Ystävällinen ja monipuolinen Iran ihastutti historianopettajat

Teksti: Riitta Mikkola ja Vesa Ryhänen. 

Kirjoittajat ovat espoolaisia historian ja yhteiskuntaopin opettajia.

Kun ennen matkaa kertoi suomalaisille matkustavansa Iraniin, vastauksena oli monenlaista epäuskoista ihmettelyä. ”Kuinka uskallatte lähteä, tuletteko jouluksi kotiin, eikö siellä asu niitä ääri-islamilaisia?” kyselivät ystävät ja sukulaiset. Omalle äidille matkasta ei uskaltanut mainita ennen toukokuuta. Niin voimakas on suomalaisten mielikuva Iranista. Tähän mielikuvaan on varmaankin vaikuttanut islamilaisen vallankumouksen jälkeinen USA:n suurlähetystön panttivankikriisi, Iranin ydinvoimaohjelma ja USA:n julistama pahan valtakunnan stigma.

Kuva: Jutta Jokiranta

Kuva: Jutta Jokiranta

Kesäkuussa innokas 14 historianopettajan ja yhden teologin ryhmä lähti avoimin mielin kohti Teherania ja Irania. Matkanjohtajana toimi Suomen Lähi-idän instituutin puolesta Helsingin yliopiston tutkija Joonas Maristo. Teheran on Helsingistä suunnilleen yhtä kaukana kuin Malaga. Henkinen etäisyys lienee paljon pidempi. Iranin pääkaupunki on valtava metropoli, jossa on yli 12 miljoonaa ihmistä. Kaupunki nousee vuoren rinnettä ylös ihmisten elintason mukana. Teheranissa on toimiva julkinen liikenne ja usean metrolinjan maanalainen verkosto. Teheranin ikävänä puolena on savusumu, jota edes kaupungin tuulinen sijainti ei onnistu hälventämään.

Varsin nopeasti Teheranissa kävi selväksi, että Iran on mainettaan parempi. Iranilaiset osoittautuvat ystävällisiksi, avuliaiksi ja kiinnostuneiksi ulkomaalaisista. Iltapiknikeillä tarjottiin ruokaa ja yhdet ryhmäläisemme kutsuttiin syntymäpäiväkakkua syömään. Meiltä kysyttiin usein, mistä olemme tulleet. Hämmentävää oli se, että monet ihmiset kiittivät meitä siitä, että olimme tulleet Iraniin. USA:n julistama saarto on ollut ilmeisesti hyvin tehokas.

Kuva: Jutta Jokiranta

Kuva: Jutta Jokiranta

Teheranissa pääsimme käymään suurlähettiläs Harri Kämäräisen vastanotolla. Kämäräinen kertoi, että syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen iranilaiset olivat kaduilla osoittamassa myötätuntoa amerikkalaisia kohtaan. Tämän jälkeen USA julisti Iranin kauppasaartoon, ja George W. Bush alkoi puhua pahan akselista. Iranilaisia tämä katkeroitti.

Teheran vaikutti maallistuneemmalta kuin omat odotukset olivat. Useimmat naiset näyttivät kantavan huivia sillä tavalla, että tyylissä oli havaittavissa jonkinlainen protesti valtaapitäviä kohtaan. Muutenkin monessa kohtaa Iranista tuli mieleen entinen Neuvostoliitto, jossa oli olemassa virallinen totuus ja sitten se todellisuus, jota kansalaiset elivät. Vierailumme osui ramadanin aikaan, jolloin islamin uskon mukaan päiväsaikaan juominen syöminen ja mm. tupakan polttaminen eivät ole sallittua. Isfahanin moskeijan vessassa törmäsin moskeijaa siivoaviin nuoriin miehiin, jotka olivat tupakalla moskeijan vessassa. Puistoissa näki ihmisiä juomassa, mikä tuntui yli 35 asteen helteessä pelkästään viisaalta.

Heti ensimmäisenä päivänä Teheranissa sattui terroristi-isku parlamenttia ja Khomeinin moskeijaa vastaan. Tiedot saimme Suomen kautta. Katukuvassa tai muutenkaan esimerkiksi lentokenttien turvajärjestelyissä isku ei näkynyt. Iranilaiset pitävät maataan turvallisena. Sotilaiden ja poliisien läsnäolo katukuvassa on mielestäni pienempi kuin esimerkiksi Etelä-Euroopassa.

Kuva: Riitta Mikkola

Kuva: Riitta Mikkola

Tutustuimme Teheranin keskeisimpiin kohteisiin kuten shaahien palatseihin, elokuvamuseoon, mattomuseoon ja modernin taiteen museoon. Rikas ja monipuolinen historia ihastutti ryhmäläisiämme. Samoin nautimme puistoista ja taiteesta. Kävimme katsomassa Eila Hiltusen vastikään restauroitua patsasta Kultainen palmu viehättävässä puistossa, jossa ihmiset olivat auringonlaskun jälkeen piknikillä.

Teheranin lisäksi tutustuimme Shiraziin, Isfahaniin ja Hamedaniin. Persian vanhasta kulttuurista kertoo mm. se, että Shirazin ja Hamedanin merkittävimmät nähtävyydet ovat runoilijoiden hautoja. Runoilija Hafezin haudalla käy valtavasti turisteja ympäri koko Irania. Iranilaiset sanovat, että jokaisella iranilaisella on kotonaan vähintään kaksi kirjaa: Koraani ja Hafezin runokokoelma. Ihmiset myös osaavat Hafezin säkeitä ulkoa ja haudalla oli useita ihmisiä, jotka lausuivat Hafezia ulkoa.

Persepoliin rauniokaupunki sijaitsee eteläisessä Iranissa Shirazin pohjoispuolella. Ramadanin ja kesäkuun alun takia paikalla oli vain vähän turisteja. Akhaimenidien rakentama seremoniallinen keskus kuuluu maailman nähtävyyksien raskaaseen sarjaan. Ihailimme oppaan johdolla vanhaa kaupunkia ja mietimme samalla, millainen oli ollut samalla paikalla vuonna 1971 shaahin järjestämänä Iranin 2500-vuotisjuhla, johon myös presidentti Kekkonen osallistui.

Kuva: Riitta Mikkola

Kuva: Riitta Mikkola

Isfahanissa ja Hamedanissa kävimme lukuisissa moskeijoissa. Niiden kauneus lumoaa. Päivärukouksessa oli ainakin naisten puolella ystävällinen ja rento meininki, kun osa kanssarukoilijoistamme makaili matolla kännykkää räpläten. Moskeijoiden lisäksi kävimme Raamatun Esterin haudalla, ja osa ryhmäläisistämme vieraili armenialaiskirkossa. Iran on hallinnostaan huolimatta monikielinen ja monikulttuurinen maa. Kulttuurin arvostus kirkastui meille käytännössä, kun kuuntelimme Isfahanissa pop up -laulajia 500 vuotta vanhan sillan uumenissa. Sillan alla on tapana iltaisin esittää lauluja, joita ohikulkijat kuuntelevat. Lauluperinteen innoittamina esitimme itsekin kaksi suomalaista kansanlaulua, jotka saivat innostuneen vastaanoton.

Maassa turistina vierailevalle ulkomaalaiselle Iranin hallinnon julmuudet eivät näy. Keskusteluissa paikallisten ihmisten kanssa kävi kuitenkin ilmi, että monet haaveilivat ulkomaille muuttamisesta ja laajemmista mahdollisuuksista.

Kokonaisuudessaan Iran oli ihastuttava, mielenkiintoinen ja monipuolinen. Opettajaryhmämme sai opetusmateriaalia vanhaan historiaan ja mielen virkistystä arkielämään. Uskon, että ensimmäinen kerta Iranissa ei jää viimeiseksi!

Kuva: Riitta Mikkola

Kuva: Riitta Mikkola

Kierrätys Jordaniassa

Teksti ja kuvat: Saana Sarpo
Kirjoittaja toimii vapaaehtoisena I-Dare -kansalaisjärjestön nuorten radikalisoitumista ehkäisevässä projektissa Jordaniassa.

Innokkaana vaeltajana olen kolunnut Jordanian vuoria ja laaksoja jo useamman kuukauden ajan. Suomalaiseen luontoon ja jätehuoltoon tottuneena roskainen todellisuus iski nopeasti vasten kasvoja: tienvierustat ovat täynnä muoviroskaa, syrjäiseltä polulta keskeltä viljelyspeltoja löytyy sipsipusseja, ja harvat metsäiset alueet ovat käytännössä roskan peitossa. Samankaltaiset näyt toistuvat myös kaupungeissa, joissa jokainen katu on potentiaalinen roskis, koska varsinaisia jätteenkeräyspisteitä ei ole joka kulman takana. Valitettavasti näky on tuttu myös muualla Lähi-idässä. Mutta tehdäänkö asialle mitään? Päätin ottaa asiasta selvää ruohonjuuritasolla.

Jokin aika sitten tapasin Alaa Ziaden, joka haluaa tuoda kierrätyksen osaksi jordanialaisten arkea. Kaikki alkoi Ammanin keskustan tunnetuimman knafe-kioskin ”Habiban” liepeiltä, jossa Alaa ryhtyi keräämään poisheitettyjä muovilusikoita ja muokkaamaan niitä lampunvarjostimiksi. Varjostimien jälkeen alkoi syntyä jätepuusta valmistettuja huonekaluja, sohvapöytiä autonrenkaista ja lamppuja lasipurkeista. Omasta hankkeesta kuoriutui lopulta Ziadat4recycling, jätteestä tavaraksi -hengessä toimiva design- ja kierrätystyöpaja, joka työllistää Alaan itsensä lisäksi viisihenkisen tiimin.

