Lähde nojatuolimatkalle Iraniin, Vanhan testamentin jäljille

Profeetta Danielin hautamonumentti Shushissa, joka on yksi maailman vanhimpia kaupunkeja.

Teksti ja kuvat: Harri Kämäräinen
Kirjoittaja on Suomen Iranin suurlähettiläs Teheranissa.

Teksti on julkaistu aiemmin Kirkko ja kaupunki -lehdessä.

Ennen muuttoani Iraniin päätin lukea Koraanin. Ajattelin, että islamilaisessa yhteiskunnassa on syytä tuntea islaminuskon pyhä kirja. Sen kautta on varmasti helpompi ymmärtää monia nykypäivän ilmiöitä. Tuolloin en vielä osannut aavistaa, miten moni muu teos toimisi minulle avaimena Iranin ymmärtämiseen. Tutustuessani maan historiallisiin kohteisiin ovat oppaani usein viitanneet kirjaan, johon en ollut odottanut törmääväni Iranissa – Raamatun Vanhaan testamenttiin.

Tunnustan kuuluvani niihin, joille Vanha testamentti jäi kouluaikana etäiseksi. Uskonnon tunneilta mieleen jäivät lähinnä oudot, vaikeaselkoiset nimet ja paikkakunnat, jotka olisivat pikemminkin voineet olla tieteiselokuvasta tai fantasia-kirjallisuudesta kuin todellisesta elämästä: Ahasveros, Nebukadnessar, Belsassar, Pahat-Mooab.

Vasta Iranissa Vanhan testamentin kirjat alkoivat avautua.

Apadana-hallintopalatsin raunioita Persepoliissa.

Persepoliin raunioilla

Seison vuoren kupeella ja katselen edessäni aukeavan Apadana-hallintopalatsin raunioita. Vuorten takaa nousevat aamuauringon säteet valaisevat vaaleat pylväsrivistöt. Oppaani, shirazilainen arkeologian opiskelija, kertoo, että 2500 vuotta sitten täältä hallittiin puolta maailmaa. Kuningas Kyyros II Suuri (576–529 e.Kr.) johti historian ensimmäistä maailmanvaltaa, joka ulottui Välimereltä Indus-virralle. Persepolis (Pasargadae) oli valtakunnan sydän.

Raamatussa mainitaan Persian kuningas Kyyros yli kolmessakymmenessä kohdassa, ja hänet nostetaan messiaaniseen asemaan. Tuon ajan israelilaisille Kyyros oli vapauttaja (messias), sillä hän vapautti juutalaiset Babylonian pakkosiirtolaisuudesta, jonne Israelin kansa oli karkotettu Jerusalemin valtauksen (597 e.Kr.) jälkeen.

Oppaani siteeraa Esran kirjan ensimmäistä lukua:

“Näin sanoo Kyyros, Persian kuningas: Herra, taivaan Jumala, on antanut minulle kaikki maan valtakunnat. Hän on nyt käskenyt minun rakentaa itselleen temppelin Juudan Jerusalemiin. Kaikkien teidän, jotka kuulutte hänen kansaansa, tulee lähteä Juudan Jerusalemiin rakentamaan Herran, Israelin Jumalan, temppeliä. Olkoon teidän Jumalanne teidän kanssanne! Herra on Jumala, jonka asuinsija on Jerusalem. Kaikkialla, missä tämän kansan jäseniä yhä elää muukalaisina, tulee paikkakunnan asukkaiden antaa heille mukaan hopeaa ja kultaa ja tavaraa ja karjaa sekä muita lahjoja Jerusalemiin rakennettavaa Herran temppeliä varten.”

Tarinaa kuunnellessa iranilaisten yhä suuresti kunnioittama kuningas Kyyros muuttuu yllättäen eläväksi. Rauniot heräävät henkiin. Alan ymmärtää, mihin hänen suuruutensa perustuu.

Pidot gobeliinissa

Teheranissa sijaitsevan Iranin viimeisen shaahin Reza Pahlavin palatsin, Niavaranin, sisääntuloaulassa vierailijat vastaanottaa seinänkokoinen ranskalaisgobeliini. Gobeliinin aiheena on Esterin pidot. Aihe ei ole sattumaa, pidettiinhän nuo antiikin kuuluisat juhlat juuri muinaisessa Persiassa, kuningas Kserkseen hovissa.

Opaskirjani ohella turvaudun tällä kertaa itse Vanhaan testamenttiin, jonka Esterin kirjan ensimmäinen luku vie minut vuosituhanten taa:

“Tämä tapahtui kuningas Kserkseen aikana, sen Kserkseen, joka hallitsi sataakahtakymmentäseitsemää maakuntaa Intiasta Nubiaan saakka. Kserkses piti siihen aikaan hoviaan Susan kaupungissa, ja kolmantena hallitusvuotenaan hän järjesti pidot ruhtinailleen ja ylimmille virkamiehilleen. Kaikki Persian ja Meedian sotapäälliköt, ylimykset ja maaherrat olivat saapuvilla, ja päivästä toiseen, kaikkiaan kuuden kuukauden ajan, hän esitteli heille valtakuntansa loistoa ja mahtia, sen aarteita ja rikkauksia.”

Kuningas Kserkseen maineikkaat kekkerit ajoittuvat vuosille 485–465 e.Kr. Jos muinaiset persialaiset olivat kuuluisia juhlistaan jo tuolloin, on perinne säilynyt meidän päiviimme asti. Olipa kyse häistä tai hautajaisista, merkkipäivien vietosta tai persialaisesta uudesta vuodesta, nowroozista, iranilaiset osaavat juhlia. Juuri perhe- ja sukujuhlissa iranilaisten ilonpito ja seurallisuus nousevat pinnalle. Yli kolmetuhatta vuotta vanhaa perinnettä, persialaista uutta vuotta, juhlitaan Iranissa yhä peräti kolmentoista vuorokauden ajan.

Kaunis Ester, kuin tähti

Paitsi juhlistaan, Kserkseen valtakausi on jäänyt historiaan juutalaisten vapautumisesta. Siihen kytkeytyy kauniin Esterin tarina.

Persiassa, Susan linnassa vaikutti juutalainen mies nimeltä Mordokai. Hänet oli karkotettu Jerusalemista muiden juutalaisten mukana. Mordokai oli orvon serkkutyttärensä Esterin kasvatti-isä. Siten Ester päätyi kuningas Kserkseen hoviin, ja suloisesta nuoresta naisesta tuli pian Persian kuninkaan suosikki. Kuningas kruunasi Esterin kuningattareksi ja järjesti jälleen suuret pidot – tällä kertaa Esterin kunniaksi. Kuningas myönsi maakunnille veronkevennyksiä ja jakelutti lahjoja, kuninkaalliseen tapaansa (ks. lisää: Esterin kirja 2:5).

Tapahtumat Persian hovissa 400-luvulla e.Kr. ovat sittemmin innoittaneet lukuisia taiteilijoita, muun muassa Rembrandtia, Sebastiano Riccia ja mitä ilmeisimmin myös keskieurooppalaisia gobeliininkutojia.

Tuonkin ajan poliitikoilla oli oppositionsa – niin myös kuninkaalla.  Kuninkaan hovin pääministeri, korkea-arvoinen ruhtinas Haaman, halusi tuhota juutalaiset, nuo vieraan uskonnon harjoittajat. Mutta Ester, joka kasvatti-isänsä tapaan tunnusti Mooseksen uskoa, järjesti kuninkaalle pidot.

Tunnelma pidoissa oli korkealla, ja kuninkaalla oli ilmeisen lystiä, sillä Kserkses lupasi täyttää Esterin toiveen, mitä tahansa hän pyytäisikään. Niinpä Ester pyysi juutalaisille samat oikeudet kuin muille. Persian kuningas Kserkses piti lupauksensa. Esterin kasvatti-isälle Mordokaille Kserkses antoi ylennyksen ja ”juutalaisille oli tullut onni, ilo, riemu ja kunnia”.

Juutalaiset ympäri maailmaa viettävät yhä Esterin pelastamien juutalaisten muistoksi Purim-juhlaa, jonka nimi juontaa juurensa muinaisen persian kielen sanaan pur, arpa.

Jos Kserkseen linnassa olisi tanssittu tähtien kanssa, olisi Ester varmasti ollut yksi heistä. Germaanisten kielten sanathan star, Sterne, stjärna polveutuvat muinaispersian tähteä tarkoittavasta sanasta setar, Ester.

