Fennougristi arabiaa oppimassa

Teksti ja kuvat: Santeri Junttila
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston tutkijatohtori

Arabian kieleen en ainakaan tuhlaa aikaani ja vaivojani, ajattelin nuorena ylioppilaana, joka oli juuri löytänyt suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen. Minua kiinnosti lähialueitteni kielten kiehtova mosaiikki, joka Pohjois-Euroopasta ulottui etelään vain indoeurooppalaisen kielikunnan alueelle. Arabia oli mahdottoman hankalan kielen maineessa ja sitä paitsi kattoi valtavan alueen yhtenä monotonisena kielimassana vailla historian syvyyden tuomaa vaihtelua. Paljon kiinnostavampana pidin spekulatiivista vaihtoehtomaailmaa, jossa Egyptissä puhuttaisiin edelleen koptia, Syyriassa arameaa, Libanonissa foinikiaa ja kaikkialla Välimeren rannikoilla kreikan murteita.

Beirutin katukilvissä näykyy kielten rinnakkaiselo.

Käsitykseni muuttui vähitellen, kun opin lisää. Nyt ymmärrän, ettei Euroopan kielten kehitystä nykyisilleen voi selittää ilman arabian vaikutusta, joka jatkui koko keskiajan. Etymologian tutkijalle arabian kieli on aarreaitta, suurin yksittäinen ulkopuolinen lähde, josta indoeurooppalaiset kielet ja niitten välityksellä myös itämerensuomi ovat ammentaneet sanastoaan. Venäjällä puhutuissa etäsukukielissämme on kuitenkin vielä monin verroin enemmän arabialaisperäistä sanastoa, jonka ne ovat omaksuneet turkinsukuisten naapurikieltensä välityksellä – varmasti esimerkiksi udmurttia oppii paljon nopeammin suomen, venäjän ja arabian kuin pelkästään suomen ja venäjän pohjalta.

Myöskään kuvitelmani arabian kielialueesta suurena monoliittina ei pidä paikkaansa. Päin vastoin. Arabian kieli levisi puhuma-alueellensa 600–800-luvuilla jKr. eli suunnilleen samoihin aikoihin kuin slaavilainen kielikunta. Niinpä nykyarabian “murteet” eroavatkin toisistaan suunnilleen saman verran kuin slaavilaiset kielet keskenään ja Marokon arabia on yhtä kaukana Irakin arabiasta kuin puola venäjästä. Koraanin kieli, fuṣḥā, on pitänyt arabian murteita yhdessä samaan tapaan kuin kirkkoslaavi yhdisti ortodoksisen alueen slaavilaiskieliä aina nationalismin aikakaudelle saakka. Kristityt arabit vertautuvat tällöin kielellisesti katolisiin slaaveihin, sillä yleiskieli ei sido kumpiakaan uskonnon kautta. Läntisen kirkon slaaveja on kuitenkin suhteellisesti paljon enemmän kuin kristittyjä arabian murteitten puhujia, joten jälkimmäiset ovat lähes kaikki jääneet osaksi arabian kieliyhteisöä – ainoana poikkeuksena ovat maltalaiset, jotka jo ennen nationalismin kautta kehittivät omasta murteestansa latinalaisin aakkosin kirjoitettavan kielen.

Henkilökohtaisesti kiinnostuin arabian kielialueesta ja sen kulttuurista vasta arabikevään myötä. Vartuin aikuiseksi Euroopan vuoden 1989 vallankumouksen hengessä ja samassa hengessä seurasin myös Välimeren etelärannikon asukkaitten kamppailua diktatuurejansa vastaan. Arabien ja eurooppalaisten yhteiskunnallisen kehityksen ero kasvoi kuiluksi oikeastaan vasta toisen maailmansodan jälkeisenä aikana, kun Länsi-Eurooppa rikastui nopeasti kulutusyhteiskunnaksi ja yhdentyi taloudellis-poliittisesti samalla, kun arabimaat vajosivat raakaöljyä tuottaviksi maiksi, joitten keskinäistä ja sisäistä eripuraa lietsomalla saatiin Euroopan energia pidettyä edullisena.