Alaan haaveissa on muuttaa jordanialaisten kierrätystä koskevia asenteita. Jordaniassa jätteiden kanssa ei yleisesti haluta olla tekemisissä: on täysin ok heittää auton ikkunasta tyhjä vesipullo tienvarteen, jättää picnicin kertakäyttöastiat ja muoviroska puiden alle ja olla siivoamatta rakennusjätettä talonvierustoilta. Jätteen kanssa työskentely, kuten roskakuskin työ, käsitetään alempiarvoiseksi. Onkin aika ristiriitaista, että oma koti tai auto halutaan pitää tahrattomana, mutta kodin ulkopuolisten alueiden likaisuus ja siellä täällä lojuvat jätteet eivät tunnu hetkauttavan. Tai vaikka yleinen roskaisuus häiritsisikin, vastuun asiaan puuttumisesta nähdään kuuluvan muille. Yleisesti vastuu siirretään viranomaisille.

Viranomaisten suhtautumista ympäristönsuojeluun on moitittu, etenkin siltä osin, ettei kouluissa opeteta lapsille tarpeeksi ympäristön kunnioittamista. Mikäli kouluissa tapahtuva ympäristökasvatus on puutteellista ja perheiden asenteet nuivia, lapset eivät saa ympäristöstään vahvoja positiivisia käytösmalleja. Sattumalta juuri tämän artikkelin kirjoittamisen aikoihin Jordanian ympäristöministeriö kuitenkin julkaisi pari lyhyttä jordanialaisen suosikkinäyttelijän tähdittämää videota. Niissä kyseenalaistetaan ylemmyydentuntoinen ajattelutapa, joka asettaa jätetyöntekijät alempaan asemaan.
”Kuinka arvokas olet, jos elät itse heittämäsi roskan keskellä? Pelkäät näyttäväsi hölmöltä kerätessäsi roskia, mutta et niitä heittäessäsi”, perää katujenlakaisijaksi pukeutunut suosikkinäyttelijä videolla.

Kysyin mielipiteitä videoista tuttaviltani (ja itse asiassa arabianopettajani halusi näyttää samat videot minulle tunnilla), ja heidän mukaansa videot osuvat juuri nappiin. Lisäksi niissä vedotaan juuri oikeisiin tunteisiin ja arvoihin: kunnioitukseen, arvokkuuteen, isänmaanrakkauteen, ja perheeseen. Ratkaisua asenneongelmaan haetaan perheiden sisältä siirtämällä oppeja lapsille ja nuorille. Kuten aiemmin mainittiin, se on kuitenkin haastavaa, mikäli viranomaiset eivät tue ympäristökasvatusta myös kouluissa.

Riittääkö asenteiden muuttaminen ympäristöongelmien ratkaisemiseen? Vaikka asennekampanjan myötä saataisiinkin kansalaiset heittämään roskat roskikseen ja pitämään ympäristönsä puhtaampana, tämä ei vielä ratkaise sitä, mitä jätteelle tapahtuu sen päädyttyä roskapussiin. EcoMENA-sivuston mukaan Jordaniassa tuotetaan noin 2 miljoonaa tonnia jätettä vuodessa, mikä on noin kilo per päivä yhtä henkilöä kohden. Yli 50 % tästä on ruokajätettä. Tämän jätemäärän käyttäminen esimerkiksi bioenergian lähteenä voisi toimia osana siirtymistä kohti kestävämpää kehitystä ja energiantuotantoa. Uusiutuvan energian tuotanto vaatii kuitenkin suuria alkuinvestointeja ja voi siksi tuntua monista vaikealta – etenkin tilanteessa, jossa tukea ympäristöystävällisten ratkaisujen luomiseen ei välttämättä tarjota.

Yhtenä ratkaisuna on ulkopuolinen tuki yrityksen perustamiseksi. Tapasin Aline Bussmannin, joka työskentelee sveitsiläisessä cewas Middle East -järjestössä. Järjestö tukee aloittelevia startup-yrittäjiä, jotka kehittävät kestäviä ratkaisuja veden, sanitaation ja muiden resurssien hallintaan. Veden merkitystä Jordaniassa ei voida korostaa liikaa, sillä maa kärsii jatkuvasta veden puutteesta, jota pahentavat jatkuva väestönkasvu ja pakolaistilanteen luomat erityishaasteet. Toistaiseksi kestäviä ratkaisuja veden säännöstelyyn ja käyttöön ei juurikaan ole. Miten ihmisiä saataisiin rohkaistua kehittämään näitä ratkaisuja? Voitaisiinko ympäristöystävällisellä pienyrittäjyydellä sekä ratkaista ympäristöongelmia että parantaa taloudellista tilannetta ja laskea työttömyyslukuja?

Alaa uskoo tämän olevan mahdollista. Hänen mukaansa pelkällä ympäristötietoisuuden lisäämisellä, koulutuksella ja lakimuutoksilla ei kuitenkaan voida muuttaa ihmisten asenteita, vaan heille täytyy myös näyttää, että jätteen uudelleenkäytöstä on myös henkilökohtaista hyötyä. Alaa haluaa osoittaa, että jokainen voi paitsi kierrättäää, myös tehdä kierrätyksestä bisnestä. Näin ollen jäte ei ole enää vain roskaa, vaan siitä syntyy jotakin tuottavaa, jolla voi elättää itsensä. Alaan tapauksessa tuotteet puhuvat hänen puolestaan: kun nähdään, että jätteestä voidaan tehdä tyylikäs design-pöytä, ehkä suhtautuminen jätteeseen voi muuttua laajemminkin.

Omalla esimerkillä voi johtaa, ja tällainen ideologiselta pohjalta lähtevä yritystoiminta onkin kovasti nousussa Jordaniassa. Social entrepreneurship eli yhteiskunnallinen yrittäjyys on varsin kuuma termi tällä hetkellä. Yritystoiminnalla pyritään siis ennen kaikkea yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen pelkän tulostavoittelun sijaan, mutta samalla varmistetaan oma toimeentulo.

Alaa ei ole ajatustensa kanssa yksin. Yhteiskunnallisen yrittäjyyden kentällä toimii myös Shams Community, jordanialainen yhteisö, joka pyrkii tuomaan ihmisiä yhteen ratkaisemaan Jordanian ympäristöön ja yhteiskuntaan liittyviä ongelmia innovaatioiden ja yrittäjyyden avulla. Shams Communityn perustajan Saeed Hassanin mukaan yhteisön tavoitteena on kysyä, kyseenalaistaa ja luoda uutta – sekä ennen kaikkea luoda mahdollisuuksia keskustelulle, joka johtaa myös konkreettisiin tuloksiin. Osallistuin yhteisön ympäristöaiheiselle retkelle, joka suuntautui Ammanin lähellä sijaitsevalle ekotilalle ja jonka aikana keskusteltiin ruohonjuuritason ratkaisuista ympäristöongelmiin.

Keskustelimme esimerkiksi siitä, voidaanko ympäristöongelmia ratkaista parhaiten valtion, talouden vai paikallisyhteisöjen ja -järjestöjen kautta, millainen luontosuhde eri taustoista tulevilla ihmisillä on ja miten taloudellinen tilanne vaikuttaa ympäristöä koskeviin asenteisiin. Oli hienoa nähdä, että ympäristökysymykset kiinnostivat niin monia, sekä jordanialaisia että meitä ulkomaalaisia. Ja tietenkin uusiin ihmisiin tutustuminen ja herkullinen kasvisruoka houkuttelivat paikalle paljon porukkaa.
Kun tavoitellaan konkreettisia ratkaisuja, keskusteleminen ja verkostoituminen ovat hyviä ensiaskelia. Mutta kuten Alaa asian ilmaisi, on päästävä tilanteeseen, jossa ratkaisut ovat hyödyllisiä sekä yksilölle että yhteiskunnalle. Pyyteetön maailmanparannusajattelu ei välttämättä innosta, jos päällimmäisenä mielessä on se, riittävätkö rahat ruokaan ja vuokraan. Myös Saeed toivoo, että yhteisön verkostoista syntyisi konkreettisia startup-yrityksiä ratkaisemaan ongelmia eikä yhteisön toiminta jäisi pelkän inspiraation tasolle.

Ehkä nämä yritykset, kampanjat ja aloitteet voivat olla mukana muuttamassa asenteita ympäristöystävällisempään suuntaan. Se on kuitenkin haastavaa tilanteessa, jossa asenteet jätettä ja sen parissa työskentelyä kohtaan ovat negatiivisia, ja toisaalta ympäristöystävälliset tuotteet ovat kalliita ja ne saatetaan mieltää varakkaampien haihatteluksi. Sen vuoksi on pystyttävä luomaan ratkaisuja, jotka sekä inspiroivat säilyttämään ympäristöä jälkipolville, että hyödyttävät ihmisiä arkielämässä.


 

Ramadan-sarjat viihdyttävät, vihastuttavat – ja ottavat kantaa

Teksti: Päivi Miettunen
Kirjoittaja työskentelee FIMEn tutkijakoordinaattorina Libanonissa.

Paastokuukausi Ramadan kokoaa perheet ja suvut iltaisin yhteen paitsi ruokapöydän, myös tv:n ääreen. TV-kanavien kannalta Ramadan on sesonkiaikaa, jolloin katsojille tarjotaan uusimmat sarjat seurattavaksi – vanhoja suosikkejakaan unohtamatta. Sarjat ovat usein 30 jakson mittaisia: yksi jakso jokaiselle illalle. Tällainen standardimitta vaikuttaa tietysti myös juoneen ja kerronnan tyyliin.

Komediaa, toimintaa, jännitystä, romantiikkaa – valinnanvaraa riittää. Ehkä tunnetuimpia – ja usein myös suurimmalla budjetilla valmistettuja – ovat historialliset sarjat. 2000-luvun alkupuolella Syyria oli näiden arabien ja islamin historian tunnettuja hahmoja kuvaavien sarjojen kruunaamaton kuningas. Oman sarjansa saivat niin esi-islamilainen runoilija Imru al-Qays, ayyubididynastian perustaja ja Jerusalemin valloittaja Salah al-Din (Saladin), kuin Cordoban kalifaatin emiiri Abd al-Rahman I.

