Egyptin matkailu uudessa nousussa?

Teksti ja kuvat: Jaakko Pylvänäinen

Kirjoittaja on teologian opiskelija, joka oli FIMEn työharjoittelijana Beirutissa keväällä 2014 ja opiskelee parhaillaan arabiaa Egyptissä.

Näkymä Saladinin linnoitukselta Gizan pyramidien suuntaan

Näkymä Saladinin linnoitukselta Gizan pyramidien suuntaan

”Egyptiläiset ovat arabeista rennoimpia. He tykkäävät vitsailla, laulaa ja tanssia.” ”Egyptissä ollaan erittäin vieraanvaraisia ja paikalliset ovat tottuneet olemaan tekemisissä eri kulttuureista tulevien ihmisten kanssa.” ”Siellä ventovieras vastaantulija saattaa toivottaa turistin tervetulleeksi.”

Muun muassa tällaiset mielikuvat olivat pinnalla vielä joitakin vuosia sitten Egyptistä puhuttaessa, ja matkailijoita oli maassa paljon. Vuoden 2011 tammikuussa alkoi kuitenkin tapahtua, ja mielikuvat maasta muuttuivat.

Egyptissä jopa kamelit ovat rennonoloisia

Egyptissä jopa kamelit ovat rennonoloisia

Viime vuosien poliittiset levottomuudet tekivät tehtävänsä matkailijoiden karkottamisessa, ja tämä näkyy Egyptissä edelleen hyvin selvästi. Esimerkiksi Luxorin hienolla joenvarsibulevardilla saattaa iltaisin havaita muutaman paikallisen lisäksi vain pari aasialaista turistiryhmää ja yhden hölkkäilevän suomalaisen. Kaupungin ulkomaalaisille turisteille suunnatut kojut näyttävät olevan pääasiassa tyhjillään asiakkaista, samoin ravintolat ja hotellit. Myös muinaismuistoja pääsee useimmiten tarkastelemaan ilman ruuhkaa ja jonottelua. Tilanne on vaikuttanut samankaltaiselta ympäri Egyptiä. Jopa ne maan kuuluisimmat nähtävyydet, Gizan pyramidit, ovat saaneet olla melko rauhassa, mikäli paikallisiin on uskominen.

Isiksen temppeli Filaen saarella Assuanissa oli suorastaan autio turisteista

Isiksen temppeli Filaen saarella Assuanissa oli suorastaan autio turisteista

Turistien puute ja turisteille suunnattujen palvelujen ylitarjonta on polkenut matkailupalvelujen hintoja alas. Niistä turisteista, joita maassa on, kilpaillaan vimmatusti. Palveluita tarjotaan jopa puoli-ilmaiseksi toivoen sen houkuttelevan maahan lisää matkailijoita. Kun yhtälöön lisätään maan haastava taloustilanne ja Egyptin punnan inflaatio, ei ole hankala päätellä, että monilla turismin parissa työskentelevillä on haasteita itsensä elättämisessä. Eikä toki vain heillä.

Vaikka hintataso on maassa huomattavan alhainen, ei se lohduta mm. niitä lukuisia, joiden kuukausipalkka on alle 2000 Egyptin puntaa (kirjoitushetkellä alle 100 euroa). Heidän tapauksessaan esimerkiksi paikallisliikenteen hintojen nousu yhdellä punnalla (joka vastaa vajaata viittä eurosenttiä) muutamaa kilometriä kohden voi rasittaa taloutta huomattavasti. Viimeksi näin tapahtui kesäkuun lopussa, kun valtion tukien leikkaaminen nosti polttoaineiden hintoja reilut 50 prosenttia.

Punaisenmeren koralleille pääsee sukeltamaan hyvinkin edullisesti, varsinkin jos hallitsee tinkimisen jalon taidon

Punaisenmeren koralleille pääsee sukeltelemaan hyvinkin edullisesti, varsinkin jos hallitsee tinkimisen jalon taidon

Talousvaikeudet aiheuttavat tunnetusti henkilökohtaisia haasteita ja yhteiskunnallisia ongelmia, mutta ovatko maan viimeaikaiset haasteet heijastuneet ulkomaalaisten turvallisuuteen? Onko esimerkiksi matkailijoiden syytä vältellä Egyptiä?