Paitsi juutalaisten historiasta, tapahtumat Persiassa 2500 vuotta sitten antavat meille viitteitä myös Persian kuninkaiden suhtautumisesta vähemmistöihin, uskontoihin ja kulttuureihin. Persian kuninkaita on pidetty suvaitsevaisina ja edistyksellisinä, koostuihan Persian valtakunta useista eri kansallisuuksista. Etnisten persialaisten osuus oli 25-miljoonaisesta väestöstä vain kymmenen prosenttia. Valtakunnan monimuotoisuutta on pidetty rikkautena ja yhtenä syynä siihen, että se kukoisti peräti parinsadan vuoden ajan.

Esterin ja Mordokain hauta Hamedanin kaupungissa.

Esterin haudalla

Tarina Esteristä ja Mordokaista innoitti minut matkustamaan 360 kilometriä Teheranista lounaaseen, Hamedanin kaupunkiin, jonne lähdin etsimään Esterin ja Mordokain hautaa. Kauaa ei tarvinnut kaupungin katuja harhailla, sillä kaikki kaupunkilaiset näyttivät tuntevan tien hautapaikalle.

Rauhallisten sivukatujen takaa löytyi mausoleumi ja sen vierestä pikkuruinen synagoga. Synagogaan tuoduista muistoesineistä päätellen hautapaikka on juutalaisille yhä tärkeä pyhiinvaelluskohde.

Hamedanin kaupunki on ollut keskeinen paikka Iranin historiassa. Antiikin aikana Ecbatana-nimellä tunnettu kaupunki oli muinaisen Persian valtakunnan ensimmäinen pääkaupunki. Koska ilmasto korkealla Zagros-vuorilla sijaitsevassa Ecbatanassa oli talvisin kylmä, päätti kuningas Dareios I perustaa talvipääkaupungin Shushiin, noin 400 kilometriä Hamedanista etelään.

Niin myös Esterin elämä keskittyi näiden kahden kaupungin ympärille. Siispä jatkan matkaani Hamedanista eteläiseen Khuzestanin maakuntaan ja Shushin kaupunkiin.

Sisällä Esterin ja Mordokain synagogassa.

Shush – Danielin kaupunki

Shush, joka Raamatussa tunnetaan nimellä Susa, on yksi maailman vanhimpia kaupunkeja. Vanhassa testamentissa Susa mainitaan peräti 22 kertaa. Susassa Ester emännöi myös kuuluisat pitonsa Persian kuninkaalle.

Kuten kaikkialla Iranissa, Shushissakin jatketaan arkeologisia kaivauksia. Hiekkakumpujen ja rakennusten alta löytyy aina vain uusia muistoja menneisyydestä, ja arkeologit pääsevät jatkamaan palapeliään.

Vuonna 1884 ryhtyivät ranskalaiset arkeologit kaivamaan 35 metriä korkeaa kumpua, jonka alta paljastuivat 5000 vuotta vanhan kaupungin rauniot. Vuosituhansien ajan kaupunki on ollut tärkeä kauppapaikka ja solmukohta. Täällä kävivät läntiset sumerit kauppaa Indus-virralta saapuneiden kauppiaiden kanssa. Muun muassa Hammurabin (1728–1686 e.Kr.) lakia säilytettiin jonkin aikaa Shushin kaupungissa. Hammurabin lain kopioon voi nykyisin tutustua Iranin kansallismuseossa Teheranissa.

Profeetta Danielin hautamonumentti Shushissa.

Yksi kaupungin kukoistuskausista ajoittuu kuningas Dareios I:n kaudelle. Dareios päätti tehdä kaupungista valtakunnan hallinnollisen keskuksen vuonna 521 e.Kr. Mongolit tuhosivat kaupungin 1700 vuotta myöhemmin, jolloin myös antiikin Susa vaipui 600 vuoden uneen.

Esterin ohella Susan linnassa vaikutti yksi Vanhan testamentin viidestä profeetasta, Daniel. Daniel hoiti Persian kuninkaan hovissa korkeaa virkaa, ja perimätiedon mukaan hänet on myös haudattu Shushiin. Danielin nykyinen hautamonumentti pystytettiin 1100-luvulla, ja se muistuttaa jättiläismäistä sokeritoppaa.

Koska profeetta Daniel on tärkeä henkilö myös islaminuskoisille, on hautamonumentin ympärille rakennettu taidokkaasti koristeltu moskeija. Siten Danielin haudasta on muodostunut jälleen yksi paikka, jossa vanhat uskonnot kohtaavat. Hautamonumentti on suosittu pyhiinvaelluspaikka sekä islaminuskoisille että juutalaisille.

Kyyroksen ja Dareioksen mahtavista palatseista ei ole kovin paljoa jäljellä. Raunioita tutkiessa mielikuvitus pääsee liikkeelle – apuna Esterin kirjan tarkat havainnot. Antiikin “blogissaan” Ester kuvailee yksityiskohtaisesti linnaa:

“Pellava-, puuvilla- ja punasiniverhoja oli kiinnitetty valkoisilla pellavanauhaliinoilla ja purppuranpunaisilla nauhoilla hopeatankoihin ja valkomarmoripylväisiin. Kultaisia ja hopeisia lepovuoteita oli pihalla, joka oli laskettu vihreällä ja valkoisella marmorilla, helmiäisellä ja kirjavalla marmorilla. Juotavaa tarjottiin kulta-astioista, ja astiat olivat erimuotoiset, ja kuninkaan viiniä oli viljalti, kuninkaalliseen tapaan.” (Esterin kirja 1:6).

Passin historiaa Persiasta

Vuonna 2016 Eurooppaan saapui ennätysmäärä turvapaikanhakijoita Lähi-idästä. Lähi-itä tuli konkreettisesti meitä lähelle. Ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta historiassa, kun Lähi-idän kansat lähtevät liikkeelle. Matkustamiseen liittyvät esteet ovat puhuttaneet kansalaisia vuosituhansien ajan. Siitä esimerkkinä vaikkapa Nehemian keskustelu Persian kuninkaan Artakserkseen kanssa neljänneltä vuosisadalta e.Kr.:

”Kuningas ei ollut koskaan ennen nähnyt minua masentuneena, ja kun ojensin hänelle viinimaljan, hän kysyi: ’Miksi näytät noin surulliselta? Et kai sinä ole sairas? Varmaan jokin huoli painaa mieltäsi.’ Minä pelästyin kovin, mutta sanoin sitten kuninkaalle: ’Saakoon kuningas elää ikuisesti! Kuinka minä en näyttäisi surulliselta, kun kaupunki, jossa esi-isieni haudat ovat, on tuhottu ja sen portit poltettu?’

Kuningas kysyi: ’Mitä siis toivot minulta?’ Minä rukoilin taivaan Jumalaa ja vastasin: ’Jos sinä, kuningas, näet hyväksi, jos tahdot osoittaa suopeutta palvelijallesi, niin salli minun lähteä Juudaan rakentamaan uudelleen kaupunkia, jossa esi-isieni haudat ovat.’ Kuningas, jonka vieressä istui kuningatar, kysyi minulta: ’Kuinka kauan matkasi kestäisi? Milloin tulisit takaisin?’ Kun esitin suunnitelmani, kuningas hyväksyi sen ja antoi minulle luvan lähteä, ja minä lupasin palata sovittuun aikaan mennessä.

Sanoin kuninkaalle vielä: ’Jos sinä, kuningas, näet hyväksi, anna mukaani Eufratin länsipuolisen maakunnan maaherroille osoitetut käskykirjeet, jotta he sallisivat minun kulkea alueidensa läpi Juudaan. Samoin pyydän kirjettä kuninkaan metsien vartijalle Asafille, että hän toimittaisi minulle puuta temppelin portteja ja kaupungin muureja varten ja sitä taloa varten, johon asetun asumaan.’ Kuningas antoi minulle tällaiset kirjeet, sillä Jumalan suojaava käsi oli ylläni.” (Nehemian kirjan 2. luku)

Nehemian kirjassa selostettu tapaus on tiettävästi vanhin historiallinen dokumentti matkustusasiakirjan eli passin myöntämisestä.

Lännen ja idän kulttuurit kohtaavat

Muinaisen Persian historia ja Raamatun kertomukset osoittavat, että Persian ja Välimeren kulttuurit ja uskonnot olivat sidoksissa toisiinsa monin eri tavoin. Vuorovaikutus kautta vuosisatojen on ollut molemminpuolista.

Jos Vanhan testamentin kertomukset kuvailevat Persian historiaa tuon ajan silminnäkijöiden tallentamina, kertoo Uusi testamentti puolestaan siitä, millä tavoin Persian vanhat uskonnot ovat jättäneet jälkensä kristinuskoon. Esimerkkeinä vaikkapa Jeesuksen vuorisaarna tai kolme itämaan tietäjää, zarathustralaispappia, jotka vaelsivat lahjoineen Betlehemiin muinaisesta Persiasta. Zarathustralaistietäjistä, mageista, on myös suomen kieleen pesiytynyt sana ’magia’.