Sarjoja tutkinut Dick (2005) [i] on todennut, että nämä sarjat eivät suinkaan olleet aihevalinnoissaan täysin sattumanvaraisia. Mm. Saladinista kertova sarja ilmestyi al-Aqsa -intifadan aikana. Loppuhuipennuksessa Saladin katselee valloittamaansa Jerusalemia samalla, kun kaupunkiin palaavat pakolaiset rukoilevat kaupungin porteilla. Kuva sulautuu toiseen, ja näkökulma siirtyy 1900-luvulle. Palestiinalaisten itsenäisyystaistelu vertautuu peittelemättä keskiajan taisteluihin. Muluk al-Tawa’if -sarjassa Dick havainnoi, miten Andalusian korruptoituneet hallitsijat keskittyvät juhlimiseen, hovijuonitteluun ja vaurauksien keräämiseen, ajaen vähitellen valtakunnan tuhoon. Piikin kohdetta ei tarvinne kauaa miettiä.

Syyrian sota romahdutti maan sarjatuotannon. Tänä päivänä tuotantoa on siirtynyt paljon mm. Persianlahden valtioihin. Jordania on myös aktiivinen sarjojen tuottaja, ja sen erikoisaloihin kuuluvat nostalgiset beduiinidraamat. Tämän vuoden ramadan-sarjoista yksi puhutuimmista on ollut “Orkidea”, joka kunnianhimoisesti nimettiin “Arabimaiden Valtaistuinpeliksi”. Sarjan takaa paljastuu ohjaajakonkari, syyrialainen Hatem Ali. Sosiaalisessa mediassa levisivät kuvat, joissa Orkidean hahmoja verrattiin Game of Thrones -sarjan henkilöihin[ii]. Loppujen lopuksi yhteys jää melko etäiseksi. Rinnastus kuitenkin osoittaa, että sarjojen tuottajat ovat hyvin tietoisia länsimaisten sarjojen (kuten Valtaistuinpeli ja Viikingit) suuresta suosiosta arabimaissa, ja haluavat houkutella nuoret katsojat arabisarjojen pariin.

Kuvakaappaus Taistelu hiekalla -sarjasta

Toisin kuin turkkilaisten saippuaoopperoiden tekijät[iii], arabiankielisten ramadan-sarjojen tuottajat eivät ole tähän mennessä osoittaneet suurempaa kiinnostusta tavoitella kansainvälistä katsojakuntaa. Kohdeyleisö on vahvasti arabimaailmassa. Muutamia poikkeuksiakin toki on. Suurella budjetilla ja nimekkäällä näyttelijäkunnalla tuotettu, 1700-luvun beduiiniheimojen välisiä taisteluita kuvannut “Sera’ ‘ala al-remal” (‘Taistelu hiekalla’) sai paljon huomiota, ja siitä povattiin jopa kansainvälistä menestystä. Olihan sarjaa ollut visioimassa myös Dubain emiiri Mohammed bin Rashid al-Maktoum, jonka runoja sarjassa esitettiin. Menestys jäi kuitenkin melko vähäiseksi.

Parhaiten maailmalla lienee menestynyt “Omar ibn al-Khattab”. Sarja herätti paljon huomiota ja närkästystäkin kuvatessaan merkittävää islamin historian hahmoa – toista kalifia. Vaikka näkökulma on Omarin, sarja keskittyy kuvaaman islamin alkuvaiheita ja seurailee juonen puolesta mm. Ibn Hishamin Profeetan elämänkertaa. Perinteen mukaisesti Profeetta Muhammedia ei sarjassa näytetä, vaikka hän on vahvasti läsnä. Toisinaan tapahtumia kuvataan suoraan hänen näkökulmastaan, kuin hänen silmiensä kautta nähtynä. Omar on tekstitetty mm. englanniksi, espanjaksi ja indonesiaksi, ja se selvästi pyrkii tavoittamaan muslimiyleisöä myös arabimaiden ulkopuolella.[iv]

Tämänvuotisista sarjoista länsimaihin suuntaa kenties kohutuin ja paljon keskustelua herättänyt MBC:n tuottama “Gharabib su’ud” (“Mustat varikset”). Englanniksi tekstitetty versio kustakin jaksosta ilmestyy nähtäväksi verkkoon yhtä aikaa alkuperäisen kanssa. Voi olla, että sarja yrittää tavoitella länsimaisia katsojiakin, mutta todennäköisemmin yleisöksi houkutellaan ensisijaisesti Euroopan ja Yhdysvaltojen muslimeja, jotka eivät osaa sujuvasti (tai juuri lainkaan) arabiaa. Tekijät ovat valinneet kuvattavaksi harvinaisen rankan ja ajankohtaisen aiheen – ISIS -järjestön. Pääosassa ja tarinan kuljettajina ovat järjestön parissa toimivat naiset. Vaikka tarina on fiktiivinen, ovat taustalla todelliset kokemukset ja silminnäkijöiden kertomukset järjestön toiminnasta. Sarja ei kaihda raakojakaan teemoja, vaan jaksoissa käsitellään niin joukkoteloituksia, jesidiorjien asemaa, lasten seksuaalista hyväksikäyttöä kuin itsemurhaiskujakin.

Kohuttu Mustat varikset -sarja käsittelee Isis-järjestön parissa toimivia naisia. Kuva: MBC

Näkökulma on vahvasti kriittinen ja ISIS-vastainen. Ryhmässä tärkeissä rooleissa olevat henkilöt kuvataan vallanhimoisiksi, ahneiksi ja moraalittomiksi. Järjestöön sarjan alussa liittyvät saavat tarinan edetessä yksi toisensa jälkeen huomata, että Islamilainen valtio ei ollutkaan paratiisi maan päällä. Into, aatteen palo ja taistelutahto hiipuvat valheiden, kaksinaismoraalin ja julmuuksien paljastuessa. Silti kirjoittajilta löytyy myös halua ymmärtää järjestöön liittyviä: jokaisella on henkilökohtaiset motiivinsa ja syynsä, ja näitä taustoja myös avataan sarjan aikana.

“Mustat varikset” on lähtenyt taisteluun ISISiä vastaan yhdessä sen aktiivisimmista toimintaympäristöistä – mediassa. Myös sarjassa “sähköinen jihad” näytetään jatkuvasti keskeisenä osana järjestön toimintaa. Tämä taistelu ei ole mitenkään riskitöntä: sarjan tekijät ja näyttelijät ovat kertoneet saaneensa tappouhkauksia.[v]

Historiallisissa sarjoissa puhutaan usein selkeää ja huoliteltua standardiarabiaa, kun taas lähihistoriaan ja nykypäivään sijoittuvat sarjat käyttävät murteita. Mustissa variksissa kuullaan lukuisia eri murteita, mikä heijastelee ISIS-järjestön kansainvälisyyttä. Arabian opiskelijalle sarjat tarjoavat siis kätevän keinon kehittää kielen ymmärtämistä. Vanhempia sarjoja löytyy kattavasti Youtubesta ja uusimmatkin sarjat ovat usein katsottavissa tv-kanavien kotisivuilla. Länsimaisiin sarjoihin tottuneelle arabialainen tv-draama voi joskus tuntua hitaammin etenevältä ja venytetyltä. Dramaattiset hidastukset ja tunteelliset kohtaukset ovat toistuvia tehokeinoja. Näihin piirteisiin tottuu kuitenkin ajan mittaan, ja parhaimmillaan sarjat voivat olla varsin koukuttavia.


[i] Marlin Dick (2005): Arab Television Drama and Comedy and the Politics of the Satellite Era. https://web.archive.org/web/20121231090255/http://www.tbsjournal.com:80/Archives/Fall05/Dick.html

[ii] http://stepfeed.com/there-s-a-new-arabic-series-copying-game-of-thrones-4203

[iii] https://mosaiikki.wordpress.com/2016/11/29/rakkautta-dramatiikkaa-ja-soft-poweria-turkkilaiset-saippuaoopperat-valloittavat-maailmaa/

[iv] https://www.scribd.com/doc/231024116/Omar-Ibn-Khattab-MBC-TV-Series-Study-Guide

[v] https://www.ansamed.info/ansamed/en/news/nations/lebanon/2017/05/31/isis-threatens-producers-cast-of-black-crows-tv-show_5dbc97bc-9a68-483a-8fc5-d4c0c500ff17.html

 

Libanonin terveydenhuolto myrskyn silmässä – terveisiä kansainvälisestä sotalääketieteen konferenssista Beirutista

Teksti ja kuvat: Agneta Kallström
Kirjoittaja on valmistunut Helsingin yliopistosta modernin Lähi-idän tutkimuksesta. Tällä hetkellä hän tekee väitöskirjaa Itä-Suomen yliopiston terveystieteelliseen tiedekuntaan Syyrian konfliktin vaikutuksesta maan terveydenhuoltoon.

Minulla oli mahdollisuus osallistua Beirutin amerikkalainen yliopiston (AUB) järjestämään konfliktilääketieteeseen keskittyvään nelipäiväiseen konferenssiin Libanonissa 11.–14. toukokuuta 2017. Kyseessä oli ensimmäinen maassa järjestettävä sotalääketieteellinen akateeminen tapahtuma, joka kokosi yhteen asiantuntijoita niin lähialueilta kuin laajasti länsimaistakin. Voisi melkein ihmetellä, miksei vastaavaa tapahtumaa ole järjestetty maassa aikaisemmin, vaikka Libanon on itsekin ollut väkivaltaisten poliittisten tapahtumien polttopisteessä, ja sillä on rutkasti kokemusta siviilienhoidosta kriisitilanteissa.

Libanonilla on takanaan viidentoista vuoden mittainen verinen sisällissota vuosina 1975–1990. Tuolloin 250 000 ihmistä kuoli ja miljoonia vammautui. Jo tänä aikana AUB toimi maan keskussairaalana. Sisällissodan jälkeiset vuodet eivät myöskään ole olleet maassa rauhallisia. Israelin sotatoimet ja erinäiset pommi-iskut sekä aseelliset yhteenotot äärijärjestöjen kanssa ovat varmasti kouluttaneet maan terveydenhuoltohenkilöstöä kohtamaan kriisitilanteita ja hoitamaan länsimaissa harvemmin tavattavia vammoja. Omien kansalaisten lisäksi Libanonissa on hoidettu vaikeasti vammautuneita lähialueiden potilaita etenkin Irakista. Syyrian sota ja Irakin vaikeneva poliittinen tilanne ovat johtaneet niin suureen humanitaariseen kriisiin Lähi-idässä, että akateemisessa maailmassa on syntynyt suuri tarve löytää ratkaisuja siviilien auttamiseen ja hoitoon. Toukokuisen konferenssin selkeä tavoite olikin koota eri alan osaajia yhteen sekä jakaa tietoa ja kokemuksia kärsimyksen vähentämiseksi sodan runtelemilla alueilla.