Vaikka monien mielikuvissa Egypti on edelleen kansannousujen ja vallanvaihdosten jäljiltä levoton ja turvaton maa, tämänhetkinen todellisuus on toisenlainen. Omien ja tapaamieni matkailijoiden kokemusten perusteella vieraat otetaan lämpimästi vastaan ja heistä huolehditaan. Tämä halutaan tehdä selväksi myös viranomaisten puolelta. Temppelit, haudat, museot, kirkot ynnä muut vierailukohteet ovat tarkasti vartioituja. Syrjäisempiin kohteisiin paikalliset viranomaiset lähettävät usein turvamiehen tai pari turistien seuraksi. Mikäli poliisi huomaa ulkomaalaisen matkailijan yksikseen esimerkiksi juna-asemalla, hän tulee todennäköisesti kysymään kohteliaasti, mikäli voi olla avuksi ja varmistamaan, että matkailija osaa oikeaan junaan.

Siwan keitaalla pääsee mm. testaamaan Kuollutmeri-efektiä pienemmässä mittakaavassa

Siwan keitaalla pääsee mm. testaamaan Kuollutmeri-efektiä pienemmässä mittakaavassa

Aihetta käsiteltäessä lienee syytä mainita myös se, että epävakaimpinakaan aikoina tilanne ei ollut levoton kaikkialla maassa. Vallankumoukset ja vallanvaihdokset kun eivät usein ravistele asiaintilaa maaseudulla samalla tavalla kuin isommissa kaupungeissa, eivätkä sen vuoksi vaikuta turvallisuustilanteeseen vastaavalla tavalla. Valta vaihtuu, mutta elämä omassa kylässä jatkuu entiseen malliin.

Siksi varsinkin syrjäisemmillä seuduilla turismin parissa työskentelevät ja samalla maan politiikasta luontaisesti etäämpänä olevat ovat nähneet viime vuosien kehityskulut hieman epäreiluina. Olihan heidän kylänsä yhtä turvallinen kuin ennenkin, mutta silti turistit kaikkosivat. Myös ne Egyptissä asuvat ulkomaalaiset, jotka päättivät aikanaan jäädä maahan levottomuuksista huolimatta, jaksavat muistuttaa, että elämä jatkui monin paikoin entisellään… mutta mielikuvilla on valtava voima.

E

Edellisen kerran politiikka ja vallanvaihdokset taisivat hetkauttaa syrjässä sijaitsevan Siwan keitaan elämää hieman enemmän Aleksanteri Suuren vierailun aikana

Koska tällä hetkellä maan turvallisuustilanne vaikuttaa varsin suotuisalta, omasta puolestani kannustan antamaan Egyptille mahdollisuuden, mikäli harkitsee matkustamista arabimaihin. Myös opiskelu- ja työskentelymahdollisuuksia on tarjolla, ja kehottaisin hyödyntämään niitä, jos hyviä tarjouksia tulee vastaan.

Vaikka maan taloustilanne ei ole kehittynyt egyptiläisten toivomalla tavalla,  tyytymättömyyttä maan nykypolitiikkaan on havaittavissa, ja esimerkiksi maan ihmisoikeustilanne on ollut toistuvan kritiikin kohteena, intoja uusiin mielenilmauksiin ja kansannousuihin rajoittaa muun muassa aiempaa suurempi tietoisuus niihin liittyvistä riskeistä. Mielenilmaukset kun voivat johtaa ojasta allikkoon paitsi henkilökohtaisella tasolla myös laajemmassa mittakaavassa. Moni on ilmaissut tyytyväisyytensä siihen, ettei Egyptistä tullut Syyrian, Irakin, Jemenin tai Libyan kaltaisia, sisällissodan repimiä maita. Aineksia siihen taisi olla olemassa.

Aamupäivätunnelmia Luxorista

Aamupäivätunnelmia Luxorista

Egypti on upea maa täynnä matkailupotentiaalia, jota se ei ole viime vuosina päässyt käyttämään. Muutaman hiljaisen vuoden jälkeen toivonpilkahduksia on kuitenkin jo havaittavissa. Paikallisten parissa liikkuvat huhut kertovat, että muun muassa britit ja venäläiset ovat tekemässä paluutaan, mahdollisesti myös saksalaiset.