Vanha testamentti on ollut tärkeä tietolähde Iranin historiasta kiinnostuneille, sillä muinaisen Persian historiasta on säilynyt hyvin vähän kirjallista lähdeaineistoa. Tärkeimpinä lähteinä voidaan pitää ”historian isän”, kreikkalaisen Herodotoksen muistiinpanoja. Hänen jälkeensä tapahtumia ovat tallentaneet Thukydides ja Ksenofon.

On kuitenkin muistettava, että edellä mainitut edustavat persialaisten vastustajia sodissa, minkä vuoksi he historian kuvauksissaan tuskin ovat pyrkineet objektiivisuuteen. Siksi Vanhan testamentin kertomukset tarjoavat mielenkiintoisen lisän Iranin historiaan, vaikka edustavatkin vain yhden vähemmistön näkökulmaa.

Uskallan kuitenkin suositella kaikille, jotka suunnittelevat matkaa Iranin historiallisiin kohteisiin, oheislukemistona Vanhan testamentin tarinoita.

Maahanmuuttoa ja maastamuuttoa – Libanon hurmaa matkailijat, mutta työntää omansa pois

Teksti ja kuvat: Sanja Sillanpää
Kirjoittaja opiskelee Advanced Migration studies -maisteriohjelmassa Kööpenhaminan yliopistossa ja oli Libanonissa keväällä 2017 tekemässä kenttätutkimusta graduunsa.

Libanon, melun, saasteiden ja henkeäsalpaavien maisemien kummallinen sekoitus. Beirut, jonka katukuvassa pyhimykset, marttyyrit, poliitikot ja armeija tankkeineen valvovat ohikulkijaa.

Olen täällä tekemässä tutkimusta graduani varten ja kuten useimmat länsimaalaiset, saan ensikosketukseni Beirutiin Gemmayzehin ja Mar Mikhailin kaupunginosissa, jotka ovat tunnettuja vilkkaasta yöelämästään sekä pienistä taideputiikeistaan ja kahviloistaan. Koska Libanonilla on edelleen konfliktimaan maine lännessä, ei massaturismia juurikaan ole. Suurin osa tänne saapuvista matkailijoista on kiinnostunut Lähi-idästä, opiskelee arabian kieltä tai tuntee jonkun paikallisen. Monet tulevat pidemmäksi aikaa opiskellakseen kieltä tai tekemään töitä. Yksi merkittävä vetotekijä on Syyrian sodan takia Libanoniin tulleet pakolaiset, joiden tilanne tuo maahan kansainvälisiä työntekijöitä, tutkijoita ja vapaaehtoisia.

Libanon huumaa mutta myös uuvuttaa vierailijansa; etenkin ne, jotka haluavat jäädä pidemmäksi aikaa. Libanon rajoittaa ulkomaalaisten työllistymismahdollisuuksia, ja kuten EU:ssakin, työnantajan tulisi täällä ensisijaisesti suosia paikallisia työntekijöitä. Sen vuoksi työviisumeita on usein vaikea saada, ja monia kansainvälisiä työnantajia koskevat kiintiöt, jotka sallivat korkeintaan 10–15% työntekijöistä olevan ulkomaalaisia. Samaan aikaan moni kuitenkin työskentelee maassa vuosia turistiviisumilla viranomaisten tyytyessä katsomaan tätä sormien läpi.

Monet kyllästyvät byrokratiaan ja päättävät lähteä. Vapaus lähteä onkin turistien ja expattien etuoikeus. He voivat nauttia kaikesta, mitä Libanon tarjoaa tietäen samalla voivansa poistua maasta, jos poliittinen tilanne kiristyy tai uusi sota syttyy. Monet niistä paikallisista, joita olen tavannut, eivät voi ymmärtää, miksi ulkomaalaiset pitävät Libanonista. Tilastojen mukaan vuonna 2015 34% libanonilaisista suunnitteli maastamuuttoa. Samana vuonna jo 25% maan kansalaisista asui muualla kuin Libanonissa. Syitä maastamuuttoon ovat muun muassa kasvava köyhyys ja työttömyys. Monet kokevat myös, että muualla on helpompi edetä uralla, työstä maksetaan paremmin ja työntekijöiden oikeuksia kunnioitetaan enemmän. Monet libanonilaiset asuvat vielä kolmekymppisinä kotonaan, sillä heidän tuloillaan ei ole mahdollista ostaa asuntoa tai mennä naimisiin. (Mona Alami http://www.al-monitor.com/pulse/originals/2016/01/lebanon-immigrate-career-opportunities.html)

Vielä vaikeampi tilanne on niille yli miljoonalle syyrialaiselle, palestiinalaiselle ja irakilaiselle, jotka oleskelevat Libanonissa usein ilman työ- ja oleskelulupaa. Syyrialainen ystäväni oli juuri aloittanut yliopisto-opinnot kotikaupungissaan, kun sota Syyriassa alkoi. Hän on joutunut keskeyttämään opintonsa jo useammaksi vuodeksi ja tekee töitä pimeästi beirutilaisessa ravintolassa jo kolmatta vuotta ilman lomaa. Usein työpäivät ovat 16-tuntisia. Opiskelu töiden ohessa olisi mahdotonta ja maasta poistuminen on vaikeaa. Jo Libanonin sisällä liikkuminen on syyrialaisille riskialtista, sillä eri hallintoalueiden välillä olevilla armeijan tarkastuspisteillä kiinnijääminen ilman virallista oleskelulupaa voi tarkoittaa pidätystä tai jopa karkotusta takaisin Syyriaan. Ravintola, jossa ystäväni on töissä, on suosittu turistien ja expattien parissa. Samalla kun hän on kolmen vuoden aikana katsonut vierailijoiden tulevan ja menevän, sota Syyriassa on jatkunut ja Libanonin politiikka ulkomaalaisia työntekijöitä kohtaan on kiristynyt. Ystäväni tilanne taas on turhauttavan staattinen.

Tuntuu vähän ristiriitaiselta, että niin monet länsimaalaiset, minä mukaan lukien, rakastuvat maahan, josta niin  moni haluaa pois. Monet libanonilaiset ovat sanoneet minulle, että Libanon on paratiisi rikkaille, jotka voivat elää arjen ongelmien yläpuolella. Maassa työskentelevien länsimaalaisten olisi hyvä tiedostaa, miten esimerkiksi kansainvälisten järjestöjen ja yritysten läsnäolo maassa voi vaikuttaa paikallisesti. Esimerkiksi useat libanonilaiset avustusjärjestöt ovat ongelmissa, sillä monet heidän työntekijöistään ovat siirtyneet töihin kansainvälisiin järjestöihin, jotka pystyvät maksamaan paljon korkeampia palkkoja. Gradussani tutkin mm. tätä teemaa ja toivon löytäväni esimerkkejä siitä, miten kansainväliset järjestöt voisivat tehdä humanitääristä työtä kunnioittaen paremmin paikallisia toimijoita.

Fennougristi arabiaa oppimassa

Teksti ja kuvat: Santeri Junttila
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston tutkijatohtori

Arabian kieleen en ainakaan tuhlaa aikaani ja vaivojani, ajattelin nuorena ylioppilaana, joka oli juuri löytänyt suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen. Minua kiinnosti lähialueitteni kielten kiehtova mosaiikki, joka Pohjois-Euroopasta ulottui etelään vain indoeurooppalaisen kielikunnan alueelle. Arabia oli mahdottoman hankalan kielen maineessa ja sitä paitsi kattoi valtavan alueen yhtenä monotonisena kielimassana vailla historian syvyyden tuomaa vaihtelua. Paljon kiinnostavampana pidin spekulatiivista vaihtoehtomaailmaa, jossa Egyptissä puhuttaisiin edelleen koptia, Syyriassa arameaa, Libanonissa foinikiaa ja kaikkialla Välimeren rannikoilla kreikan murteita.

Beirutin katukilvissä näykyy kielten rinnakkaiselo.

Käsitykseni muuttui vähitellen, kun opin lisää. Nyt ymmärrän, ettei Euroopan kielten kehitystä nykyisilleen voi selittää ilman arabian vaikutusta, joka jatkui koko keskiajan. Etymologian tutkijalle arabian kieli on aarreaitta, suurin yksittäinen ulkopuolinen lähde, josta indoeurooppalaiset kielet ja niitten välityksellä myös itämerensuomi ovat ammentaneet sanastoaan. Venäjällä puhutuissa etäsukukielissämme on kuitenkin vielä monin verroin enemmän arabialaisperäistä sanastoa, jonka ne ovat omaksuneet turkinsukuisten naapurikieltensä välityksellä – varmasti esimerkiksi udmurttia oppii paljon nopeammin suomen, venäjän ja arabian kuin pelkästään suomen ja venäjän pohjalta.