Akuuttia ja kroonista

Konferenssiesitelmien aiheet vaihtelivat vaikeiden sirpalevammojen kirurgisesta hoidosta konfliktialueiden terveydenhuollon organisointiin ja sodan oikeussääntöjen kertaamiseen. Luentoja pidettiin rinnakkain kahdessa luentosalissa, ja osanottajilla olisi myös ollut mahdollisuus osallistua erilaisiin työpajoihin, kuten tilaisuuteen, jossa opiskeltiin dokumentoimaan kidutuksen uhrien vammoja Istanbulin protokollan mukaisesti. Jos aikataulu ei olisi ollut todella tiukka, olisi ollut mielenkiintoista kuunnella myös täysin oman alan ulkopuolelta olevia, puhtaasti lääketieteeseen perustuvia luentoja, kuten esimerkiksi eri kirurgisista toimintamalleista raajan pelastamiseksi konfliktiolosuhteissa tai kasvojen rekonstruktiosta pommi-iskun jälkeen.

Osallistujat olivat pääsääntöisesti libanonilaisia ja länsimaalaisia, mutta myös Syyriasta oli tullut luennoitsijoita kertomaan maan tilanteesta. Itse kuuntelin syyrialaisen onkologin esitelmää syövän hoidosta – tai pikemminkin sen puutteesta. Olen väitöskirjaani varten haastatellut Pohjois-Syyriassa työskenteleviä terveydenhuoltoalan ammattilaisia, jotka ovat olleet huolissaan sairaanhoidon hyvin heikosta tilasta ja siviilien kärsimyksestä. Tämä Damaskoksen valtiollisessa sairaalassa työskentelevä erikoislääkäri jakoi oppositioalueilla olevien kollegoidensa huolen. Hän valotti terveydenhuollon epätoivoista tilannetta syöpähoitojen näkökulmasta. Syöpä, kuten muutkin krooniset sairaudet, jäävät usein huomiotta henkeä uhkaavien traumaperäisten vammojen viedessä kaiken huomion ja resurssit. Syöpäpotilaat kuolevat hoidon puutteeseen, koska hoito joudutaan usein keskeyttämään, käytössä ei ole toimivia laitteita, sähkön saanti vaihtelee ja potilaiden pääsy sairaaloihin saattaa olla mahdotonta taisteluiden vuoksi. Lisäksi erikoisosaaminen puuttuu, sillä joissakin kaupungeissa ei ole enää lainkaan onkologeja. Luennoitsija kertoi omakohtaisen kokemuksen läheisen kollegansa menehtymisestä syöpään. Kollega oli joutunut lopettamaan rintasyövän seurannan ja hoidon, sillä se olisi vaatinut säännöllistä matkustamista sairaalaan. Matkustaminen taas olisi ollut liian vaarallista jatkuvien taisteluiden vuoksi. Kollega menehtyi kaksi viikkoa ennen konferenssimme alkua.

Libanonin terveydenhuolto ratkeamispisteessä

Syyrian konflikti ja siitä seurannut pakolaisuus ovat vaikuttaneet Libanonin terveydenhuollon toimivuuteen ja saatavuuteen. Jo ennen vuotta 2011 maan terveydenhuolto oli vakavissa ongelmissa. Se on hajanaista ja pitkälti yksityistettyä. Julkista terveydenhuoltoa ovat paikkaamassa erilaiset uskonnolliset ryhmät ja poliittiset puolueet. Itse en pidä hyvänä käytäntöä toimintamallia, jossa uskontoon ja mielipiteeseen perustuvat organisaatiot ottavat valtion roolia terveydenhuoltopalveluiden tuottamisessa. Tämä uhkaa väestön yhdenvertaisen hoitoonpääsyn periaatetta. Pahimmillaan tilanne kärjistää eri ryhmittymien välistä kuilua ja epäoikeudenmukaisuuden tunnetta. Epävakaa poliittinen ympäristö taas vaikeuttaa terveydenhuollon toimivuutta ja yhteneväisyyttä.

Nyt maan terveydenhuolto on ratkeamispisteessä. Libanonilaiset ammattilaiset vaikuttivat kokevan suurta ahdinkoa tilanteesta, jossa he eivät kykene riittävästi auttamaan pakolaisia. Tämä tuli ilmi raskaana olevia syyrialaisia naisia käsittelevällä luennolla. Julkisella sektorilla naiset eivät ole minkäänlaisessa seurannassa ennen synnytystä, vaikka joukossa on paljon riskiraskauksia. Konfliktiolosuhteet lisäävät ongelmia raskauden kulussa. Eri järjestöt pyrkivät tarjoamaan naisille apua, mutta ne työskentelevät aivan äärirajoilla. Toiminta on kokonaan ulkoisen rahoituksen varassa, eikä Libanonin valtio tue järjestöjä lainkaan.  Myös syöpäpotilaille on hyvin niukasti hoitoa tarjolla. Tilanne on katastrofaalinen. Kuten yksi luennoitsijoista totesi, “Health care in Lebanon is not prepared for this kind of magnitude of crisis, not in national level nor even on international level. We are at the eye of the storm.” Libanonissa olevien pakolaisten lisäksi maassa on myös omia köyhyysrajan alapuolella eläviä kansalaisia, ja heidän mahdollisuutensa saada hoitoa ovat taloudellisista syistä johtuen myös heikot – terveydenhuoltohan toimii pitkälti kalliin yksityissektorin varassa. Tämä valitettava tosiaasia tuntuu ajoin jäävän pakolaiskeskustelun taakse.

Terveitä ensiaskeleita

Vaikeista ja vakavista aiheista huolimatta tunnelma konferenssissa oli erinomainen. Merkille pantavaa oli poliittisen ilmapiirin puuttuminen siitäkin huolimatta, että osanottajissa oli taatusti monen eri näkemyksen ja osapuolen edustajia. Yhdelläkään luennolla ei yleisön joukosta kuulunut voimakasta vasta-argumentointia – vaikka Lähi-idän tutkijana olisin odottanut juuri tätä. Konferenssissa ei pohdittu, ”kuka teki ja miksi”, vaan paino oli pikemminkin siinä, mitä nyt ja tulevaisuudessa pitää tehdä, jotta siviilien kuolleisuus vähenisi ja heidän elämänlaatuaan voitaisiin parantaa konfliktiolosuhteissa. Tämä poliittinen korrektius sai minut tuntemaan, etteivät libanonilaiset asiantuntijat tahtoneet, tai uskaltaneet, tuoda esille omia kokemuksiaan vaikeista ajankohtaisista asioista, kuten pommi-iskujen uhrien ja tilanteiden hoitamisesta, vaikka näitä tilanteita on maassa ollut valitettavan usein.

Vaikka esitykset olivat hyvin lyhyitä ja vain pintaa raapaisevia, konferenssin järjestäminen osoittaa, että konfliktialueiden terveydenhuoltoon ja siviiliväestön kärsimykseen on vihdoinkin alettu kiinnittää entistä enemmän huomiota. Positiivista oli myös se, että lääketiede ymmärrettiin konferenssissa laajasti. Se ei rajoittunut ainoastaan yksilöiden fyysisten vammojen hoitamiseen, vaan se nähtiin laajana, yhteiskunnan huomioon ottavana kokonaisuutena. Toimivan, laadukkaan ja tasapuolisen terveydenhuollon tarjoaminen on jo itsessään haastava tehtävä. Kun tähän yhdistetään aseellinen konflikti, jossa koko siviili-infrastruktuuri on romahtamassa tai jo tuhoutunut, haaste vaikuttaa mahdottomalta. Ongelmaa on lähestyttävä monitieteellisellä osaamisella ja kansainvälisellä yhteistyöllä, joiden suhteen konferenssi oli erinomainen avaus. Toivottavasti sen neljä päivää synnyttävät ratkaisuja, tuloksia ja lisääntynyttä kiinnostusta akuuttiia, koko Lähi-itään vaikuttavaa ja inhimillistä kärsimystä tuottavaan ongelmaa kohtaan.

Lääkärit ilman rajoja osallistui myös konferenssiin.

Vapaaehtoistöissä Beirutissa – kahdeksan kuukautta libanonilaisessa päiväkodissa

Teksti: Johanna Winberg
Kirjoittaja on suomalainen luokanopettaja, jonka sydämeen on avautunut erityinen paikka Libanonille

On kulunut reilu vuosi siitä, kun saavuin Beirutiin. Mieheni oli muuttanut kaupunkiin töiden perässä jo puoli vuotta aiemmin. Itse olin valmistunut Suomesta luokanopettajaksi, ja saapuessani toivoin voivani löytää opettajantöitä Beirutista. Kesä kului tutustuessa tähän kaupunkiin, joka on Suomeen verrattuna mitä erilaisin. Tutustuessani maahan ja saatuani sekä suomalaisia että muunmaalaisia ystäviä ymmärsin varsin nopeasti, ettei opettajantyö libanonilais-englantilaisessa koulussa ehkä olisikaan minulle paras mahdollinen vaihtoehto. Työviisumin saaminen ei itsessään olisi ollut ongelma, mutta monien vanhempien ja opettajien kertomusten perusteella totesin, etteivät Libanonin koulujärjestelmä ja opetusmenetelmät sekä toisaalta suomalaisittain alhainen palkka oikein vastanneet omia odotuksiani. Kun sain kuulla tuttavaltani toisesta vaihtoehdosta, se kuulostikin paljon houkuttelevammalta.