Punaisenmeren rannalla sijaitsevissa lomakohteissa on huomattavissa konkreettisia merkkejä ulkomaalaisten turistien määrän kasvusta. Oppaiden mukaan muun muassa Kuninkaiden laaksoon sekä Abu Simbelin ja Karnakin temppeleille suuntaavien bussien määrä on ollut lisääntymään päin. Hotelleja, kahviloita ja kojuja kunnostetaan ympäri maata, ja muutoinkin turistien paluuseen varaudutaan. Vaikuttaa myös siltä, että maahan jo uskaltautuneet matkailijat ovat olleet pääasiassa tyytyväisiä kokemaansa ja näkemäänsä.

Abu Simbelin temppeli Sudanin rajan tuntumassa

Abu Simbelin temppeli Sudanin rajan tuntumassa

Egypti ei ole ehkä onnistunut markkinoimaan itseään matkakohteena kovin hyvin viime vuosina, mutta kunhan kertomukset hyvistä matkakokemuksista leviävät, turistit alkavat kyllä palata maahan. Toki yksittäisetkin häiriöt voisivat aiheuttaa tässä vaiheessa vielä huomattavaa takapakkia tämänhetkiselle positiiviselle kehitykselle, mutta mikäli paikalliset viranomaiset pystyvät takaamaan turistien turvallisuuden, se riittänee varmistamaan heidän paluunsa.

Advertisements

Salah al-Dinin jalanjäljillä

Teksti: Henri Muroke
Kirjoittaja on FIMEllä harjoittelijana syksyn 2017.

Kun saavuin Beirutiin heinäkuun lopussa, edessäni oli positiivinen ongelma. Koko syksyn kestävä harjoittelu FIMEssä (Suomen Lähi-idän instituutti) tulisi varmasti olemaan miellyttävä kokemus. Mahdollisuus harjoittelulle avautui silti osin sattumalta, ja muutti aikatauluni syksyn osalta. Alun perin suunnitelmani oli viimeistellä graduni Helsingissä loppukesän ja syksyn aikana.

Joskus muutos voi tarjota myös uusia mahdollisuuksia. Kirjoitan nimittäin gradua keskiajalla eläneestä ayyubidisulttaani Salah al-Dinista (Saladin Euroopassa). Olin jo lapsena äärimmäisen kiinnostunut keskiajasta, mutta Euroopan sijaan mielenkiintoni kohdistui enemmän Lähi-itään ja mongoleihin. Suurin osa ikäisistäni pojista tiesi jotain ristiretkistä, ja moni piti Rikhard Leijonamielestä. Minä sen sijaan kiinnostuin hänen vastapeluristaan.

Richard-Saladin_legendaerer_Kampf_vor_Jaffa

Kuvitteellinen Rikhardin ja Salah al-Dinin kohtaaminen 1200-luvun käsikirjoituksesta. Todellisuudessa kaksikko ei ikinä kohdannut toisiaan. Kuva: Wikimedia Commons

Vuosina 1137/1138-1193 elänyt Salah al-Din tunnetaan parhaiten Hattinin taistelussa vuonna 1187 saadusta voitosta. Kyseinen taistelu oli valtava kolaus ristiretkeläisille, ja sen seurauksena sulttaani pystyi valloittamaan heiltä laajoja alueita, mukaan lukien Jerusalemin kaupungin. Tästä puolestaan sai alkunsa vuosina 1189-1192 käyty kolmas ristiretki.

Salah al-Dinista tekee kiehtovan hänen maineensa ”jalona” saraseenina. Nimi saraseeni on peräisin jo antiikin ajoilta, jolloin roomalaiset kutsuivat Siinailla asuvaa arabiheimoa kyseisellä nimellä. Myöhemmin roomalaiset laajensivat nimen merkityksen kattamaan kaikki arabit.
Salah al-Dinin hyvä maine Euroopassa johtuu mahdollisesti kahdesta syystä. Valloitettuaan Jerusalemin kaupungin sulttaani kohteli esimerkiksi naisia erittäin hyvin, ja päästi monet kristityistä poistumaan kaupungista omaisuutensa kanssa. Todellisuudessa sulttaani suostui näin verettömään ratkaisuun vasta pitkien neuvotteluiden jälkeen, ja senkin jälkeen lunnasvaatimukset vaihtelivat noin viidestä kymmeneen dinaariin. Varattomia odotti orjuus. Sekulaarit lähteet mainitsevat näistä seikoista hyvin harvoin.