Myöskään kuvitelmani arabian kielialueesta suurena monoliittina ei pidä paikkaansa. Päin vastoin. Arabian kieli levisi puhuma-alueellensa 600–800-luvuilla jKr. eli suunnilleen samoihin aikoihin kuin slaavilainen kielikunta. Niinpä nykyarabian “murteet” eroavatkin toisistaan suunnilleen saman verran kuin slaavilaiset kielet keskenään ja Marokon arabia on yhtä kaukana Irakin arabiasta kuin puola venäjästä. Koraanin kieli, fuṣḥā, on pitänyt arabian murteita yhdessä samaan tapaan kuin kirkkoslaavi yhdisti ortodoksisen alueen slaavilaiskieliä aina nationalismin aikakaudelle saakka. Kristityt arabit vertautuvat tällöin kielellisesti katolisiin slaaveihin, sillä yleiskieli ei sido kumpiakaan uskonnon kautta. Läntisen kirkon slaaveja on kuitenkin suhteellisesti paljon enemmän kuin kristittyjä arabian murteitten puhujia, joten jälkimmäiset ovat lähes kaikki jääneet osaksi arabian kieliyhteisöä – ainoana poikkeuksena ovat maltalaiset, jotka jo ennen nationalismin kautta kehittivät omasta murteestansa latinalaisin aakkosin kirjoitettavan kielen.

Henkilökohtaisesti kiinnostuin arabian kielialueesta ja sen kulttuurista vasta arabikevään myötä. Vartuin aikuiseksi Euroopan vuoden 1989 vallankumouksen hengessä ja samassa hengessä seurasin myös Välimeren etelärannikon asukkaitten kamppailua diktatuurejansa vastaan. Arabien ja eurooppalaisten yhteiskunnallisen kehityksen ero kasvoi kuiluksi oikeastaan vasta toisen maailmansodan jälkeisenä aikana, kun Länsi-Eurooppa rikastui nopeasti kulutusyhteiskunnaksi ja yhdentyi taloudellis-poliittisesti samalla, kun arabimaat vajosivat raakaöljyä tuottaviksi maiksi, joitten keskinäistä ja sisäistä eripuraa lietsomalla saatiin Euroopan energia pidettyä edullisena.

Tällä hetkellä arabimaailma ei enää tunnu kovin kaukaisilta. Se on syntymästänsä saakka kasvanut yhteen Euroopan kanssa: Eurooppa ja arabimaailma ovat erilaiset, mutta erottamattomat siamilaiset kaksoset. Meillä on enemmän yhteistä keskenämme kuin vaikka Kiinan ja Japanin kanssa. Tämän päivän ongelmatkin yhdistävät huolimatta kehitystason suurista eroista. Elintapojen muuttumista ja kulttuurien rinnakkaiseloa vastustavat fundamentalistit, kutsuttakoon heitä sitten islamisteiksi, terroristeiksi tai oikeistopopulisteiksi, ovat ryhtyneet väkivalloin palauttamaan loistokkaaksi ja kansallisesti yhtenäiseksi kuvittelemaansa menneisyyttä. Nykyisen konfliktin juuret ovat yhteiset, vaikka se puhkesikin Lähi-idässä. Sen seurauksena arabiankielinen maailma on tahtomattaan levinnyt vielä paljon lähemmäs meitä, uusien sotapakolaisten mukana Pohjois-Eurooppaan saakka.

Arabian kieleen tartuin lopulta joulukuussa 2015, juuri kun arabian puhujien määrä Suomessa oli pakolaisuuden myötä äkillisessä kasvussa. Tämä oli kumminkin pitkälti sattumaa, sillä aiemmin en olisi väitöskirjatyöltäni ennättänyt aloittaa uuden kielen opintoja. Olin sitä paitsi paria vuotta varhemmin antiikin kreikkaa lukiessani ajatellut tarttua seuraavaksi persiaan, mutta sen kirjaimia opettelin arabian oppisivustosta, joka ei päästänytkään irti, ennen kuin olin jo harjoittelemassa arabiankielisiä tervehdyksiä ja toivotuksia. Farsi sai jäädä odottamaan. Minua toki innosti myös ajatus, että opinnoistani voisi olla jotain iloa sotapakolaisille, vaikka asuin tuolloin vielä Tartossa, jonne arabimaista ei tule kovinkaan moni.

Arabian kielioppi ei ole lainkaan niin vaikea kuin huhutaan. Taivutusmuotoja on vähän eikä tärkeimmistä säännöistä ole paljon poikkeuksia. Nominien monikot pitää toki oppia ulkoa, mutta mitäs siitä, kun sijamuotoja on vain kolme eikä niilläkään ole puheessa juuri merkitystä. Hankalampaa on sanasto, joka vaatii paljon harjoitusta ja käyttöä. Kaikkein vaikeinta on minulle lukeminen. Se sujuu edelleenkin hyvin, hyvin hitaasti. Pariakymmentä kieltä olen oppinut puhumaan lähinnä kirjoista, suhteellisen vähällä harjoituksella kielenpuhujien kanssa, mutta arabian kohdalla se ei olisi mitenkään toiminut. Onneksi on internet ja Youtube videoineen. Erityisesti arabiankielisistä lasten piirrossarjoista on minulle ollut valtava apu. Niissä käytetään yleensä selkeästi artikuloitua yleiskieltä.  Muutamat suosikkini olen katsonut läpi varmaan toistakymmentä kertaa.

Libanonissa tulee välillä vastaan mielenkiintoisia kylttejä, joiden kirjaimiston alkuperää voi arvailla.

Opintoni vauhdittuivat, kun tutustuin harvoihin Tartossa asuviin arabianpuhujiin, jotka työskentelevät yliopiston kieliteknologiayrityksessä. Syyrialaisen Samirin ja libanonilaisen Abdullahin kanssa pääsin harjoittelemaan arabian puhumista. Muutettuani viime vuodenvaihteessa Helsinkiin jatkoin harjoituksia fennougristikollegani Janne Saarikiven perustamassa suomi–arabia-tandemryhmässä, joka kokoontuu kahdesti viikossa teemaan parhaiten sopivassa paikassa eli tietenkin Arabian ostoskeskuksessa. Ryhmä on pieni, mutta taustaltaan hyvin kirjava, koska sekä suomalaisten että arabiosallistujien koulutustaustat vaihtelevat suuresti ja suomalaisten osalta myös motiivit arabian opiskelemiseen. Osa vasta aloittelee kirjaimia, toiset jo puhuvat vähän. Arabiankielisiä osallistujia tuntuu yhdistävän vain kaksi asiaa, pakolaistausta ja into oppia nopeasti suomea. Yhteishenki on silti ollut erinomainen ja ainakin minulle on tandemryhmästä ollut valtavasti hyötyä.

Tartonlibanonilainen ystäväni Abdullah Makkeh istutti vähitellen päähäni ajatuksen lähteä kieliharjoitteluun Libanoniin. En ole aiemmin käynyt arabimaissa lukuun ottamatta yhtä lapsuuden lomamatkaa Marokon Agadiriin. Nyt minua kiehtoi enemmän Lähi-itä, josta on lähtöisin niin moni eurooppalaisen kulttuurin elementti aina uskonnosta alkaen. Libanon on osa Välimeren kulttuuripiiriä ja sikäli paljon lähempänä Eurooppaa kuin itäisemmät ja eteläisemmät arabimaat. Ratkaisevaa matkakohteen valinnassa oli kuitenkin mahdollisuus päästä Libanoniin lentämättä: jo 25 vuotta sitten päätin, etten halua tuhota ympäristöäni lentämällä, ja päätös on pitänyt.

Arabiaa pääsee Libanonissa harjoittelemaan vaikkapa basaarissa.

Tie Euroopasta Libanoniin maitse Syyrian kautta on nyt sodan vuoksi poikki, mutta Turkin Taşucusta kulkee kahdesti viikossa lautta Libanonin Tripoliin. Menomatka oli varsin mukava, sillä kyytipalvelu Blablacarista löysin Suomessa asuneen antalyalaisen Firatin, joka ajoi minut koko matkan kotikaupunkiinsa asti. Automatkaan meni vain viikko, vaikka vietimme kaksi yötä Budapestissä reitin varrella. Alanyassa pääsin jopa äänestämään Suomen kunnallisvaaleissa. Lauttareissukin oli mukavan kotoisa, sillä laivoja kierrätetään Itämereltä Välimerelle ja Tripolin-laivassa oli moni vironkielinen kyltti vielä paikallaan.