Jos vapaaehtoistyö kiinnostaa, on Libanon luvattu maa. Otin kesän lomien jälkeen, viime syksynä yhteyttä suhteellisen pieneen päiväkotiin, joka sijaitsee Burj Hammoudin kaupunginosassa, kävelymatkan päässä kodistamme. Pääsin haastatteluun, ja viiden minuutin kuluttua olin saanut työpaikan. Palkattoman, mutta kuitenkin. Virallinen työpaikka mahdollisti vapaaehtoistyön tekemisen myös muualla. Olenkin virallisen työni ansiosta voinut tehdä vapaaehtoistyötä myös syyrialaisten pakolaislasten kanssa ja viettää silloin tällöin iltapäiväni lukien heidän kanssaan läksyjä.

Kuva: Anoush Harmandayan

Päiväkoti, johon pääsin työskentelemään, on perustettu neljä vuotta sitten ja sen päätarkoitus on ensisijaisesti turvata päiväkotipaikka vähävaraisten ulkomaalaisten työntekijöiden lapsille. Päiväkodin toiminnan taustalla vaikuttaa kristitty kirkko, mutta myös muihin uskontokuntiin kuuluvat lapset ovat tervetulleita sen toimintaan. Useimmat päiväkodin lasten vanhemmista tekevät töitä kotiapulaisina tai työskentelevät rakennustyömailla. He maksavat päiväkotipaikasta vaihtelevan kuukausimaksun, joka on suhteutettu perheen tuloihin. Tavallisin summa on noin 100–150 Yhdysvaltain dollaria kuussa, kun taas esimerkiksi suositussa Hamran kaupunginosassa päiväkotipaikasta täytyy maksaa vähintään 600 dollaria kuussa. Kuukausimaksuun kuuluu aamiainen, kaksi välipalaa sekä lämmin lounas. Lisäksi päiväkodissa on oma sairaanhoitaja. Päiväkodissa on noin 70 lasta ja viisi eri ikäryhmää. Jokaisessa ryhmässä on kaksi opettajaa, joista ainakin yhdellä pitää olla opettajankoulutus. Nuorimmat päiväkodin lapsista ovat vuoden vanhoja, taas vanhimmat nelivuotiata. Vanhemmat voivat itse valita, aloittaako lapsi koulun neli- tai viisivuotiaana.

Vanhimmassa ryhmässä lapsille opetetaan paljon kirjaimia ja numeroita, ja ryhmä muistuttaakin jonkin verran suomalaista esikoulua. Eroja kuitenkin on – muitakin kuin lasten suomalaisesikoululaisia nuorempi ikä. Kaikki päiväkodin lapset nukkuvat päiväunia ja lapset istuvat paljon enemmän kuin mihin suomalaispäiväkodeissa on totuttu. Vaikka useimmat opettajat haluaisivat päiväkodissa panostaa paljon nykyistä enemmän leikkeihin ja liikuntaan, ei muutoksen aikaansaaminen ole näin yksinkertaista. Libanonilaisen esikoulun tarkoitus on valmistella lapsia varsinaista koulua varten, ja koulu puolestaan on alusta alkaen hyvin teoreettinen. Lapsia pitää tämän vuoksi totuttaa tulevaan koulunkäyntiin myös käytöksen tasolla. Itselleni onkin ollut paikoin vaikeaa katsoa, kun lapsia vaaditaan jatkuvasti istumaan hiljaa pöydän ääressä. Vaikka ymmärrän, että päiväkodissa tarvitaan myös kuria, on minusta usein vaikuttanut, että lapsia kohdellaan vanhempina kuin mitä he ovat ja heidän myös oletetaan käyttäytyvän tämän mukaisesti.

Huutaminen ja kovaääninen käytös kuuluvat libanonilaiseen kulttuuriin, ja tämä näkyy myös päiväkodissa. Opettajat huutavat olivatpa asiat hyvin tai huonosti. Musiikki soi hyvin kovaa ja jopa päiväunien aikana tuutulaulut soivat niin kovalla, että olen ollut huolissani lasten kuulosta ja käynyt laskemassa ääntä. Kuten Libanonissa yleensä, kaikki on useimmiten hyvin dramaattista. Joko nauretaan ja riemuitaan kaiken olevan ihanaa tai sitten itketään ja murehditaan, kun kaikki lapset eivät ymmärrä istua hiljaa samalla matolla. Lapsia rakastetaan hyvin näyttävästi ja ihanasti, ja suuret tunteet ovat jatkuvasti pinnassa.

Lapset pääsivät tutustumaan myös vähän suomalaiseen kulttuuriin, kun toin päiväkotiin yli 80 paria villasukkia, jotka perheeni ja ystäväni olivat talkootyönä kutoneet. Kuva: Johanna Winberg

Suomalaisessa opettajan koulutuksessa ohjeistetaan yleensä antamaan lapselle tilaa kehittyä ilman että vanhempi tai opettaja on jatkuvasti vieressä selittämässä ja ohjaamassa. Libanonissa kasvatusta lähestytään taas usein toisin, ja nämä kahdeksan kuukautta ovatkin ajoittain herättäneet minussa aika ristiriitaisia tunteita. En ole lopulta ottanut niin paljon muista opettajista mallia vaan yrittänyt olla opettajana oma itseni, ja olenkin pärjännyt näin oikein hyvin. Olen jopa antanut opettajille pieniä vinkkejä ja ehdottanut esimerkiksi, että ryhmiä voitaisiin silloin tällöin jakaa, kun kustakin ryhmästä joka tapauksessa vastaa kerrallaan kaksi opettajaa. Välillä näin onkin tehty, ja seuraukset ovat olleet hyviä: esimerkiksi ulkoleikkeihin on jäänyt paljon enemmän aikaa ja opettajilla on ollut paremmin aikaa huomioida jokainen lapsi.

Päiväkotini on periaatteessa englanninkielinen ja tarkoitus olisi, että sekä lapset että opettajat puhuvat ainoastaan englantia. Tämä ei ole kuitenkaan aina toiminut. Kommunikaatio muiden opettajien kanssa on ollut silloin tällöin vaikeaa eikä kaikkien opettajien englannin kieli ole kovin sujuvaa. Burj Hammoudissa asuu enimmäkseen armenialaisia, joten melkein kaikki opettajat puhuvat yhteisenä kielenään armeniaa, joka on kaukana arabiasta. Lapset taas puhuvat enimmäkseen arabiaa ja vähän englantia. Lopulta päiväkodissa käytetäänkin aikamoista sekakieltä.

Päiväkodissa nousi esiin myös joitain asioita, jotka koin ongelmalliseksi, mutta joihin en kuitenkaan puuttunut. Näitä olivat erityisesti monet jatkuvassa käytössä olevat kemikaalit ja toisaalta lapsille tarjottu ylenmääräinen sokeri. Ainakin kyseisessä päiväkodissa siivoukseen käytetään vahvoja aineita, ja niitä ruiskutetaan ruokapöydälle samaan aikaan, kun lapset syövät parinkymmenen sentin päässä. Lasten suut ja naamat myös puhdistetaan monta kertaa päivässä märillä puhdistusliinoilla, jotka usein ovat hajustettuja. Varsinaisessa ruoassa ei ole moitittavaa: lapset syövät hyvin ja ruoka on terveellistä. Sen sijaan lapsille tarjotut välipalat, kuten amerikkalainen sokerihyytelö jello, suklaapatukat ja keksit, voivat olla isojakin sokeripommeja. Kun Libanonissa on helposti ja runsaasti saatavilla erinomaisia hedelmiä ja vihanneksia, toivoisi niitä hyödynnettävän myös lasten välipaloina paljon nykyistä enemmän.

On ollut hyvä kokemus nähdä, miten yhdessä libanonilais-englantilaisessa päiväkodissa työskennellään. Olen saanut monta uutta ystävää, oppinut hyvin paljon ja palaan Suomeen monta kokemusta rikkaampana. Suomessa aion nauttia erityisen paljon liikunnan, kuvataiteen ja musiikin opettamisesta – arabimusiikin soidessa aina välillä taustalla!

Kuva: Nairy Mardirossian

Ammanin suojassa arabiaa oppimassa

Teksti ja kuvat: Elena Sipola
Kirjoittaja oli vaihto-opiskelijana Jordanian yliopistossa syksyllä 2016 osana Helsingin yliopistossa suorittamaansa maailmanpolitiikan tutkintoa.

Arabianopiskelusta innostunut kohtaa jossain vaiheessa opintojaan päätöksenteon hetken. Kun standardiarabia eli fusha alkaa olla jotenkuten hallussa, tulisi päästä harjoittelemaan itse puhumista. Opittuja arabian taitoja ei kuitenkaan useimmissa maissa pääse harjoittamaan luonnollisessa ympäristössä, sillä arabit käyttävät kielen standardiversiota vain virallisissa tilaisuuksissa. Arjessa käytetään puhekieltä, joka käytännön tasolla on usein kokonaan toinen kieli. Mihin siis suunnata, kun puhekielen vaihtoehtoja on ainakin yhtä monta kuin maitakin? Mikäli kieltä haluaa päästä käyttämään heti, tarjoaa Syyrian, Saudi-Arabian, Irakin sekä Israelin ympäröimä Jordania pehmeän laskun, sillä paikallinen murre on hyvin lähellä fushaa. Kielellisten etujensa lisäksi alueensa vakaimpiin maihin kuuluva Jordania tarjoaa Lähi-idästä kiinnostuneelle helposti lähestyttävän mutta autenttisen mahdollisuuden tutustua Levantin kulttuuriin ja historiaan.

Intensiivikurssilla Jordanian yliopistossa

Toisin kuin vaikkapa useissa Ranskan entisissä siirtomaissa, arabian kielen asema on Jordanian yhteiskunnassa vahva ja sitä käytetään myös koulutuksessa. Etenkin maan pääkaupungin Ammanin ulkopuolella arabiaa joutuu käyttämään pakostakin. Ymmärretyksi tulemista helpottaa se, että kirjainten lausuminen on lähes identtistä standardiarabian kanssa. Verrattuna toiseen arabian opiskelijoiden suosikkimaahan alueella eli Libanoniin, Jordanian etuna on myös se, että maassa on suhteellisen vähän länsimaalaisia. Tämä vähentää houkutusta jäädä pyörimään pelkästään muiden ulkomaalaisten kanssa.