Toinen syy on kolmannen ristiretken lopputulos. Vaikka Salah al-Din ei varsinaisesti voittanut, Jerusalemin kaupunki pysyi muslimien hallussa. Sulttaani salli kuitenkin kristittyjen edelleen käydä Jerusalemissa pyhiinvaelluksella. Salah al-Din ei siis ollut eurooppalaiselle historiankirjoitukselle häviäjä, mutta ei myöskään barbaari. Koska kristityt pitivät keskiajalla itseään Jumalan valittuina, moni mietti pakanuutta heille edustavan sulttaanin menestystä. Oliko se mahdollisesti Jumalan rangaistus heitä kohtaan?

Cristofano_dell'altissimo,_saladino,_ante_1568_-_Serie_Gioviana

Christofano dell’Altissimon maalaus Salah al-Dinista vuodelta 1568. Todellisuudessa emme tiedä, miltä sulttaani tarkalleen näytti. Kuva: Wikimedia Commons

Kandidaatin tutkielmassani tarkastelin Salah al-Dinin uran alkuvuosia: kuinka hän päätyi vuonna 1168 Egyptiin ja onnistui luomaan isänsä nimeä kantavan ayyubidien dynastian. Hänen isänsä Ayyub ja setänsä Shirkuh olivat ensin palvelleet vuosina 1085-1146 elänyttä Imad al-Din Zengiä, ja tämän kuoleman jälkeen hänen poikaansa Nur al-Dinia (1118-1174). Ayyub keskittyi uransa aikana enemmän hallinnollisiin tehtäviin Shirkuhin johtaessa sotajoukkoja. Aikanaan myös Salah al-Din liittyi setänsä joukkoihin.

Egyptiä 900-luvulta alkaen hallinneen shiialaisen fatimidien kalifaatin valta oli 1160-luvulle tultaessa heikentynyt, eikä se enää selvinnyt ilman ulkopuolista apua. Tämän vuoksi sekä frankit että zengidit olivat kiinnostuneita Egyptistä. Kalifin keskittyessä enemmän hoviinsa todellista valtaa oli alkanut pitää visiiri Shawar. Kesällä 1163 Shawar pyysi Nur al-Dinilta apua lujittaakseen valtaansa. Nur al-Dinin joukot palasivat alueelle toisen kerran vuonna 1167 ja kolmannen kerran vuonna 1168. Vuoden 1168 sotaretken jälkeen Nur al-Dinin joukkojen komentaja Shirkuh jäi pysyvästi alueelle ja teki itsestään Egyptin visiirin. Hän ehti olla vallassa vain 2-3 kuukautta, ja hänen kuolemansa jälkeen hänen veljenpojastaan Salah al-Dinista tuli 1169 Egyptin visiiri. Salah al-Din palveli ”virallisesti” kalifia vuoteen 1172, mutta todellisuudessa kalifaatti oli jäänyt taustalle jo kauan ennen kalifi al-Adidin kuolemaa. Kun Nur al-Din kuoli vuonna 1174 kurkkumätään, Egypti lopetti veronmaksun Syyrialle, itsenäistyi, ja niin syntyi ayyubidien dynastia.

Erilaiset sattumien sarjat osoittautuivat valtaviksi onnenkantamoisiksi Salah al-Dinille: Egypti oli noussut visiirinsä vallassa vahvaksi, ja Salah al-Din oli onnistunut saamaan vuosina 1169-1174 suuren osan suvustaan avukseen. Juuri heidän avullaan hän pystyikin yksi kerrallaan irtaantumaan muiden otteesta. Salah al-Din oli visiirinä opportunistinen. Hän oli myös riittävän kyvykäs valitsemaan ympärilleen sopivan lähipiirin ja antamaan heille oikeat roolit hallinnossaan. Nämä kaksi kykyä tulivat vaikuttamaan sulttaanin uraan hänen koko loppuelämänsä ajan niin onnistumisten, kuin tappioista selviytymistenkin kannalta.