Tällä hetkellä arabimaailma ei enää tunnu kovin kaukaisilta. Se on syntymästänsä saakka kasvanut yhteen Euroopan kanssa: Eurooppa ja arabimaailma ovat erilaiset, mutta erottamattomat siamilaiset kaksoset. Meillä on enemmän yhteistä keskenämme kuin vaikka Kiinan ja Japanin kanssa. Tämän päivän ongelmatkin yhdistävät huolimatta kehitystason suurista eroista. Elintapojen muuttumista ja kulttuurien rinnakkaiseloa vastustavat fundamentalistit, kutsuttakoon heitä sitten islamisteiksi, terroristeiksi tai oikeistopopulisteiksi, ovat ryhtyneet väkivalloin palauttamaan loistokkaaksi ja kansallisesti yhtenäiseksi kuvittelemaansa menneisyyttä. Nykyisen konfliktin juuret ovat yhteiset, vaikka se puhkesikin Lähi-idässä. Sen seurauksena arabiankielinen maailma on tahtomattaan levinnyt vielä paljon lähemmäs meitä, uusien sotapakolaisten mukana Pohjois-Eurooppaan saakka.

Arabian kieleen tartuin lopulta joulukuussa 2015, juuri kun arabian puhujien määrä Suomessa oli pakolaisuuden myötä äkillisessä kasvussa. Tämä oli kumminkin pitkälti sattumaa, sillä aiemmin en olisi väitöskirjatyöltäni ennättänyt aloittaa uuden kielen opintoja. Olin sitä paitsi paria vuotta varhemmin antiikin kreikkaa lukiessani ajatellut tarttua seuraavaksi persiaan, mutta sen kirjaimia opettelin arabian oppisivustosta, joka ei päästänytkään irti, ennen kuin olin jo harjoittelemassa arabiankielisiä tervehdyksiä ja toivotuksia. Farsi sai jäädä odottamaan. Minua toki innosti myös ajatus, että opinnoistani voisi olla jotain iloa sotapakolaisille, vaikka asuin tuolloin vielä Tartossa, jonne arabimaista ei tule kovinkaan moni.

Arabian kielioppi ei ole lainkaan niin vaikea kuin huhutaan. Taivutusmuotoja on vähän eikä tärkeimmistä säännöistä ole paljon poikkeuksia. Nominien monikot pitää toki oppia ulkoa, mutta mitäs siitä, kun sijamuotoja on vain kolme eikä niilläkään ole puheessa juuri merkitystä. Hankalampaa on sanasto, joka vaatii paljon harjoitusta ja käyttöä. Kaikkein vaikeinta on minulle lukeminen. Se sujuu edelleenkin hyvin, hyvin hitaasti. Pariakymmentä kieltä olen oppinut puhumaan lähinnä kirjoista, suhteellisen vähällä harjoituksella kielenpuhujien kanssa, mutta arabian kohdalla se ei olisi mitenkään toiminut. Onneksi on internet ja Youtube videoineen. Erityisesti arabiankielisistä lasten piirrossarjoista on minulle ollut valtava apu. Niissä käytetään yleensä selkeästi artikuloitua yleiskieltä.  Muutamat suosikkini olen katsonut läpi varmaan toistakymmentä kertaa.

Libanonissa tulee välillä vastaan mielenkiintoisia kylttejä, joiden kirjaimiston alkuperää voi arvailla.

Opintoni vauhdittuivat, kun tutustuin harvoihin Tartossa asuviin arabianpuhujiin, jotka työskentelevät yliopiston kieliteknologiayrityksessä. Syyrialaisen Samirin ja libanonilaisen Abdullahin kanssa pääsin harjoittelemaan arabian puhumista. Muutettuani viime vuodenvaihteessa Helsinkiin jatkoin harjoituksia fennougristikollegani Janne Saarikiven perustamassa suomi–arabia-tandemryhmässä, joka kokoontuu kahdesti viikossa teemaan parhaiten sopivassa paikassa eli tietenkin Arabian ostoskeskuksessa. Ryhmä on pieni, mutta taustaltaan hyvin kirjava, koska sekä suomalaisten että arabiosallistujien koulutustaustat vaihtelevat suuresti ja suomalaisten osalta myös motiivit arabian opiskelemiseen. Osa vasta aloittelee kirjaimia, toiset jo puhuvat vähän. Arabiankielisiä osallistujia tuntuu yhdistävän vain kaksi asiaa, pakolaistausta ja into oppia nopeasti suomea. Yhteishenki on silti ollut erinomainen ja ainakin minulle on tandemryhmästä ollut valtavasti hyötyä.