Ammanissa sijaitseva Jordanian yliopisto tarjoaa arabian opiskeluun erinomaiset puitteet, sillä hyvin pitkälti arabien kansoittamalla kampuksella mahdollisuuksia puhekielen harjoitteluun on runsaasti. Yliopiston kielikeskus tarjoaa standardiarabian intensiivikursseja, joilla opetusta on viitenä päivänä viikossa, kolme ja puoli tuntia päivässä. Lukukauden alussa oppilaat tekevät tasotestin, jonka perusteella heidät sijoitetaan yhdelle yhdeksästä eri tasosta. Tasojen määrän ansiosta keskus pystyykin vastaamaan hyvin oppilaiden erilaisiin tarpeisiin. Kurssit sisältävät omat oppituntinsa ja opettajansa niin kirjoittamiselle, lukemiselle kuin puhumisellekin. Yksi oppitunti viikossa on myös omistettu paikalliselle murteelle. Alkeistasoja lukuun ottamatta opetus tapahtuu hyvin pitkälti kokonaan arabiaksi. Kun lisäksi ympäri maailmaa tulleiden kanssaopiskelijoiden kanssa ainut yhteinen kieli on usein arabia, puhetaito ja sanavarasto kehittyvät nopeasti. Kirjoitelmien ja keskusteluharjoitusten lisäksi tunneilla luetaan artikkeleita ja pidetään esitelmiä. Opettajien taso on pääsääntöisesti erittäin hyvä. Alemmilla tasoilla opiskelevia joidenkin opettajien puutteellinen englannin kielen taito voi kuitenkin häiritä.

Itse yliopisto on Jordanian vanhin ja sitä pidetään myös maan parhaimpana. Jordanian yliopisto on Helsingin yliopiston virallinen vaihtokohde. Yliopistoon voi kuitenkin rekisteröityä myös pelkästään kielikurssille, ja suurin osa opiskelijoista saapuukin itsenäisinä opiskelijoina. Yksi lukukausi maksaa noin 1700e. Mikäli Jordaniaan tulee vaihto-oppilaana, voi yliopistolla opiskella kielikurssin lisäksi esimerkiksi kansainvälisiä suhteita tai islamiin perehdyttäviä kursseja. Luentoja on myös englanniksi, tosin käytännössä kieli vaihtuu usein arabiaksi väittelyn yltyessä. Paikalliset opiskelijat osallistuvat hyvin innokkaasti keskusteluun ja luokkahuoneissa vallitsee niitä ympäröivään yhteiskuntaan verrattuna suhteellisen avoin ilmapiiri. Kannattaa kuitenkin muistaa, ettei sananvapaus ole Jordaniassa yhtä pitkällä kuin yliopistossa käytyjen keskustelujen perusteella voisi päätellä. Maan media on valtion kontrollissa ja esimerkiksi kuninkaan kritisoiminen on yhä laissa kiellettyä. Myös politiikkaa käsitellään paikallisissa lehdissä usein hyvinkin hienotunteisesti.

Makeisia ja tupakansavua

Yliopiston jättimäiseltä kampukselta löytyy niin urheilukenttä, kirjakauppa, kirjasto kuin oma moskeijakin. Kampuksella sijaitsee myös yliopiston oma ruokala, joka tarjoilee paikallista ruokaa huokeaan hintaan. Muuta tarjontaa edustavat lähinnä jordanialaisten rakastamat pikaruokaketjut. Yleensä ottaen terveellisen ruokavalion noudattamisesta ei ole tehty turhan helppoa ja esimerkiksi välipalaksi jordanialaiset nauttivat mieluiten pieniä kakkuja tai makeisia. Hiukan kevyempää ravintoa etsivän pelastukseksi kampukselta löytyy kuitenkin maalle tyypillinen hedelmäbaari, josta voi napata mukaansa smoothien. Mikäli juomansa pyytää ilman automaattisesti sekaan heitettyä sokerikourallista kannattaa kuitenkin varautua saamaan osakseen oudoksuvan katseen varustettuna kysymyksellä: ”Kai tajuat ettei se maistu sitten miltään?”. Kasvissyöjänä esittäytyminen taas herättää useimmissa jordanialaisissa jo suoranaisia epäilyjä puhujan mielenterveyden tilasta.

Ulkomaalaisia vastaanottamaan varustettu kielikeskus tarjoaa yliopiston parhaat opiskelutilat. Muiden tiedekuntien fasiliteetit voivat suomalaiseen tasoon tottuneesta tuntua sen sijaan melko alkeellisilta. Luokkahuoneet ovat hyvin yksinkertaisia ja sisäilmalämmitys hoidetaan talvisin puhaltamalla sisään täydellä teholla kuumaa ilmaa. Wc-tiloissa taas voi joutua välillä kamppailemaan selvittääkseen tiensä ehostautuvien tyttölaumojen läpi koppeihin, joissa vessanpöntön virkaa toimittaa reikä lattiassa. Koppien oven alta kiemurtelevasta savusta ei puolestaan kannata huolestua. Maassa, jossa naisten julkista tupakointia ei katsota hyvällä, naistenhuoneet toimittavat nimittäin myös tupakkakopin virkaa. Kaikkeen kuitenkin tottuu nopeasti ja pian sitä kuljettaa jo automaattisesti mukanaan omia nenäliinoja ja saippuaa ja muistaa raottaa ovea vain sen verran kuin on tarpeen varjellakseen hämärässä huntujaan asettelevien naisten yksityisyyttä.

Luokkahuoneen ulkopuolella

Maana Jordania on konservatiivinen ja esimerkiksi yliopistolla valtaosa naisista käyttää huntua. Näinollen olkapäät ja polvet peittävä pukeutuminen on suositeltavaa, ainakin mikäli haluaa välttyä ylimääräiseltä huomiolta. Paikallinen kulttuuri on hyvin koti- ja perhekeskeinen, minkä voi huomata kun katselee iltaisin ravintoloiden ja baarien lähinnä ulkomaalaisista muodostuvaa asiakaskuntaa. Ulkona myöhään notkuminen ei kuulu paikallisten tapoihin. Nuorten aikuisten keskuudessa on kuitenkin myös liikehdintää eri alakulttuurien parissa, ja tutustumalla samanhenkisiin ihmisiin utelias löytää Ammanista myös ainutlaatuisia kulttuuri- ja taide-elämyksiä. Sosiaalisen henkilön kannattaa ehdottomasti harkita yhteisasumista, tai mikä parasta paikallisen perheen parissa majoittumista. Tällöin voi myös päästä maistamaan paikallisia herkkuja kuten keitetyistä pavuista valmistettua fasouliaa tai maan kansallisruokaa mansafia. Ravintoloista täytyy ehdottomasti testata ainakin kerran myös paikallisten suosima falafel-ravintola ”Hashem” Ammanin ydinkeskustassa. Mikäli tilaa jää, voi sen jälkeen siirtyä parin korttelin päässä sijaitsevalle kojulle jonottamaan maan parasta knefeä, eli juustosta ja sokerista valmistettua palestiinalaisherkkua.

Amman ei tarjoa juurikaan viheralueita, joten luontoelämyksiä täytyy hakea sen ulkopuolelta. Pääkaupungin ulkopuolisista kohteista ehdottomasti koettavien listalle kuuluvat ainakin UNESCOn maailmanperintökohteisiin kuuluva Petra, Aqaban rantakaupunki, Kuolleenmeren ranta sekä kreikkalais-roomalaista arkkitehtuuria tarjoileva Jerash. Lisäksi kannattaa tehdä yön yli ulottuva retki Wadi Rumin aavikkoalueelle, jossa matkailija voi yöpyä avoimen taivaan alla. Samalla voi laajentaa arabiantaitojaan jutustelemalla omaa murrettaan taittavien beduiinien kanssa. Jordaniassa on myös useita luonnonsuojelualueita, joissa pääsee nauttimaan vaikkapa kuumista lähteistä.  Jordanian yliopistoon rekisteröityneiden kannattaa ehdottomasti hyödyntää yliopiston jokaviikonloppuisia matkoja, joita se järjestää eri puolille Jordaniaa edulliseen hintaan. Omatoimimatkailija voi kierrellä maata myös bussilla tai vuokraamalla auton.  Ammanin sisällä kulkeminen taas hoituu edullisesti joko busseilla tai takseilla. Karttaa bussien reiteistä saati aikataulua on turha etsiä maassa jossa osoitteet ylipäätään ovat lähinnä kuriositeetti. Paras keino löytää oikeaan bussiin onkin marssia rohkeasti tienvarteen ja kertoa kohteensa bussin sisäänheittäjälle, jonka tunnistaa kovaäänisestä huutamisesta.

Yöelämästä nauttiva löytää pääkaupungista baareja etenkin Jabal Ammanin alueelta Rainbow streetiltä. Kuten todettua, länsimainen ravintola- ja baarikulttuuri ei kuitenkaan ole maassa valtavirtaa, ja tanssilattialla voi havahtua huomaamaan, että koko baari on eurooppalaisten kansoittama. Paikallisia jututtamaan pyrkivän kannattaakin lähteä mieluummin yhteen kampuksen lähistöllä sijaitsevista kahviloista, tai mikäli keuhkot kestävät, shisha– eli vesipiippubaariin. Paikallisten kanssa on helppo päästä puhekontaktiin, ja etenkin yliopiston kampuksella pyöriessä on kielivaihdosta kiinnostuneita tarjolla usein melkein tungokseksi asti.  Ylipäätään ulkomaalaisiin suhtaudutaan hyvin positiivisesti vieraanvaraisuudestaan tunnetussa maassa. Parvekkeilta ja ohi ajavista autoista huikatut ”Welcome to Jordan!” – huudahdukset tulevatkin pian tutuksi hiukankaan ulkonäöltään kantaväestöstä erottuvalle.