Aloittaessani harjoittelun FIMEssä koko käsitys graduni maailmasta muuttui täysin. Libanonissa on paljon alueita, joilla on yhteistä historiaa Salah al-Dinin kanssa, ja työ onkin alkanut tuntua paljon ”eloisammalta”. Vieläkin suurempi muutos oli se, että astuin maailmaan, jolle Salah al-Dinin nimi oli erittäin tuttu. Niin instituutin henkilökunta, kuin paikallisetkin olivat kiinnostuneita gradustani, miksi kirjoitan Salah al-Dinista, ja mitä tarkalleen ottaen hänestä kirjoitan.

 

Sidon,_Lebanon,_Panorama

Harjoitteluni ensimmäinen Salah al-Diniin liittyvä kohde oli keskiaikainen merilinnake Sidonissa. Kuva: Wikimedia Commons

Olen ollut Beirutissa vasta kuukauden, mutta gradu on lähtenyt liikkeelle aivan uudella tavalla. Olen toistaiseksi käyttänyt aikaa työni moniin pieniin yksityiskohtiin. Esimerkiksi Beirutin osuus lähteissäni ei tuntunut aiemmin kovinkaan suurelta, mutta asetuttuani itse Beirutiin halusin perehtyä tarkemmin kaupungin historiaan Salah al-Dinin aikana. Sulttaani yritti valloittaa kaupungin jo vuonna 1182, mutta epäonnistui. Seuraava merkintä löytyy vuodelta 1187, kun kaupunki monien muiden alueiden joukossa antautui.

Tämä hetki on erinomainen esimerkki lähteitteni erimielisyyksistä. Kaupungin antautuessa sulttaanille elokuussa, Salah al-Dinin oma kirjuri Imad al-Din al-Isfahani oli pahasti sairaana. Sulttaanin mielestä kuka tahansa, joka pystyi pitämään kynää kädessään, olisi ollut kykenevä kirjaamaan ylös ehdot antautumiselle. Ketään sellaista ei Beirutista lopulta kuitenkaan löytynyt, ja al-Isfahani kirjoitti – ei vailla ylpeyttä äänessään –  joutuneensa toimimaan kirjurina sairasvuoteeltaan käsin.
Mosulista kotoisin oleva historioitsija Ibn al-Athir sen sijaan kehui Beirutia vuolaasti. Hänen mielestään kaupunki oli eräs Välimeren itärannikon parhaiten puolustetuista. Al-Athirin mukaan kaupunki oli myös yksi kyseisen rannikon miellyttävimmistä ja ”terveellisimmistä”. Jälkimmäinen sana voi kuulostaa hieman oudolta, mutta sillä tarkoitetaan luultavasti hyviä vesivarantoja. Beirutissa ei myöskään riehunut pahoja tautiepidemioita al-Athirin elinaikana.

Harjoittelujakso tarjoaa ainutlaatuisen tilaisuuden käydä monissa paikoissa, joissa Salah al-Din on viettänyt aikaansa. Libanonissa tällaisia kohteita ovat muun muassa Baalbek, Byblos ja Tyros. Lisäksi matkustan myöhemmin Jordaniaan, joka tarjoaa vielä monta historiallista kohdetta lisää. Moni paikka voi avata myös uusia näkökulmia siihen, miten sulttaanin saapuminen vaikutti paikallisen väestön elämään.

Voinkin hyvillä mielin sanoa, että tulen mahdollisuuksieni mukaan matkaamaan Salah al-Dinin jalanjäljillä koko syksyn. Toivon mukaan harjoittelun aikana opin enemmän asioita sulttaanin historiasta ja heistä, joita se on koskettanut.

Ystävällinen ja monipuolinen Iran ihastutti historianopettajat

Teksti: Riitta Mikkola ja Vesa Ryhänen. 

Kirjoittajat ovat espoolaisia historian ja yhteiskuntaopin opettajia.