Tartonlibanonilainen ystäväni Abdullah Makkeh istutti vähitellen päähäni ajatuksen lähteä kieliharjoitteluun Libanoniin. En ole aiemmin käynyt arabimaissa lukuun ottamatta yhtä lapsuuden lomamatkaa Marokon Agadiriin. Nyt minua kiehtoi enemmän Lähi-itä, josta on lähtöisin niin moni eurooppalaisen kulttuurin elementti aina uskonnosta alkaen. Libanon on osa Välimeren kulttuuripiiriä ja sikäli paljon lähempänä Eurooppaa kuin itäisemmät ja eteläisemmät arabimaat. Ratkaisevaa matkakohteen valinnassa oli kuitenkin mahdollisuus päästä Libanoniin lentämättä: jo 25 vuotta sitten päätin, etten halua tuhota ympäristöäni lentämällä, ja päätös on pitänyt.

Arabiaa pääsee Libanonissa harjoittelemaan vaikkapa basaarissa.

Tie Euroopasta Libanoniin maitse Syyrian kautta on nyt sodan vuoksi poikki, mutta Turkin Taşucusta kulkee kahdesti viikossa lautta Libanonin Tripoliin. Menomatka oli varsin mukava, sillä kyytipalvelu Blablacarista löysin Suomessa asuneen antalyalaisen Firatin, joka ajoi minut koko matkan kotikaupunkiinsa asti. Automatkaan meni vain viikko, vaikka vietimme kaksi yötä Budapestissä reitin varrella. Alanyassa pääsin jopa äänestämään Suomen kunnallisvaaleissa. Lauttareissukin oli mukavan kotoisa, sillä laivoja kierrätetään Itämereltä Välimerelle ja Tripolin-laivassa oli moni vironkielinen kyltti vielä paikallaan.

Paluumatkasta en osaa sanoa vielä paljoakaan, sillä kirjoitan tätä Beirutissa vietettyäni suunnittelemistani kolmesta viikosta kaksi. Laivan paluulippu ja Interrail-lippu ovat kumminkin jo pakattuina. Myönnettäköön, että saapumiseni Libanoniin oli kulttuurišokki ja kaikki tuntui aluksi täydeltä kaaokselta, mutta nyt olen jo sopeutunut osaani matkailijana ja kielenoppijana. Olen nähnyt uskomattoman upeita paikkoja ja tavannut mahtavia tyyppejä. Tuskin silti viihtyisin täällä paljon kolmea viikkoa kauempaa, sillä Beirutin saasteet ja meteli rasittavat jo nyt.

Beirut ei ole tunnettu kovin jalankulkijaystävällisenä kaupunkina.

Kielikoulusta, Ḥamrān ALPSista minulla on vain hyvää sanottavaa. Koulun johtaja Joelle arvioi ensin fuṣḥān taitoni sen verran hyväksi, ettei minun kannattanut mennä mukaan libanoninarabian ensimmäistä oppikirjaa tankkaavaan alkeisryhmään, vaan käydä kahden oppitunnin aikana kirjan tärkein kielioppi ja sanasto läpi yleiskielen pohjalta yksityisopettajan kanssa. Tämän jälkeen olisin valmis toiseen, kakkoskirjaa käsittelevään ryhmään. Olinkin, koska opettajani Zeynab oli todella tehokas ja hyvä.  Päätin kuitenkin ottaa häneltä vielä kolmannen yksityistunnin päästäkseni vielä edistyneempään ryhmään puhtaasti sen vuoksi, että kakkosryhmä tapaa aamukahdeksalta eli juuri silloin, kun oma oppimiskykyni on matalimmillaan. Järjestely toimi hyvin ja opettaja Ranyan iltapäiväryhmässä olen oppinut paljon.