Jordania jättää jäljen

Jordaniaa kuvaillaan usein suojasatamaksi keskellä konfliktiherkkää aluetta. Maa on pyrkinyt pitämään yllä hyviä suhteita länteen, ja kuningashuone on tunnettu poliittisista ja taloudellisista uudistuspyrkimyksistään. Jordanian talous on kuitenkin viime vuosina ollut koetuksella alueellisen epävakauden vuoksi. Jordania on ottanut vuosien saatossa huomattavan määrän palestiinalaispakolaisia, ja lisäksi maahan on Syyrian sodan myötä tullut yli puolitoista miljoonaa uutta pakolaista. Jordanian väestö on hyvin nuorta, sillä jopa 70 % maan väestöstä on alle 30-vuotiaita.  Lisäksi maan työttömyysaste on korkea. Tämä näkyy myös kaduilla aikaansa tappavien nuorten miesten määrässä. Länsimainen nainen ei Jordaniassa voi välttyä tämän ihmisryhmän osoittamalta huomiolta, johon sisältyy usein myös huutelua ja tuijotusta.

Vaikka Jordania on tietyissä asioissa länsimaistunut paljonkin, uskonnon asema yhteiskunnassa on yhä vahva ja näkyvä. Jokapäiväinen elämä Ammanissa vaatiikin tähän tottumattomalle sopeutumista ja kärsivällisyyttä. Toisaalta mukavuusalueelta poistumiseen pakottava arki kasvattaa kokijaansa tavalla, jota vastaavaa ei perinteisen Erasmus-vaihdon kautta pääse kokemaan. Ulkomaalaista ei myöskään Jordaniassa koskaan jätetä pulaan. Juuri paikallisten loputon ystävällisyys ja maassa vallitseva yhteisöllisyyden kulttuuri ovatkin asioita, jotka lämmittävät vielä pitkään maasta poistumisen jälkeenkin.  Parhaassa tapauksessa Jordania sytyttää kokijassaan palon oppia lisää alueen kulttuurista ja elämänmenosta. Enää tarvitsee vain päättää, mihin maahan suunnata seuraavaksi. Samalla voikin oppia taas uuden arabian murteen!

Lähde nojatuolimatkalle Iraniin, Vanhan testamentin jäljille

Profeetta Danielin hautamonumentti Shushissa, joka on yksi maailman vanhimpia kaupunkeja.

Teksti ja kuvat: Harri Kämäräinen
Kirjoittaja on Suomen Iranin suurlähettiläs Teheranissa.

Teksti on julkaistu aiemmin Kirkko ja kaupunki -lehdessä.

Ennen muuttoani Iraniin päätin lukea Koraanin. Ajattelin, että islamilaisessa yhteiskunnassa on syytä tuntea islaminuskon pyhä kirja. Sen kautta on varmasti helpompi ymmärtää monia nykypäivän ilmiöitä. Tuolloin en vielä osannut aavistaa, miten moni muu teos toimisi minulle avaimena Iranin ymmärtämiseen. Tutustuessani maan historiallisiin kohteisiin ovat oppaani usein viitanneet kirjaan, johon en ollut odottanut törmääväni Iranissa – Raamatun Vanhaan testamenttiin.

Tunnustan kuuluvani niihin, joille Vanha testamentti jäi kouluaikana etäiseksi. Uskonnon tunneilta mieleen jäivät lähinnä oudot, vaikeaselkoiset nimet ja paikkakunnat, jotka olisivat pikemminkin voineet olla tieteiselokuvasta tai fantasia-kirjallisuudesta kuin todellisesta elämästä: Ahasveros, Nebukadnessar, Belsassar, Pahat-Mooab.

Vasta Iranissa Vanhan testamentin kirjat alkoivat avautua.

Apadana-hallintopalatsin raunioita Persepoliissa.

Persepoliin raunioilla

Seison vuoren kupeella ja katselen edessäni aukeavan Apadana-hallintopalatsin raunioita. Vuorten takaa nousevat aamuauringon säteet valaisevat vaaleat pylväsrivistöt. Oppaani, shirazilainen arkeologian opiskelija, kertoo, että 2500 vuotta sitten täältä hallittiin puolta maailmaa. Kuningas Kyyros II Suuri (576–529 e.Kr.) johti historian ensimmäistä maailmanvaltaa, joka ulottui Välimereltä Indus-virralle. Persepolis (Pasargadae) oli valtakunnan sydän.

Raamatussa mainitaan Persian kuningas Kyyros yli kolmessakymmenessä kohdassa, ja hänet nostetaan messiaaniseen asemaan. Tuon ajan israelilaisille Kyyros oli vapauttaja (messias), sillä hän vapautti juutalaiset Babylonian pakkosiirtolaisuudesta, jonne Israelin kansa oli karkotettu Jerusalemin valtauksen (597 e.Kr.) jälkeen.

Oppaani siteeraa Esran kirjan ensimmäistä lukua:

“Näin sanoo Kyyros, Persian kuningas: Herra, taivaan Jumala, on antanut minulle kaikki maan valtakunnat. Hän on nyt käskenyt minun rakentaa itselleen temppelin Juudan Jerusalemiin. Kaikkien teidän, jotka kuulutte hänen kansaansa, tulee lähteä Juudan Jerusalemiin rakentamaan Herran, Israelin Jumalan, temppeliä. Olkoon teidän Jumalanne teidän kanssanne! Herra on Jumala, jonka asuinsija on Jerusalem. Kaikkialla, missä tämän kansan jäseniä yhä elää muukalaisina, tulee paikkakunnan asukkaiden antaa heille mukaan hopeaa ja kultaa ja tavaraa ja karjaa sekä muita lahjoja Jerusalemiin rakennettavaa Herran temppeliä varten.”

Tarinaa kuunnellessa iranilaisten yhä suuresti kunnioittama kuningas Kyyros muuttuu yllättäen eläväksi. Rauniot heräävät henkiin. Alan ymmärtää, mihin hänen suuruutensa perustuu.

Pidot gobeliinissa

Teheranissa sijaitsevan Iranin viimeisen shaahin Reza Pahlavin palatsin, Niavaranin, sisääntuloaulassa vierailijat vastaanottaa seinänkokoinen ranskalaisgobeliini. Gobeliinin aiheena on Esterin pidot. Aihe ei ole sattumaa, pidettiinhän nuo antiikin kuuluisat juhlat juuri muinaisessa Persiassa, kuningas Kserkseen hovissa.

Opaskirjani ohella turvaudun tällä kertaa itse Vanhaan testamenttiin, jonka Esterin kirjan ensimmäinen luku vie minut vuosituhanten taa:

“Tämä tapahtui kuningas Kserkseen aikana, sen Kserkseen, joka hallitsi sataakahtakymmentäseitsemää maakuntaa Intiasta Nubiaan saakka. Kserkses piti siihen aikaan hoviaan Susan kaupungissa, ja kolmantena hallitusvuotenaan hän järjesti pidot ruhtinailleen ja ylimmille virkamiehilleen. Kaikki Persian ja Meedian sotapäälliköt, ylimykset ja maaherrat olivat saapuvilla, ja päivästä toiseen, kaikkiaan kuuden kuukauden ajan, hän esitteli heille valtakuntansa loistoa ja mahtia, sen aarteita ja rikkauksia.”

Kuningas Kserkseen maineikkaat kekkerit ajoittuvat vuosille 485–465 e.Kr. Jos muinaiset persialaiset olivat kuuluisia juhlistaan jo tuolloin, on perinne säilynyt meidän päiviimme asti. Olipa kyse häistä tai hautajaisista, merkkipäivien vietosta tai persialaisesta uudesta vuodesta, nowroozista, iranilaiset osaavat juhlia. Juuri perhe- ja sukujuhlissa iranilaisten ilonpito ja seurallisuus nousevat pinnalle. Yli kolmetuhatta vuotta vanhaa perinnettä, persialaista uutta vuotta, juhlitaan Iranissa yhä peräti kolmentoista vuorokauden ajan.

Kaunis Ester, kuin tähti

Paitsi juhlistaan, Kserkseen valtakausi on jäänyt historiaan juutalaisten vapautumisesta. Siihen kytkeytyy kauniin Esterin tarina.

Persiassa, Susan linnassa vaikutti juutalainen mies nimeltä Mordokai. Hänet oli karkotettu Jerusalemista muiden juutalaisten mukana. Mordokai oli orvon serkkutyttärensä Esterin kasvatti-isä. Siten Ester päätyi kuningas Kserkseen hoviin, ja suloisesta nuoresta naisesta tuli pian Persian kuninkaan suosikki. Kuningas kruunasi Esterin kuningattareksi ja järjesti jälleen suuret pidot – tällä kertaa Esterin kunniaksi. Kuningas myönsi maakunnille veronkevennyksiä ja jakelutti lahjoja, kuninkaalliseen tapaansa (ks. lisää: Esterin kirja 2:5).

Tapahtumat Persian hovissa 400-luvulla e.Kr. ovat sittemmin innoittaneet lukuisia taiteilijoita, muun muassa Rembrandtia, Sebastiano Riccia ja mitä ilmeisimmin myös keskieurooppalaisia gobeliininkutojia.

Tuonkin ajan poliitikoilla oli oppositionsa – niin myös kuninkaalla.  Kuninkaan hovin pääministeri, korkea-arvoinen ruhtinas Haaman, halusi tuhota juutalaiset, nuo vieraan uskonnon harjoittajat. Mutta Ester, joka kasvatti-isänsä tapaan tunnusti Mooseksen uskoa, järjesti kuninkaalle pidot.

Tunnelma pidoissa oli korkealla, ja kuninkaalla oli ilmeisen lystiä, sillä Kserkses lupasi täyttää Esterin toiveen, mitä tahansa hän pyytäisikään. Niinpä Ester pyysi juutalaisille samat oikeudet kuin muille. Persian kuningas Kserkses piti lupauksensa. Esterin kasvatti-isälle Mordokaille Kserkses antoi ylennyksen ja ”juutalaisille oli tullut onni, ilo, riemu ja kunnia”.

Juutalaiset ympäri maailmaa viettävät yhä Esterin pelastamien juutalaisten muistoksi Purim-juhlaa, jonka nimi juontaa juurensa muinaisen persian kielen sanaan pur, arpa.

Jos Kserkseen linnassa olisi tanssittu tähtien kanssa, olisi Ester varmasti ollut yksi heistä. Germaanisten kielten sanathan star, Sterne, stjärna polveutuvat muinaispersian tähteä tarkoittavasta sanasta setar, Ester.