Kun ennen matkaa kertoi suomalaisille matkustavansa Iraniin, vastauksena oli monenlaista epäuskoista ihmettelyä. ”Kuinka uskallatte lähteä, tuletteko jouluksi kotiin, eikö siellä asu niitä ääri-islamilaisia?” kyselivät ystävät ja sukulaiset. Omalle äidille matkasta ei uskaltanut mainita ennen toukokuuta. Niin voimakas on suomalaisten mielikuva Iranista. Tähän mielikuvaan on varmaankin vaikuttanut islamilaisen vallankumouksen jälkeinen USA:n suurlähetystön panttivankikriisi, Iranin ydinvoimaohjelma ja USA:n julistama pahan valtakunnan stigma.

Kuva: Jutta Jokiranta

Kuva: Jutta Jokiranta

Kesäkuussa innokas 14 historianopettajan ja yhden teologin ryhmä lähti avoimin mielin kohti Teherania ja Irania. Matkanjohtajana toimi Suomen Lähi-idän instituutin puolesta Helsingin yliopiston tutkija Joonas Maristo. Teheran on Helsingistä suunnilleen yhtä kaukana kuin Malaga. Henkinen etäisyys lienee paljon pidempi. Iranin pääkaupunki on valtava metropoli, jossa on yli 12 miljoonaa ihmistä. Kaupunki nousee vuoren rinnettä ylös ihmisten elintason mukana. Teheranissa on toimiva julkinen liikenne ja usean metrolinjan maanalainen verkosto. Teheranin ikävänä puolena on savusumu, jota edes kaupungin tuulinen sijainti ei onnistu hälventämään.

Varsin nopeasti Teheranissa kävi selväksi, että Iran on mainettaan parempi. Iranilaiset osoittautuvat ystävällisiksi, avuliaiksi ja kiinnostuneiksi ulkomaalaisista. Iltapiknikeillä tarjottiin ruokaa ja yhdet ryhmäläisemme kutsuttiin syntymäpäiväkakkua syömään. Meiltä kysyttiin usein, mistä olemme tulleet. Hämmentävää oli se, että monet ihmiset kiittivät meitä siitä, että olimme tulleet Iraniin. USA:n julistama saarto on ollut ilmeisesti hyvin tehokas.

Kuva: Jutta Jokiranta

Kuva: Jutta Jokiranta

Teheranissa pääsimme käymään suurlähettiläs Harri Kämäräisen vastanotolla. Kämäräinen kertoi, että syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen iranilaiset olivat kaduilla osoittamassa myötätuntoa amerikkalaisia kohtaan. Tämän jälkeen USA julisti Iranin kauppasaartoon, ja George W. Bush alkoi puhua pahan akselista. Iranilaisia tämä katkeroitti.

Teheran vaikutti maallistuneemmalta kuin omat odotukset olivat. Useimmat naiset näyttivät kantavan huivia sillä tavalla, että tyylissä oli havaittavissa jonkinlainen protesti valtaapitäviä kohtaan. Muutenkin monessa kohtaa Iranista tuli mieleen entinen Neuvostoliitto, jossa oli olemassa virallinen totuus ja sitten se todellisuus, jota kansalaiset elivät. Vierailumme osui ramadanin aikaan, jolloin islamin uskon mukaan päiväsaikaan juominen syöminen ja mm. tupakan polttaminen eivät ole sallittua. Isfahanin moskeijan vessassa törmäsin moskeijaa siivoaviin nuoriin miehiin, jotka olivat tupakalla moskeijan vessassa. Puistoissa näki ihmisiä juomassa, mikä tuntui yli 35 asteen helteessä pelkästään viisaalta.

Heti ensimmäisenä päivänä Teheranissa sattui terroristi-isku parlamenttia ja Khomeinin moskeijaa vastaan. Tiedot saimme Suomen kautta. Katukuvassa tai muutenkaan esimerkiksi lentokenttien turvajärjestelyissä isku ei näkynyt. Iranilaiset pitävät maataan turvallisena. Sotilaiden ja poliisien läsnäolo katukuvassa on mielestäni pienempi kuin esimerkiksi Etelä-Euroopassa.