Levantinarabian taitoni on jo sillä tasolla, että pystyn käymään yksinkertaisia keskusteluja esittämällä kysymyksiä ja teeskentelemällä ymmärtäväni vastaukset. Helpointa on tietenkin kysyä jotakin, johon jo tietää vastauksen. Seutu on kielenharjoittelijalle mitä mainiointa, koska täällä saa täysin unohtaa mietteet siitä, kehtaako mennä häiritsemään tuntemattomia ihmisiä kysymyksillään. Kaikki nimittäin kehtaavat. Kun haluan kuitenkin oikeasti saada keskustelusta irti jotain muuta kuin kieliharjoitusta, joudun vaihtamaan joko fuṣḥaan tai englantiin, riippuen kiireestä, mielentilasta, metelistä sekä keskustelukumppanin kielitaidoista ja kielenkäyttöhalukkuudesta. Yleensä libanonilaiset tuntuvat puhuvan vieraalle mieluummin englantia tai ranskaa kuin yleisarabiaa, mutta kun olen sinnikkäästi vaihtanut takaisin fuṣḥaan, niin siinä on yleensä pysytty niin kauan, kun keskustelukumppanini on uskonut minun ymmärtävän (eli pari lausetta pitempäänkin kuin mitä todella olen ymmärtänyt).

Opettajieni seurassa: Rania Fawwaz (keskellä) oli pienryhmäni opettaja, mutta ennen ryhmään liittymistäni Zeynab antoi minulle yksityistunteja.

Levantinarabian opiskelu on ollut työläämpää kuin kuvittelin, sillä se eroaa fuṣḥāsta aika paljon niin fonologialtaan, kieliopiltaan kuin sanastoltaan – mutta käsittääkseni selvästi vähemmän kuin useimmat muut nykyarabian murteet. Nyt kahden viikon jälkeen erotan kuulemistani keskusteluista kuitenkin paljon enemmän tuttuja sanoja kuin tullessani. Jos olisin tullessani puhunut hieman sujuvammin joko fuṣḥaa tai jotain muuta nykyarabian murretta, olisin varmasti oppinut kolmessa viikossa ainakin ymmärtämään libanoninarabiaa yhtä sujuvasti. Nytkin opin varmasti jonkinlaisen pohjan, ja koska Libanonin kieli eroaa vain vähän muista Levantin puhekielistä, opin sitä puhumalla ja kuuntelemalla ymmärtämään myös Syyrian, Palestiinan ja Jordanian arabiaa.

Viikon päästä olen – jos Jumala suo – jo kotimatkalla, ja seuraavaksi opin varmaankin Helsingissä tavallisinta arabiaa eli Irakin murretta. Jos joskus palaan Beirutiin, pääsen hauskuttamaan sillä täkäläisiä – libanonilaiset nimittäin tuntuvat pitävän irakilaisten puhetta kovin vitsikkäänä.

 

Haluaisin ostaa vokaalin – Libanonin arabian kurssilla Beirutissa

Kaisa Honka-Hallila, Roosa Paakkola
Kuvat: Ella Kaplas

 

Klassinen arabia on huikean vaikea kieli, jota ei puhuta missään. Sen jonkinasteinen osaaminen auttaa, kun haluaa oppia jonkun puhutun arabian useista variaatioista. Suomen instituutti Lähi-idässä (FIME) ja Helsingin seudun kesäyliopisto järjestivät jälleen kerran arabian kielen intensiivikurssin, tällä kertaa Beirutissa kahden viikon mittaisena ja tavoitteena oppia juuri Libanonin puhekieltä. Täysin suomalaiselle seitsemän hengen ryhmälle oli räätälöity oma kurssi ALPS-kielikoulussa, joka sijaitsee Beirutin Punavuoressa eli Hamrassa (joka arabiaksi tarkoittaa punaista). Me seitsemän eli Elisa, Eve, Eerik, Kaisa, Marika, Mathilda ja Roosa. Kullakin oma hyvä syy olla Beirutissa oppimassa arabiaa.

alps-3

Arabiaa opiskelevan on syytä osata nauraa itselleen – ja huumorintajua ei kurssiltamme puuttunut. Kun pelkkä sana “aamu” muuttuu hyvänaamuntoivotuksiksi kesken lauseen tai kun perfektiin ei saa taivutettua kuin lauseen “olen syönyt tabouleh’ta” viidennen kerran, ei voi kuin rämähtää äänekkääseen nauruun. Myös ihanalla, kärsivällisellä opettajallamme Rimalla oli usein hymy herkässä hänen kuunnellessaan tarinointiamme arabiaksi.