Paitsi juutalaisten historiasta, tapahtumat Persiassa 2500 vuotta sitten antavat meille viitteitä myös Persian kuninkaiden suhtautumisesta vähemmistöihin, uskontoihin ja kulttuureihin. Persian kuninkaita on pidetty suvaitsevaisina ja edistyksellisinä, koostuihan Persian valtakunta useista eri kansallisuuksista. Etnisten persialaisten osuus oli 25-miljoonaisesta väestöstä vain kymmenen prosenttia. Valtakunnan monimuotoisuutta on pidetty rikkautena ja yhtenä syynä siihen, että se kukoisti peräti parinsadan vuoden ajan.

Esterin ja Mordokain hauta Hamedanin kaupungissa.

Esterin haudalla

Tarina Esteristä ja Mordokaista innoitti minut matkustamaan 360 kilometriä Teheranista lounaaseen, Hamedanin kaupunkiin, jonne lähdin etsimään Esterin ja Mordokain hautaa. Kauaa ei tarvinnut kaupungin katuja harhailla, sillä kaikki kaupunkilaiset näyttivät tuntevan tien hautapaikalle.

Rauhallisten sivukatujen takaa löytyi mausoleumi ja sen vierestä pikkuruinen synagoga. Synagogaan tuoduista muistoesineistä päätellen hautapaikka on juutalaisille yhä tärkeä pyhiinvaelluskohde.

Hamedanin kaupunki on ollut keskeinen paikka Iranin historiassa. Antiikin aikana Ecbatana-nimellä tunnettu kaupunki oli muinaisen Persian valtakunnan ensimmäinen pääkaupunki. Koska ilmasto korkealla Zagros-vuorilla sijaitsevassa Ecbatanassa oli talvisin kylmä, päätti kuningas Dareios I perustaa talvipääkaupungin Shushiin, noin 400 kilometriä Hamedanista etelään.

Niin myös Esterin elämä keskittyi näiden kahden kaupungin ympärille. Siispä jatkan matkaani Hamedanista eteläiseen Khuzestanin maakuntaan ja Shushin kaupunkiin.

Sisällä Esterin ja Mordokain synagogassa.

Shush – Danielin kaupunki

Shush, joka Raamatussa tunnetaan nimellä Susa, on yksi maailman vanhimpia kaupunkeja. Vanhassa testamentissa Susa mainitaan peräti 22 kertaa. Susassa Ester emännöi myös kuuluisat pitonsa Persian kuninkaalle.

Kuten kaikkialla Iranissa, Shushissakin jatketaan arkeologisia kaivauksia. Hiekkakumpujen ja rakennusten alta löytyy aina vain uusia muistoja menneisyydestä, ja arkeologit pääsevät jatkamaan palapeliään.

Vuonna 1884 ryhtyivät ranskalaiset arkeologit kaivamaan 35 metriä korkeaa kumpua, jonka alta paljastuivat 5000 vuotta vanhan kaupungin rauniot. Vuosituhansien ajan kaupunki on ollut tärkeä kauppapaikka ja solmukohta. Täällä kävivät läntiset sumerit kauppaa Indus-virralta saapuneiden kauppiaiden kanssa. Muun muassa Hammurabin (1728–1686 e.Kr.) lakia säilytettiin jonkin aikaa Shushin kaupungissa. Hammurabin lain kopioon voi nykyisin tutustua Iranin kansallismuseossa Teheranissa.

Profeetta Danielin hautamonumentti Shushissa.

Yksi kaupungin kukoistuskausista ajoittuu kuningas Dareios I:n kaudelle. Dareios päätti tehdä kaupungista valtakunnan hallinnollisen keskuksen vuonna 521 e.Kr. Mongolit tuhosivat kaupungin 1700 vuotta myöhemmin, jolloin myös antiikin Susa vaipui 600 vuoden uneen.

Esterin ohella Susan linnassa vaikutti yksi Vanhan testamentin viidestä profeetasta, Daniel. Daniel hoiti Persian kuninkaan hovissa korkeaa virkaa, ja perimätiedon mukaan hänet on myös haudattu Shushiin. Danielin nykyinen hautamonumentti pystytettiin 1100-luvulla, ja se muistuttaa jättiläismäistä sokeritoppaa.

Koska profeetta Daniel on tärkeä henkilö myös islaminuskoisille, on hautamonumentin ympärille rakennettu taidokkaasti koristeltu moskeija. Siten Danielin haudasta on muodostunut jälleen yksi paikka, jossa vanhat uskonnot kohtaavat. Hautamonumentti on suosittu pyhiinvaelluspaikka sekä islaminuskoisille että juutalaisille.

Kyyroksen ja Dareioksen mahtavista palatseista ei ole kovin paljoa jäljellä. Raunioita tutkiessa mielikuvitus pääsee liikkeelle – apuna Esterin kirjan tarkat havainnot. Antiikin “blogissaan” Ester kuvailee yksityiskohtaisesti linnaa:

“Pellava-, puuvilla- ja punasiniverhoja oli kiinnitetty valkoisilla pellavanauhaliinoilla ja purppuranpunaisilla nauhoilla hopeatankoihin ja valkomarmoripylväisiin. Kultaisia ja hopeisia lepovuoteita oli pihalla, joka oli laskettu vihreällä ja valkoisella marmorilla, helmiäisellä ja kirjavalla marmorilla. Juotavaa tarjottiin kulta-astioista, ja astiat olivat erimuotoiset, ja kuninkaan viiniä oli viljalti, kuninkaalliseen tapaan.” (Esterin kirja 1:6).

Passin historiaa Persiasta

Vuonna 2016 Eurooppaan saapui ennätysmäärä turvapaikanhakijoita Lähi-idästä. Lähi-itä tuli konkreettisesti meitä lähelle. Ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta historiassa, kun Lähi-idän kansat lähtevät liikkeelle. Matkustamiseen liittyvät esteet ovat puhuttaneet kansalaisia vuosituhansien ajan. Siitä esimerkkinä vaikkapa Nehemian keskustelu Persian kuninkaan Artakserkseen kanssa neljänneltä vuosisadalta e.Kr.:

”Kuningas ei ollut koskaan ennen nähnyt minua masentuneena, ja kun ojensin hänelle viinimaljan, hän kysyi: ’Miksi näytät noin surulliselta? Et kai sinä ole sairas? Varmaan jokin huoli painaa mieltäsi.’ Minä pelästyin kovin, mutta sanoin sitten kuninkaalle: ’Saakoon kuningas elää ikuisesti! Kuinka minä en näyttäisi surulliselta, kun kaupunki, jossa esi-isieni haudat ovat, on tuhottu ja sen portit poltettu?’

Kuningas kysyi: ’Mitä siis toivot minulta?’ Minä rukoilin taivaan Jumalaa ja vastasin: ’Jos sinä, kuningas, näet hyväksi, jos tahdot osoittaa suopeutta palvelijallesi, niin salli minun lähteä Juudaan rakentamaan uudelleen kaupunkia, jossa esi-isieni haudat ovat.’ Kuningas, jonka vieressä istui kuningatar, kysyi minulta: ’Kuinka kauan matkasi kestäisi? Milloin tulisit takaisin?’ Kun esitin suunnitelmani, kuningas hyväksyi sen ja antoi minulle luvan lähteä, ja minä lupasin palata sovittuun aikaan mennessä.

Sanoin kuninkaalle vielä: ’Jos sinä, kuningas, näet hyväksi, anna mukaani Eufratin länsipuolisen maakunnan maaherroille osoitetut käskykirjeet, jotta he sallisivat minun kulkea alueidensa läpi Juudaan. Samoin pyydän kirjettä kuninkaan metsien vartijalle Asafille, että hän toimittaisi minulle puuta temppelin portteja ja kaupungin muureja varten ja sitä taloa varten, johon asetun asumaan.’ Kuningas antoi minulle tällaiset kirjeet, sillä Jumalan suojaava käsi oli ylläni.” (Nehemian kirjan 2. luku)

Nehemian kirjassa selostettu tapaus on tiettävästi vanhin historiallinen dokumentti matkustusasiakirjan eli passin myöntämisestä.

Lännen ja idän kulttuurit kohtaavat

Muinaisen Persian historia ja Raamatun kertomukset osoittavat, että Persian ja Välimeren kulttuurit ja uskonnot olivat sidoksissa toisiinsa monin eri tavoin. Vuorovaikutus kautta vuosisatojen on ollut molemminpuolista.

Jos Vanhan testamentin kertomukset kuvailevat Persian historiaa tuon ajan silminnäkijöiden tallentamina, kertoo Uusi testamentti puolestaan siitä, millä tavoin Persian vanhat uskonnot ovat jättäneet jälkensä kristinuskoon. Esimerkkeinä vaikkapa Jeesuksen vuorisaarna tai kolme itämaan tietäjää, zarathustralaispappia, jotka vaelsivat lahjoineen Betlehemiin muinaisesta Persiasta. Zarathustralaistietäjistä, mageista, on myös suomen kieleen pesiytynyt sana ’magia’.

Vanha testamentti on ollut tärkeä tietolähde Iranin historiasta kiinnostuneille, sillä muinaisen Persian historiasta on säilynyt hyvin vähän kirjallista lähdeaineistoa. Tärkeimpinä lähteinä voidaan pitää ”historian isän”, kreikkalaisen Herodotoksen muistiinpanoja. Hänen jälkeensä tapahtumia ovat tallentaneet Thukydides ja Ksenofon.

On kuitenkin muistettava, että edellä mainitut edustavat persialaisten vastustajia sodissa, minkä vuoksi he historian kuvauksissaan tuskin ovat pyrkineet objektiivisuuteen. Siksi Vanhan testamentin kertomukset tarjoavat mielenkiintoisen lisän Iranin historiaan, vaikka edustavatkin vain yhden vähemmistön näkökulmaa.

Uskallan kuitenkin suositella kaikille, jotka suunnittelevat matkaa Iranin historiallisiin kohteisiin, oheislukemistona Vanhan testamentin tarinoita.