Paluumatkasta en osaa sanoa vielä paljoakaan, sillä kirjoitan tätä Beirutissa vietettyäni suunnittelemistani kolmesta viikosta kaksi. Laivan paluulippu ja Interrail-lippu ovat kumminkin jo pakattuina. Myönnettäköön, että saapumiseni Libanoniin oli kulttuurišokki ja kaikki tuntui aluksi täydeltä kaaokselta, mutta nyt olen jo sopeutunut osaani matkailijana ja kielenoppijana. Olen nähnyt uskomattoman upeita paikkoja ja tavannut mahtavia tyyppejä. Tuskin silti viihtyisin täällä paljon kolmea viikkoa kauempaa, sillä Beirutin saasteet ja meteli rasittavat jo nyt.

Beirut ei ole tunnettu kovin jalankulkijaystävällisenä kaupunkina.

Kielikoulusta, Ḥamrān ALPSista minulla on vain hyvää sanottavaa. Koulun johtaja Joelle arvioi ensin fuṣḥān taitoni sen verran hyväksi, ettei minun kannattanut mennä mukaan libanoninarabian ensimmäistä oppikirjaa tankkaavaan alkeisryhmään, vaan käydä kahden oppitunnin aikana kirjan tärkein kielioppi ja sanasto läpi yleiskielen pohjalta yksityisopettajan kanssa. Tämän jälkeen olisin valmis toiseen, kakkoskirjaa käsittelevään ryhmään. Olinkin, koska opettajani Zeynab oli todella tehokas ja hyvä.  Päätin kuitenkin ottaa häneltä vielä kolmannen yksityistunnin päästäkseni vielä edistyneempään ryhmään puhtaasti sen vuoksi, että kakkosryhmä tapaa aamukahdeksalta eli juuri silloin, kun oma oppimiskykyni on matalimmillaan. Järjestely toimi hyvin ja opettaja Ranyan iltapäiväryhmässä olen oppinut paljon.

Levantinarabian taitoni on jo sillä tasolla, että pystyn käymään yksinkertaisia keskusteluja esittämällä kysymyksiä ja teeskentelemällä ymmärtäväni vastaukset. Helpointa on tietenkin kysyä jotakin, johon jo tietää vastauksen. Seutu on kielenharjoittelijalle mitä mainiointa, koska täällä saa täysin unohtaa mietteet siitä, kehtaako mennä häiritsemään tuntemattomia ihmisiä kysymyksillään. Kaikki nimittäin kehtaavat. Kun haluan kuitenkin oikeasti saada keskustelusta irti jotain muuta kuin kieliharjoitusta, joudun vaihtamaan joko fuṣḥaan tai englantiin, riippuen kiireestä, mielentilasta, metelistä sekä keskustelukumppanin kielitaidoista ja kielenkäyttöhalukkuudesta. Yleensä libanonilaiset tuntuvat puhuvan vieraalle mieluummin englantia tai ranskaa kuin yleisarabiaa, mutta kun olen sinnikkäästi vaihtanut takaisin fuṣḥaan, niin siinä on yleensä pysytty niin kauan, kun keskustelukumppanini on uskonut minun ymmärtävän (eli pari lausetta pitempäänkin kuin mitä todella olen ymmärtänyt).

Opettajieni seurassa: Rania Fawwaz (keskellä) oli pienryhmäni opettaja, mutta ennen ryhmään liittymistäni Zeynab antoi minulle yksityistunteja.

Levantinarabian opiskelu on ollut työläämpää kuin kuvittelin, sillä se eroaa fuṣḥāsta aika paljon niin fonologialtaan, kieliopiltaan kuin sanastoltaan – mutta käsittääkseni selvästi vähemmän kuin useimmat muut nykyarabian murteet. Nyt kahden viikon jälkeen erotan kuulemistani keskusteluista kuitenkin paljon enemmän tuttuja sanoja kuin tullessani. Jos olisin tullessani puhunut hieman sujuvammin joko fuṣḥaa tai jotain muuta nykyarabian murretta, olisin varmasti oppinut kolmessa viikossa ainakin ymmärtämään libanoninarabiaa yhtä sujuvasti. Nytkin opin varmasti jonkinlaisen pohjan, ja koska Libanonin kieli eroaa vain vähän muista Levantin puhekielistä, opin sitä puhumalla ja kuuntelemalla ymmärtämään myös Syyrian, Palestiinan ja Jordanian arabiaa.

Viikon päästä olen – jos Jumala suo – jo kotimatkalla, ja seuraavaksi opin varmaankin Helsingissä tavallisinta arabiaa eli Irakin murretta. Jos joskus palaan Beirutiin, pääsen hauskuttamaan sillä täkäläisiä – libanonilaiset nimittäin tuntuvat pitävän irakilaisten puhetta kovin vitsikkäänä.

 

Matka Tahririn jälkeiseen Egyptiin

Severi Raja-aho
Kirjoittaja opiskelee Tampereen yliopiston Peace, Mediation and Conflict Research-maisteriohjelmassa.

Tahririn aukiota vartioivat poliisit tarkkailevat heidän ympärillään huristelevia autoja ja ihmisiä. Korkealle nostettu Egyptin lippu aukion keskellä kertoo paikan kansallisesta merkityksestä, sivukaduilta löytyvät graffitit muistuttavat vuoden 2011 keväällä tapahtuneesta kansannoususta. Yhdelle parvekkeelle on ripustettu lippu, jossa komeilee 1950- ja 1960-luvuilla Egyptiä hallinnut presidentti Gamal Abdel Nasser, toisaalla kaupanomistaja on ripustanut liikkeensä ikkunaan kuvan nykyisestä presidentistä Abdel Fattah el-Sisistä.

Suomen Lähi-idän instituutti järjesti yhdessä Helsingin yliopiston Lähi-idän opiskelijat ry:n kanssa kurssin, jossa tutustuttiin modernin Egyptin yhteiskuntaan. Matkustimme Kairoon, jossa perehdyimme aiheeseen luentojen, vierailujen ja keskustelujen kautta. Teemoina olivat erityisesti lähihistoria, ulkopolitiikka, media ja kulttuuri sekä uskonto.

Kuva: Iida Markkanen

Armeija valtiossa vai valtio armeijassa?

Egyptin modernin historian kantavana punaisena lankana on ollut armeijan, valtion ja kansan välinen suhde sekä kysymys siitä, kuka omistaa Egyptin valtion. Armeijalla on ollut keskeinen rooli Egyptin modernissa historiassa. Kansallismielisessä narratiivissa armeija on ollut uudistaja, vapauttaja ja suojelija. Armeija toimi modernisaation perustana 1800-luvulla, ja sen uudistusmielisestä siivestä nousseet nuoret upseerit kaappasivat vallan kuningas Farukilta vuonna 1952 ja perustivat Egyptin tasavallan seuraavana vuonna. Egyptin tasavallan kuudesta presidentistä viisi on ollut entisiä kenraaleja.

Gamal Abdel Nasser herättää nostalgiaa monissa egyptiläisissä. Kuva: Severi Raja-aho

Hosni Mubarakin presidenttikautena armeijan valta-asema muuttui, kun julkista omistusta alettiin yksityistää kaksin käsin. Upseerit alkoivat toimia yhteistyössä uusrikkaan liikemiesluokan kanssa. Valtaeliitin, liike-elämän ja julkisen hallinnon ympärille perustetusta Kansallisesta Demokraattisesta Puolueesta muodostui korruption symboli, minkä vuoksi sen puoluetalo poltettiin kahdeksantoista kansannousun päivän aikana vuonna 2011. Vallankumouksen jälkeen armeija julisti poikkeustilan aina vuoden 2012 vaaleihin saakka, jolloin valtaan astui Muslimiveljeskunta sekä presidentti Mohammed Morsi, Egyptin tasavallan ensimmäinen siviilitaustainen presidentti. Korruptiosyytösten myötä ihmiset kuitenkin suuntasivat kaduille jälleen kesällä 2013, ja tällöin myös armeija tuki kansannousua . Vuoden 2013 kansannousu oli skaalassaan valtava, kymmenet miljoonat egyptiläiset saapuivat Kairon kaduille osoittamaan mieltään Mohammend Morsia ja Muslimiveljeskuntaa vastaan. Aiemmin tuntematon kenraali Abdel Fattah el-Sisi julisti, ettei Mohammed Morsi ole enää Egyptin presidentti ja että hänen valmistelemansa perustuslaki tultaisiin kumoamaan. Armeija oli astunut jälleen paikalle, jonka se katsoo itselleen kuuluvan.