Libanonin puhekieltä ja sen kanssa hyvin samanlaista arabiaa puhutaan Levantin eli Syyrian, Palestiinan, Libanonin ja Jordanian alueella. Puhekielessä vedetään klassisen arabian mutkia suoriksi, muutetaan jotkut äänteet ihan toisiksi, unohdetaan useita verbin taivutusmuotoja, kehitetään omia sanoja, lainataan surutta muista kielistä ja puhutaan. Siis puhutaan, eli suomalaiselle kielenopiskelijalle kielen vaikein osuus, puhe. Arabiassa ei merkitä vokaaleja pitkiä vokaaleja lukuun ottamatta. Vokaali puuttuu joskus kokonaan ja tällöin saa parhaimmillaan ääntää kolme konsonanttia peräkkäin. Haluaisin ostaa vokaalin, tokaisi Eerik, kun tällainen sana tuli eteen tunnilla.

Vaikka kaksi viikkoa on lyhyt aika, pääsimme kurssin aikana käyttämään arabiaa myös ihan käytännössä. Me suomalaisetkin siis uskalsimme puhua! Luonnollisimmaksi harjoituspaikaksi muodostui paikallinen taksi, joissa puheliaat kuskit haastoivat meitä hintaneuvottelujen lisäksi mitä jännittävimpiin keskusteluihin elämäntarinoistaan ja libanonilaisesta yhteiskunnasta.

Hauska ilmiö Libanonin puhekielessä on ranskan ja englannin yhdistyminen arabiaan. Kohtelias tervehdys on Bonjourein! Eli ranskan bonjour arabian duualitaivutukslla täydennettynä. Lähtiessä sanotaan vaan yksinkertaisesti Yalla bye!

Mutta Beirut, ah niin upea kaupunki, jossa ei kuitenkaan voi olla ajattelematta rajan takana Syyriassa samaan aikaan jatkuvaa kauheaa sotaa tai Libanonin omaa sotaisaa lähihistoriaa. Libanonin poliittinen tilanne on hankala, maassa ei ole ollut presidenttiä kahteen vuoteen ja se on yksi Lähi-idän kahden alueellisen suurvallan, Iranin ja Saudi-Arabian, välisen vastakkainasettelun näyttämöistä. Maahan saapuessa on syytä vaieta vierailuista Israeliin. Kuitenkin, when in Lebanon, do as the Lebanese do, eli nauti elämästä. Beirutin baareista suosituimmat ovat Hamrassa, Gemmayzehissa ja Mar Mikhaelissa. Kaupunki ei ole museoistaan tunnettu, mutta Sursockin museo vanhassa palatsissa Achrafiessa oli mielenkiintoinen ja erityisesti kansallismuseo Baradossa hieno paikka.

Libanon on todella pieni maa (10 400 km2) eli hieman Uudenmaan maakuntaa isompi. Kurssin retkillä käytiin Beirutin ulkopuolella, eikä minnekkään ollut pitkä matka. Retkelle Byblokseen saapuessa tuntui, ettei edes ehditty poistua Beirutista, kun rannikko on kuin yhtä pitkää kaupunkia. Bybloksen historia ulottuu niin kauas kuin kaupunkeja ylipäätään on tuossa Välimeren kolkassa ollut. Arkeologisilla kaivauksilla oli löydetty jälkiä niin foinikialaisista, egyptiläisistä, roomalaisista kuin ristiretkeläisistä. Libanon oli ammoisina aikoina tunnettu setripuistaan, sellainen koristaa myös maan lippua. Setrimetsiä ei kuitenkaan ole juuri enää jäljellä. Toisella retkellä kävimme katsomassa suurinta jäljellä olevista metsistä Shuufissa vuoristossa Beirutin eteläpuolella. Täysin kuivan ja mutkittelevan vuoristotietaipaleen jälkeen löytyi vehreä paratiisi, jossa ylväät setrit kasvoivat, aluskasvillisuus oli runsasta ja metsässä kävi raikas tuuli.