Kuva: Riitta Mikkola

Kuva: Riitta Mikkola

Tutustuimme Teheranin keskeisimpiin kohteisiin kuten shaahien palatseihin, elokuvamuseoon, mattomuseoon ja modernin taiteen museoon. Rikas ja monipuolinen historia ihastutti ryhmäläisiämme. Samoin nautimme puistoista ja taiteesta. Kävimme katsomassa Eila Hiltusen vastikään restauroitua patsasta Kultainen palmu viehättävässä puistossa, jossa ihmiset olivat auringonlaskun jälkeen piknikillä.

Teheranin lisäksi tutustuimme Shiraziin, Isfahaniin ja Hamedaniin. Persian vanhasta kulttuurista kertoo mm. se, että Shirazin ja Hamedanin merkittävimmät nähtävyydet ovat runoilijoiden hautoja. Runoilija Hafezin haudalla käy valtavasti turisteja ympäri koko Irania. Iranilaiset sanovat, että jokaisella iranilaisella on kotonaan vähintään kaksi kirjaa: Koraani ja Hafezin runokokoelma. Ihmiset myös osaavat Hafezin säkeitä ulkoa ja haudalla oli useita ihmisiä, jotka lausuivat Hafezia ulkoa.

Persepoliin rauniokaupunki sijaitsee eteläisessä Iranissa Shirazin pohjoispuolella. Ramadanin ja kesäkuun alun takia paikalla oli vain vähän turisteja. Akhaimenidien rakentama seremoniallinen keskus kuuluu maailman nähtävyyksien raskaaseen sarjaan. Ihailimme oppaan johdolla vanhaa kaupunkia ja mietimme samalla, millainen oli ollut samalla paikalla vuonna 1971 shaahin järjestämänä Iranin 2500-vuotisjuhla, johon myös presidentti Kekkonen osallistui.

Kuva: Riitta Mikkola

Kuva: Riitta Mikkola

Isfahanissa ja Hamedanissa kävimme lukuisissa moskeijoissa. Niiden kauneus lumoaa. Päivärukouksessa oli ainakin naisten puolella ystävällinen ja rento meininki, kun osa kanssarukoilijoistamme makaili matolla kännykkää räpläten. Moskeijoiden lisäksi kävimme Raamatun Esterin haudalla, ja osa ryhmäläisistämme vieraili armenialaiskirkossa. Iran on hallinnostaan huolimatta monikielinen ja monikulttuurinen maa. Kulttuurin arvostus kirkastui meille käytännössä, kun kuuntelimme Isfahanissa pop up -laulajia 500 vuotta vanhan sillan uumenissa. Sillan alla on tapana iltaisin esittää lauluja, joita ohikulkijat kuuntelevat. Lauluperinteen innoittamina esitimme itsekin kaksi suomalaista kansanlaulua, jotka saivat innostuneen vastaanoton.

Maassa turistina vierailevalle ulkomaalaiselle Iranin hallinnon julmuudet eivät näy. Keskusteluissa paikallisten ihmisten kanssa kävi kuitenkin ilmi, että monet haaveilivat ulkomaille muuttamisesta ja laajemmista mahdollisuuksista.

Kokonaisuudessaan Iran oli ihastuttava, mielenkiintoinen ja monipuolinen. Opettajaryhmämme sai opetusmateriaalia vanhaan historiaan ja mielen virkistystä arkielämään. Uskon, että ensimmäinen kerta Iranissa ei jää viimeiseksi!

Kuva: Riitta Mikkola

Kuva: Riitta Mikkola

Kierrätys Jordaniassa

Teksti ja kuvat: Saana Sarpo
Kirjoittaja toimii vapaaehtoisena I-Dare -kansalaisjärjestön nuorten radikalisoitumista ehkäisevässä projektissa Jordaniassa.

Innokkaana vaeltajana olen kolunnut Jordanian vuoria ja laaksoja jo useamman kuukauden ajan. Suomalaiseen luontoon ja jätehuoltoon tottuneena roskainen todellisuus iski nopeasti vasten kasvoja: tienvierustat ovat täynnä muoviroskaa, syrjäiseltä polulta keskeltä viljelyspeltoja löytyy sipsipusseja, ja harvat metsäiset alueet ovat käytännössä roskan peitossa. Samankaltaiset näyt toistuvat myös kaupungeissa, joissa jokainen katu on potentiaalinen roskis, koska varsinaisia jätteenkeräyspisteitä ei ole joka kulman takana. Valitettavasti näky on tuttu myös muualla Lähi-idässä. Mutta tehdäänkö asialle mitään? Päätin ottaa asiasta selvää ruohonjuuritasolla.