“Leipää, vapautta ja sosiaalista oikeutta” olivat asioita, joiden vuoksi ihmiset astuivat kaduille keväällä 2011. Kuva: Severi Raja-aho

Epävarmuus

Kairon keskustassa kulkiessa huomaa ja aistii turvallisuuteen liittyvän epävarmuuden. Lähetystöjen ja julkisten virastojen liepeillä vartioi raskaasti varustettuja poliiseja ja meidänkin kurssilaisryhmämme parhaaksi katsottiin, että puvuntakkiin pukeutunut turistipoliisi kulki mukanamme, minne ikinä menimmekään. Tiukka suhtautuminen erityisesti ulkomaalaisten turvallisuuteen perinteisessä matkailun kohdemaassa on ymmärrettävää. Vuodesta 2011 asti jatkunut poliittinen epävakaus, terrori-iskussa tuhoutunut venäläinen matkustajakone sekä Siinailla tapahtuneet terrori-iskut ovat kaikki vaikuttaneet maahan tulevien turistien määrään, mutta myös egyptiläisten turvallisuuteen. Mielikuvaa vahvasta armeijasta pidetään yllä osittain poliittisista, osittain turvallisuuteen liittyvistä syistä.

Tyttöjä osallistumassa ADEW:in (Association for the Development and Enhancement of Women) järjestämälle oppitunnille. Oppitunneilla tytöille järjestetään opetusta kansalaistaidoista ja kannustetaan opiskeluun. Julkisen koulutuksen laadun puute, köyhyys ja sukupuolten välinen epätasa-arvo ovat suuria ongelmia Egyptissä. Kuva: Nädia Radi

Vieraillessamme paikallisissa julkisomisteisissa mediataloissa päätoimittajat julistivat tehtäväkseen isänmaansa puolustamisen. Median puolueellisuus tuli esille myös Aleksandriassa paikalliselle televisiokanavalle antamassani haastattelussa. Toimittajan kysymysten johdattelemana vakuuttelin, etten ole tuntenut oloani turvattomaksi ja Egyptin olevan turvallinen paikka matkustaa. Toisaalta kokemukseni turvallisuudesta oli myös aito: vastoin kovien varotoimien synnyttämää kuvaa, en tuntenut oloani turvattomaksi missään vaiheessa matkaa. Kaduilla kävellessä egyptiläiset olivat hyvin ystävällisiä ja auttavaisia. Herätimme erityistä mielenkiintoa lasten ja varhaisteinien parissa, jotka tulivat innokkaasti ottamaan yhteiskuvia meidän kanssamme.

AUC kissa

Ihmisten lisäksi monet katukissatkin halusivat tehdä tuttavuutta kanssamme. Kuva: Iida Markkanen

Epävarmuus ja turvattomuus liittyvät myös Egyptin talouden ongelmiin. Tavatessamme opiskelijoita Egyptin tunnetuimmassa (ja kalleimmassa) oppilaitoksessa, Kairon amerikkalaisessa yliopistossa, opiskelijat kertoivat olevansa huolissaan tulevaisuudestaan kotimaassaan, sillä lukukausimaksut ovat valtavat eikä edes korkeatasoinen koulutus takaa välttämättä työpaikkaa. Julkinen koulutus on Egyptissä perusopetuksesta aina yliopistoon ilmaista, mutta sen taso verrattuna yksityiseen koulutussektoriin, kuten Kairon amerikkalaiseen yliopistoon, on yleisesti paljon heikompi. Tämän vuoksi rikkaat perheet maksavat lapsilleen yksityisen koulutuksen, jolloin työpaikan saanti on varmempaa. Maailmanpankin arvion mukaan nuorisotyöttömyys on Egyptissä noin 40 prosenttia.

Vierailimme Suomen suurlähetystössä, jossa keskustelimme suurlähettiläs Laura Kansikas-Debraisen ja ulkoasiainsihteeri Jukka Välimaan kanssa Suomen tekemästä kehitystyöstä Egyptissä. Kuva: Iida Markkanen

Monimuotoisuus ja suvaitsevaisuus

Egypti on yksi ihmisten pisimpään asuttamista alueista. Se sijaitsee keskeisellä paikalla maailman suurimman joen alajuoksulla, Välimeren ja Punaisenmeren rannalla sekä Afrikan ja Lähi-idän välissä. Egypti onkin monikulttuurinen maa, joka kokemistaan vaikeista ajoista huolimatta pyrkii ylläpitämään suvaitsevaisuuden ja rauhan uskonnollisten ja etnisten ryhmien välillä. Viimeaikaisiin hyökkäyksiin koptikristittyjä vastaan Tantassa, Aleksandriassa, Siinailla ja Kairossa on suhtauduttu tyrmäävästi valtion taholta. Valtion virallisessa retoriikassa ne nähdään hyökkäyksenä koko Egyptin kansaa kohtaan. Nykyinen presidentti nauttiikin laajaa koptikristittyjen suosiota.

Egyptiläinen zar-musiikki on kiehtova yhdistelmä suufilaista hengellisyyttä, nubialaisia rytmejä ja arabialaista musiikkiperinnettä ja se kuvastaa hyvin miten rikas, kiehtova ja monimuotoinen egyptiläinen kulttuuri on. Kuva: Nädia Radi

Egyptissä uskonnollisten ryhmien rauhanomaisesta yhteiseloa edistetään monin tavoin. Al-Azhar, yksi maailman merkittävimmistä ja vanhimmista sunnalaisista yliopistoista, pyrkii opetusohjelmansa sekä erilaisten instituuttien ja konferenssien avulla lisäämään yhteisymmärrystä uskontojen välillä ja ennaltaehkäisemään radikalisoitumista. Vatikaanin ja al-Azharin välinen tapaaminen maaliskuussa on merkki suunnan muutoksesta, sillä edellisestä tapaamisesta on kulunut seitsemän vuotta. Instituutioiden suhteet jäätyivät vuonna 2008 paavi Benedict XVI:n viitattua islamin ja väkivallan väliseen yhteyteen ja paavin vaadittua suurempia toimia Egyptin kristittyjen suojelemiseksi vuonna 2011.

Al-Azharissa tapaamassa perusopetuksesta vastaavaa sheikiä. Kuva: Iida Markkanen

Vierailimme Aleksandrian ruotsalaisessa instituutissa, jonka johtaja Peter Weiderud kertoi meille instituutin tekemästä työstä. Instituutti pyrkii edistämään dialogia eri uskontojen välillä sekä lisäämään kansalaistaitoja Egyptissä ja muissa Välimeren maissa. Kuva: Iida Markkanen

Vakaus vai uusi kansannousu?

Monet asiat Egyptissä näyttävät palanneen samaan tilaan, jossa ne olivat ennen Tahririlta alkanutta kansannousua. Myös monet juurisyyt kansan tyytymättömyydelle ovat yhä olemassa. Maassa vallitsee yhtäältä odottava kärsivällisyys, toisaalta pettymyksen tunne. Pettymys kohdistuu ennen kaikkea siihen, ettei vallankumous helpottanutkaan rivikansalaisen kokemaa ahdinkoa, vaan vanha järjestelmä pysyi paikallaan horjahduksista huolimatta. Nykyisessä tilanteessa yhteiskunnan turvallisuus ja vakaus asettuvat kuitenkin vallankumouksen edelle ja Abdel Fattah el-Sisin vahvaan johtajuuteen ja taloudellisiin reformeihin suhtaudutaan toiveikkaasti. Kuten vallankumouksen jälkeisissä vaaleissa selvisi, vaihtoehto vallitsevalle systeemille ei välttämättä ole sen parempi, vaan jopa huonompi kuin status quon säilyminen.

Vuoden 2011 vallankumouksen kahdeksantoista päivää ovat saaneet Egyptissä monia merkityksiä.  Tapahtumaa kutsutaan vallankumoukseksi, kansannousuksi ja mielenosoitukseksi. Osallistujia oli kaikista yhteiskuntaluokista ja kaikista uskonnollisista ryhmistä. Tapahtuma muistetaankin ennen kaikkea kaikkia egyptiläisiä yhdistäneenä asiana. Tulevien vuosien näytettäväksi jää, kylvikö kansannousu yhteiskuntaan demokratian siemenet ja käytetäänkö vastaavaa keinoa jatkossakin hallituksen painostamiseen, mikäli kansan tyytymättömyys yhteiskunnan tilanteeseen kasvaa.

Niili ja Kairo eivät nuku milloinkaan, vaan jatkavat virtaansa ajasta toiseen. Kuva: Iida Markkanen

Teatterielämää Teheranissa

Joonas Maristo
Kirjoittaja valmistelee väitöskirjaa persialaisesta ja arabialaisesta historiankirjoituksesta ja sai vuonna 2016 FIMEn tutkijavieraluapurahaa tutkimukseensa Iranissa.

Iran on kunnostautunut monella kulttuurin alueella. Elokuvan saralla Abbas Kiarostami, Asghar Farhadi ja Jafar Panahi ovat kansainvälisesti tunnettuja. Samoin maailmalla tunnetaan rikas klassinen persialainen kirjallisuus; Hafez, Omar Khaiyyam, Maulana Rumi ja Ferdousi. Varsin harva kuitenkin tietää, millaisessa teatterin hurmassa nyky-Iranissa eletään.