Ja ruoka, siitä Libanon tunnetaan. Hummus, baba ganoush, tabouleh, mitä kaikkia niitä olikaan. Pöytään katetaan sen seitsemän sorttia mezejä ja usein vasta on täynnä jo ennen pääruoan saapumista. Erän kurssilaisista totesi kerran, että olisipa kiva nousta joskus pöydästä ilman että on aivan ähkyssä. Mitenköhän usein tämä toteutui, kerran? Kuin pisteenä I:n päälle, kurssin viimeisenä iltana nautimme iftar-illallisen paikallisen perheen kanssa – kiitos vielä kerran seurasta, Manal, Khaled sekä lapset!

Kielitaidon ja kulttuurintuntemuksen lisäksi kurssi antoi myös itsekriittisille suomalaisille kielenystäville myös vähän perspektiiviä. Kun lentokenttävirkailija Beirutin kentällä kysyy meiltä vuoron perään “Hur mår du? Är ni tillsammans?”, nähtyään suomalaiset passimme, ruotsi tuntuu arabiaan verrattuna maailman helpoimmalta kieleltä.

Ihanaa, voin unohtaa ne kaikki hankalat verbimuodot ja persoonataivutukset. Ihanaa, voin heittää väliin englantia ja ranskaa, eikä kukaan välitä. Ihanaa, voin samalla nauttia kylmän Almaza-oluen Beirutin Corniche-rantakadulla ihaillen auringonlaskua Välimereen. Ihanaa, että saimme viettää kaksi viikkoa arabian kielikurssilla juuri Beirutissa! Kiitos FIME, kiitos HSKY! Yalla bye!

alps-2

 

Arabiaa kirjain kerrallaan

Teksti ja kuva: Virpi Luoma

Arabiaa pidetään yhtenä vaikeimmista kielistä. Ääntäminen, kirjoittaminen ja lukeminen poikkeavat länsimailla totutusta, mikä osaltaan on luonut kielelle maineensa. Kun muutin Beirutiin työharjoitteluun Suomen Lähi-idän instituuttiin elokuun alussa, otin samalla ensiaskeleeni arabian kielen opiskeluun. Seemiläinen kieli tulisi olemaan minulle täysin uusi tuttavuus, mutta opintoni turkin kielestä antoivat hiukan tuntumaa sanastoon useiden arabiankielisten lainasanojen vuoksi. Nyt alkeiskurssin käytyäni näkemykseni arabian kielestä ja opiskelusta Beirutissa ovat saaneet pientä pohjaa, josta kertoa.

Beirutissa on tarjolla monia erilaisia vaihtoehtoja arabian opiskeluun. Itse päätin rekisteröityä arabian alkeiskurssille Saifi Instituuttiin, joka on Beirutin yksi tunnetuimmista arabian kieliopintoja tarjoavista keskuksista. Sitä pidetään tehokkaana ja korkeatasoisena instituuttina, jonka tarkoituksena on opettaa arabiaa päivittäiseen kommunikointiin. Kurssi kuulosti lupaavalta ja yleisesti ottaen se täyttikin odotukset. Viisi viikkoa kestäneen kurssin (yhteensä 30 h) jälkeen osaan kirjaimet, tapailla äänteitä ja keskustella kuulumisista.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Beirutissa arabiaa oppii pitämällä silmät auki: keep calm w roueh shway (keep calm and calm a little)

Eroja suomalaiseen kielenopetukseen kuitenkin löytyi esimerkiksi opiskelutahdin suhteen. Puolet kurssista kiisimme eteenpäin kirjaimia ja sanastoa, minkä jälkeen tahti hidastui kuin seinään. Kontrasti oli suuri ja turhauttavakin, sillä nopeuteen tottuessa aiemmin opitun kertaus ei motivoinutkaan. Opettaja oli kuitenkin suuri persoona. Ensimmäisellä tunnilla ryhmä sai kuulla, mitkä olisivat jokaisen heikkoudet opiskelussa. Opettaja varoitteli kurssilaisia muun muassa äitiyden ja liiallisen työnteon ongelmilla. Minulle skandinaavisuus tulisi olemaan ongelma: eksoottisen suomenkieleni vuoksi arabian ääntämykseni oli kuulemma hirveää ensimmäisen puolen tunnin opiskelun jälkeen, mutta ylimääräisillä yksityistunneilla se saataisiin kuntoon. Tässä vaiheessa hoksottimet heräsivät. Opettajan mielessä oli tietenkin lisätienestien mahdollisuus kunnon basaarikauppiaan tapaan.

