tällä hetkellä jakaudu tasaisesti Beirutin tilassa, jolloin niihin myös helposti suhtautuu tiettyihin kaupunginosiin liittyvänä ilmiönä.

Tilan jakautuneisuus on yksi ilmentymä libanonilaisen yhteiskunnan syvällä kulkevista jakolinjoista. Taustalta löytyy sekä sisällissodan perintö että maan poliittisen järjestelmän perustana toimiva uskonnollinen sektarianismi. Kaupunkitilan jakautumisessa ei itsessään ole mitään erikoista, mutta Beirutin kohdalla nimenomaan jakautumisen sektarianistinen perusta tekee siitä kuitenkin mielenkiintoisen heijastuksen koko Libanonin yhteiskunnasta.