Perinteistä iranilaista teatteria edustaa täzʿiye-perinne, joka tosin liittyy vain uskonnollisen muharram-kuun juhlallisuuksiin ja Huseinin (k. 680) marttyyrikuolemaan. Täzʿiye-näytöksissä käydään useiden näyttelijöiden voimin läpi Huseinin kuolemaan johtaneet tapahtumat, jotka määrittävät shiialaista uskonnollista kokemusta ja maailmankuvaa. Tähän perinteeseen kuuluu myös laulelmallisuutta, ja useat kohtaukset lauletaan.  Täzʿiye-perinteellä on siis toistaisesi hyvin rajattu käyttöyhteys, eikä siitä juuri ole ammennettu ideoita moderniin tai kokeilevaan teatteriin.

Toisaalta Iranissa ja erityisesti Teheranissa on kehittynyt rikas uuden ja kokeilevan teatterin kenttä. Satoja näytelmiä on käännetty persiaksi englannista mutta myös muista eurooppalaisista kielistä kuten ranskasta, venäjästä, saksasta ja italiasta, ja näytelmäkirjallisuuden klassikot tunnetaankin Iranissa hyvin. Esimerkiksi Ibsenin Peer Gynt on käännetty suoraan norjasta. Joistakin teatteriklassikoista kuten Anton Tšehovin Kirsikkapuistosta on useita käännöksiä, Shakespearen Hamletista tusinan verran. Myös Bertol Brechtiä, Samuel Beckettiä ja August Strindbergiä on käännetty.

Klassikoista tehdään myös omaperäisiä sovituksia. Esimerkiksi pari vuotta sitten Teheranissa pyörinyt Shakespearen Macbeth edusti uutta kokeilevaa teatteria; näytelmän teksti oli kokonaisuudessaan kirjoitettu uudestaan alkuperäisen pohjalta.  Syksyllä 2016 yksityisessä Vapaassa Teatterissa (te’ātr-e āzād) pyöri sovitus John Websterin (1580–1634) näytelmästä Malfin herttuatar. Lähes nelituntinen maratonesitys oli todella suosittu ja veti yli kolmekymmentä kertaa salin täyteen. Tyylinmukaisesti vanhasta englannista klassiselle persialle käännetty näytelmä oli rytmiltään ja näyttelijäsuorituksiltaan todellinen taidonnäyte. Puvustukseen oli panostettu, asuja oli paljon ja ne olivat kuin oopperan näyttämöltä.

Hamletin esityksestä Teheranissa /

Hamletin sovitus Teheranissa / Flickr CC 2016 Amir Safar

Ohjaaja Muhammad Rezai Rad oli hionut yksityiskohdat kohdilleen: Näyttelijöitä piinasi aina vähän väliä näkymätön kärpänen, joka laskeutui heidän kasvoilleen tai häiritsi vastanäyttelijän suoritusta. Kohtausten välissä lavan etupuolta raahusti ilveilijäkaksikko, humoristinen lisäys, joka käsikynkkää kävellen ja hihittäen parodioi edellisen kohtauksen näyttelijöitä, heidän ilmeitään, eleitään ja äänenpainojaan. Kaksi tai kolme kertaa näytelmän aikana vuorosanoja oli häivytetty pois. Näyttelijä aloittaa lauseen, vastanäyttelijä vastaa, mutta kesken lauseen ääni katoaa, vain huulet liikkuvat. Oikein ajoitettuna efekti saa katsojan höristämään korviaan: onko näyttelijältä mennyt ääni, pilaileeko ohjaaja katsojien kustannuksella vai onko kyse sensuurista? Kyse ei ollut sensuurista vaan ohjaajan tarkasti harkitusta sovituksellisesta yksityiskohdasta. Efekti toimi mainiosti; joskus hiljaisuus voi herättää, saada höristämään korvia.

Teheranin teatterielämää voi luonnehtia kokeilevaksi ja se elää nousukauttaan, vaikka valtiollisia tukijärjestelmiä vapaalle teatterille ei olekaan. Helmi-maaliskuussa 2016 Teheranissa pyöri 32 näytelmää, ja kaupungissa on pari- kolmekymmentä teatteria. Suurin osa on yksityisiä, lipputulojen varassa toimivia teattereita, sillä valtion tukijärjestelmää ei ole. Pienemmillä teattereilla ei välttämättä ole edes vakiintunutta osoitetta, vaan näytelmät toteutetaan projekti kerrallaan eri tiloissa, jotka vuokrataan harjoittelun ja esitysten ajaksi. On myös mahdollista, että jotkut pienet produktiot kiertävät joka esityskerta paikasta toiseen esityspaikkoinaan yksityiset olohuoneet, tyhjät varastorakennukset tai kahvilat. Aivan kuten Euroopassakin näyttelijöitä, ohjaajia ja käsikirjoittajia koulutetaan teatterikouluissa, jonne on kova tunku. Sisään otetaan vain murto-osa.

Ibsenin Rosmersholmin esityksestä Teheranissa / Flickr / CC 2010 hapal

Ibsenin Rosmersholmin esitys Teheranissa / Flickr CC 2010 hapal

Tapaan Teheranissa Teatr-e Šahrin eli kaupunginteatterin liepeillä sijaitsevassa kahvilassa Mohsen Abolhasanin. Hän on näyttelijä, kääntäjä, teatteriopettaja ja kulttuurintuottaja, joka valmistelee näytelmäsovitusta Sofi Oksasen kirjasta Kun kyyhkyset katosivat, jonka on tarkoitus tulla näyttämölle vuoden 2016 loppupuolella. Mohsen on myös kääntänyt suurta suosiota saaneen Alan Bennettin näytelmän The History Boys persiaksi. Näytelmä tulee teattereihin kesällä, ja mies itse näyttelee yhtä pääosaa ja vastaa koreografiasta.

Myös paikallisia näytelmäkirjailijoita on monia. Joulukuussa 2016 ensi-iltansa sai Narges Farshin kirjoittama monologi +963, joka kertoi Syyrian sodasta. Näytelmän keskipisteenä on Aleppon kaupunki ja nainen, joka odottaa miestään kotiin. Mies matkustaa Aleppoon muualta Syyriasta ja vaimo yrittää neuvoa tietä puhelimitse. Tien neuvominen osoittautuu kuitenkin vaikeaksi, sillä kaupunki on suurelta osin tuhoutunut. Kadunkulmassa sijainnut kauppa on pommitettu, keskusaukion kohdalla on vain syvä kuoppa eikä katujen nimiä enää lue missään. Näytelmä kertoo muistojen kaupungista, joka ei enää vastaa todellisuutta vaan on olemassa vain ihmisten mielessä. Mikä on todellinen kaupunki? Onko se kaupunki, jota ei enää ole, mutta jonka olemattomien maanmerkkien avulla nainen saattaa neuvoa aviomiehensä luokseen? Vai onko se hajalle pommitettu kaupunki, jonka kuoppia ja epämuodostumia nainen ei tunne, koska ei ole voinut poistua asunnostaan viikkokausiin? Koska maamerkit ovat vaihtuneet, mies eksyy eikä löydä perille.

Jos matkaa Iraniin, Teheranin teatterielämään kannattaa ehdottomasti tutustua. Kaikista Lähi-idän maista juuri Iranissa teatteri kukoistaa elinvoimaisimpana.

Teheranin kaupunginteatteri / Wikimedia Commons CC 2015 Rye-96

Teheranin kaupunginteatteri / Wikimedia Commons CC 2015 Rye-96

Helmikuun neljästoista on Libanonissa rakkauden ja surun päivä

Satu Mäki-Lassila
Kirjoittaja asuu toista vuotta Beirutissa

Ystävänpäivää vietetään Libanonissa perusteellisesti ja näyttävästi.  Libanonilaiset ovat sosiaalisia ihmisiä, jotka rakastavat juhlia, illanistujaisia, pitkiä lounaita ja hyvää seuraa. Ystävänpäivä on yksi hyvä syy kokoontua yhteen ja ostaa lahjoja. Juhlapäivän merkeissä muun muassa timanttikauppa käy normaaliakin vilkkaammin ja kaikkea punaista myydään tukuittain. Kauppiaille, hotelleille ja ravintoloille ystävänpäivä on pieni joulu.

kuninkaaliset-timantit

Alkuperäistä Valentine’s Dayn henkeä mukaillen libanonilainen ystävänpäivä on nimenomaan rakastavaisten. Tänä vuonna jo päivää edeltävänä viikonloppuna hotelleissa ja ravintoloissa oli teemailtoja tähtiesiintyjineen. Ystävänpäivä-leimalla markkinoitiin monenlaisia tapahtumia. Pariskunnille ehdotettiin esimerkiksi ilma-akrobatiaa vaihtoehtona perinteisemmille treffeille periaatteella ”opi luottamaan ja anna mennä”. Ihan jokaiselle pariskunnalle yhteinen roikkuminen katosta roikkuvan silkkinauhan varassa tuskin sopisi yhteisen luottamuksen testaamiseen. Meille se ei ainakaan taitaisi sopia.

kollaasi-valentine

Ystävänpäivän tarjonta saa monia muotoja leipäkärryn ilmapalloista sydänkoristeisiin suklaakakkuihin

Libanonissa ystävänpäivää viettävät sekä kristityt että muslimit. Suurin osa maan muslimeista juhlistaa jouluakin kuusineen ja lahjoineen, mikä osaltaan todistaa libanonilaisten rakkaudesta juhlapäiviin.