Ympäristönä Saifi on todella mukava ja inspiroiva. Useat ulkomaalaiset nuoret kerääntyvät Saifiin opiskelemaan arabiaa joko ryhmässä tai yksityisopettajan johdolla, sillä kurssivalikoima on laaja. Kielikeskuksen lisäksi samassa yhteydessä toimii hostelli, kahvila ja klubi, joista kaksi jälkimmäistä houkuttelevat paikalle myös paikallisia. Iltaisin paikka täyttyy ihmisistä, joita yhdistää kiinnostus hyvään ruokaan ja paikalliseen musiikkiin. Rennossa ilmapiirissä pääsee testaamaan kielitaitoaan käytännössä. Siellä on ollut helppo tutustua muihin ulkomaalaisiin opiskelijoihin, jotka jakavat samankaltaisen elämäntilanteen, mutta myös paikallisiin arabeihin.

Motivaatio kielen opiskeluun on korkea eläessä keskellä vierasta kieltä ja kulttuuria. Jo pienelläkin osaamisella kokee vapauden tunteen, sillä kieli luo kyvyn olla yhteydessä ympäröivään maailmaan. Tienvarsikylttien tavaaminen, ruuan tilaaminen ja uusiin ihmisiin tutustuminen paikallista kieltä käyttämällä antaa tunteen omasta kyvystä toimia ja vaikuttaa ympäristöönsä. Vaikka taidot eivät riitäkään oman persoonan kielellisesti taitavaan koodaamiseen, pelkkä ”marhaba, shu fee ma fee ?/ hei, miten menee?”  on jo askel oman itsensä tekemisestä näkyväksi arabian kielen välityksellä. Kun vastapuolen silmiin syttyy pilke ja kiinnostus vastata takaisin, viesti on mennyt perille ja keskustelu on saanut alkunsa.

Yleisesti ottaen Libanonissa osataan kuitenkin hyvin englantia ja ranskaa. Arabian kielen oppimisen kannalta tämä on huono asia, sillä haparoivan arabian edessä monet vaihtavat kohteliaasti englantiin. Oman kielitaidon kehittäminen vaatii siis aktiivista ponnistelua ja jatkuvaa työtä. Jo pienten alkeiden oppiminen oli työläs prosessi. Alkeiskurssilla olimme kuin pikkulapsia ala-asteen ensimmäisellä luokalla tavatessamme vaivalloisesti eteenpäin kirjaimia ja sanoja. Suomalaisen korvaan monet kirjaimet kuulostavat useiden äänteiden yhdistelmältä, joten tähän mennessä vaikeinta ja palkitsevinta on ollutkin äänteiden oppiminen.

Tällä hetkellä tavoitteeni on oppia keskustelemaan arabiaksi. Motivaatio saa tuulta alleen paikallisten ystävien avulla. Kuten naapurini, harmaantuva arabialainen herrasmies, yksi päivä totesi minulle, kieli kehittyy tunteiden välityksellä. Oppiakseni arabiaa sujuvasti minun tulisi hankkia hyviä ystäviä. Tunteet laittaisivat sanat ja lauseet muistiin luoden niille merkityksen. Viisas lausahdus pitää hyvin paikkansa. Mitä järkeä olisi opiskella kieliä, jos sillä ei voisi välittää tietoa ja tunteita, oivallusta ja naurua? Harmillisesti Suomessa mielikuva arabian kielestä on yleisesti ottaen kova ja aggressiivinen median välittäessä kuvaa sodan keskellä elävistä arabeista. Beirutissa eläessä on oppinut huomaamaan, miten kaunis ja kohtelias kieli arabia on. Tervehdykset ja kuulumisten kysely on arkinen rituaali, jossa toivotaan rauhaa kuulijan ylle. Arabialainen runous on sitä vastoin täysin omaa luokkaansa.