Vertailun vuoksi katsokaamme Saudi-Arabiaan, jossa uskonnollinen poliisi on aiempina vuosina kieltänyt ystävänpäivänvieton. sinkkunalleErityisesti punaisten ruusujen myynti helmikuun puolivälissä joutui vuosien ajan kriittisen silmän alle ja jopa takavarikointien kohteeksi. Tänä vuonna uskonnollisen poliisin otetta oli kuitenkin löyhdytetty. Ainakin Jeddassa myytiin avoimesti punaisia ruusuja, nalleja, suklaarasioita ja ilmapalloja. Punaisten ruusujen vapautuksen voi nähdä yhtenä pienenä askeleena Saudi-Arabian modernisaatioprosessissa. Saudien suurmufti toki pitää edelleen ystävänpäivänviettoa harhaoppisena.

Helmikuun 14. päivällä on libanonilaisille romantiikan rinnalla myös surullinen merkitys: pääministeri Rafik Hariri (ja samalla 21 muuta) murhattiin 14.2.2005 pommiräjäytyksellä. Iskun jälkeisinä vuosina ystävänpäivää ei vietetty, koska tapahtuma oli koko kansalle niin traaginen eikä ilakointia vuosipäivänä pidetty suotavana. Nyt kun iskusta on jo 12 vuotta, ystävänpäivänvietto on palautunut ennalleen. Rafik Haririn muistoa kunnioitettiin tänä vuonna suurella Future Movement -puolueen järjestämällä tilaisuudella Beirutin messukeskuksessa. Rafik Haririn kasvokuvat reunustavat myös mm. lentokentälle vievää tietä.

Helmikuun 14. päivä on Libanonissa kansallinen vapaapäivä. Ei ystävänpäivän vaan Haririn murhan vuosipäivän johdosta. Kansallinen vapaapäivä kuitenkin mahdollistaa päivän pyhittämisen myös rakkaudelle.

shooting-hearts

Rakkautta, dramatiikkaa ja soft poweria – turkkilaiset saippuaoopperat valloittavat maailmaa

Sanna Raita-aho
Kirjoittaja on Turkissa asuva toimittaja.
 

Kyyneleitä, dramaattista taustamusiikkia ja hitaita kohtauksia, joissa pariskunta tuijottaa toisiaan tiivisti silmiin. Lisäksi tarinaan sekoitetaan dramaattisia käänteitä ja luokkaeroista ja konservatiivisesta yhteiskunnasta johtuvia jännitteitä.  Näistä aineksista on syntynyt ympäri maailmaa miljoonia katsojia keränneiden turkkilaisten saippuaoopperoiden menestysresepti.

Turkkilaiset saippuaoopperat ovat saavuttaneet suosiota niin Lähi-idässä, Latinalaisessa Amerikassa, Venäjällä kuin Kreikassakin.  Turkkilaislehti Daily Sabahin mukaan saippuaoopperoiden vientiarvo oli viime vuonna 350 miljoonaa dollaria. Saippuaoopperoiden suosio maailmalla on synnyttänyt myös mielenkiintoisia ilmiöitä. IB Times -lehden mukaan ne ovat tehneet turkkilaisista nimistä trendikkäitä Latinalaisessa Amerikassa ja saaneet vanhempia nimeämään lapsiaan niiden mukaan.

IMG_1378.JPG

Saippuaoopperat ovat myös houkutelleet monia turisteja tutustumaan Turkkiin ja sarjan kuvauspaikkoihin.

Vaikka sarjoja ei ole suunniteltu erityisesti ulkomaiselle yleisölle, ne ovat niin suosittuja, että osa tutkijoista on alkanut pitää sarjoja jopa Turkin soft powerin välineenä.  Istanbulilaisen Bilgin yliopiston mediatutkijan Aslı Tunçin mukaan Turkki on vahvistanut saippuaoopperoiden avulla maata koskevia positiivisia mielikuvia erityisesti Lähi-idässä, jossa Turkin hallitus on viime vuosina pyrkinyt ottamaan muutenkin aktiivisempaa roolia.

Sarjojen suosion erityisesti Lähi-idässä on arvioitu johtuvan siitä, että ne pysyttelevät yhteiskunnan normien sisällä ja käsittelevät katsojille tuttuja ongelmia. Toisin kuin länsimaisissa sarjoissa, televisioruudussa ei nähdä seksiä tai alkoholia. Lisäksi sarjat käsittelevät aiheita, jotka ovat arabimaissa todellisuutta mutta samalla julkisessa keskustelussa vaiettuja tabuja – kuten seksiä ennen avioliittoa ja ei-toivottuja raskauksia. Episodit kestävät pisimmillään kaksi tuntia, eikä niissä säästellä tunteita tai kyyneleitä. Kaikkialla tosin näin melodramaattinen tyyli ei ole iskenyt. Esimerkiksi Son-saippuasarjan neljä minuuttia kestänyt itkemiskohtaus jouduttiin lyhentämään vain 30 sekunnin mittaiseksi Ruotsissa.

Saippuaoopperoita on ehditty juhlia myös Lähi-idän naisten voimaantumisen välineenä.  Ilmiötä on käsitellyt esimerkiksi kreikkalaisohjaaja Nina-Maria Paschalidoun Kismet-dokumentissaan. Paschalidoun dokumenttiin haastattelema syyrialaisnainen kertoi, että seksuaalista häirintää käsittelevä saippuaooppera Fatmagül’ün Suçu Ne? (vapaasti suomennettuna Mikä on Fatmagülin syy?) sai hänet hakemaan eroa onnettomasta ja alistavasta avioliitostaan. Arabimediassa on muutenkin raportoitu turkkilaisten saippuasarjojen aiheuttamista avioeroista, kun naiset ovat halunneet eroon huonoista liitoista nähtyään onnellisia pareja televisioruudulla.

Turkkilaistutkija Tunç suhtautuu ajatukseen saippuasarjoista tasa-arvon lähteenä kuitenkin varauksellisesti. Vaikka sarjat tapahtuvatkin pääosin moderneissa ympäristöissä, naisten roolihahmot ovat konservatiivisia. Naisen olemassaolo välittyy lähinnä suhteessa mieheen. Sinkkunaisia tai uraan keskittyviä naisia sarjoissa ei juuri näy. Toisaalta monelle turkkilaiselle katsojalle konservatiiviset sukupuoliroolit ovat normi, joten he eivät valita sisällöstä. Tekijät tietävät mikä myy, ja viihdettä kaipaavat katsojat eivät jää analysoimaan sukupuoliroolien vanhakantaisuutta, Tunç sanoo.

Saippuasarjojen tuotanto on myös kaukana niiden kuvaamasta glamour-maailmasta. Uusia jaksoja kuvataan tiukalla tahdilla usein työntekijöiden terveyden kustannuksella. Työpäivät venyvät usein yli 12 tuntisiksi, ja kuvauksissa on raportoitu niin onnettomuuksista kuin työntekijöiden uupumuksesta johtuvista sairauskohtauksista. Tammikuussa 2015 Turkin työministeriö määrittelikin saippuaoopperoiden kuvauspaikat vaarallisiksi työpaikoiksi, mikä tarkoittaa, että sarjojen tuotantoa tulisi valvoa tietyillä turvallisuusmääräyksillä. Koska monet näyttelijät tekevät töitä freelancer-suhteissa, he jäävät kuitenkin sääntelyn ja ammattiliittojen ulkopuolelle. Tunçin mukaan ongelmiin voitaisiin puuttua vasta, jos tähtinäyttelijät ja -ohjaajat uskaltautuisivat puhumaan ongelmista enemmän julkisuudessa. Jos freelance-näyttelijät puhuvat ongelmista, he ovat riskissä menettää työpaikkansa, koska kovan kilpailun takia uusia tekijöitä löytyy aina. Rahoittajilla taas ei ole myöskään kiinnostusta puuttua ongelmiin, koska heille sarjojen tehokas massatuotanto on hyödyllistä, Tunç arvioi.