Jokin aika sitten tapasin Alaa Ziaden, joka haluaa tuoda kierrätyksen osaksi jordanialaisten arkea. Kaikki alkoi Ammanin keskustan tunnetuimman knafe-kioskin ”Habiban” liepeiltä, jossa Alaa ryhtyi keräämään poisheitettyjä muovilusikoita ja muokkaamaan niitä lampunvarjostimiksi. Varjostimien jälkeen alkoi syntyä jätepuusta valmistettuja huonekaluja, sohvapöytiä autonrenkaista ja lamppuja lasipurkeista. Omasta hankkeesta kuoriutui lopulta Ziadat4recycling, jätteestä tavaraksi -hengessä toimiva design- ja kierrätystyöpaja, joka työllistää Alaan itsensä lisäksi viisihenkisen tiimin.

Alaan haaveissa on muuttaa jordanialaisten kierrätystä koskevia asenteita. Jordaniassa jätteiden kanssa ei yleisesti haluta olla tekemisissä: on täysin ok heittää auton ikkunasta tyhjä vesipullo tienvarteen, jättää picnicin kertakäyttöastiat ja muoviroska puiden alle ja olla siivoamatta rakennusjätettä talonvierustoilta. Jätteen kanssa työskentely, kuten roskakuskin työ, käsitetään alempiarvoiseksi. Onkin aika ristiriitaista, että oma koti tai auto halutaan pitää tahrattomana, mutta kodin ulkopuolisten alueiden likaisuus ja siellä täällä lojuvat jätteet eivät tunnu hetkauttavan. Tai vaikka yleinen roskaisuus häiritsisikin, vastuun asiaan puuttumisesta nähdään kuuluvan muille. Yleisesti vastuu siirretään viranomaisille.

Viranomaisten suhtautumista ympäristönsuojeluun on moitittu, etenkin siltä osin, ettei kouluissa opeteta lapsille tarpeeksi ympäristön kunnioittamista. Mikäli kouluissa tapahtuva ympäristökasvatus on puutteellista ja perheiden asenteet nuivia, lapset eivät saa ympäristöstään vahvoja positiivisia käytösmalleja. Sattumalta juuri tämän artikkelin kirjoittamisen aikoihin Jordanian ympäristöministeriö kuitenkin julkaisi pari lyhyttä jordanialaisen suosikkinäyttelijän tähdittämää videota. Niissä kyseenalaistetaan ylemmyydentuntoinen ajattelutapa, joka asettaa jätetyöntekijät alempaan asemaan.
”Kuinka arvokas olet, jos elät itse heittämäsi roskan keskellä? Pelkäät näyttäväsi hölmöltä kerätessäsi roskia, mutta et niitä heittäessäsi”, perää katujenlakaisijaksi pukeutunut suosikkinäyttelijä videolla.

Kysyin mielipiteitä videoista tuttaviltani (ja itse asiassa arabianopettajani halusi näyttää samat videot minulle tunnilla), ja heidän mukaansa videot osuvat juuri nappiin. Lisäksi niissä vedotaan juuri oikeisiin tunteisiin ja arvoihin: kunnioitukseen, arvokkuuteen, isänmaanrakkauteen, ja perheeseen. Ratkaisua asenneongelmaan haetaan perheiden sisältä siirtämällä oppeja lapsille ja nuorille. Kuten aiemmin mainittiin, se on kuitenkin haastavaa, mikäli viranomaiset eivät tue ympäristökasvatusta myös kouluissa.

Riittääkö asenteiden muuttaminen ympäristöongelmien ratkaisemiseen? Vaikka asennekampanjan myötä saataisiinkin kansalaiset heittämään roskat roskikseen ja pitämään ympäristönsä puhtaampana, tämä ei vielä ratkaise sitä, mitä jätteelle tapahtuu sen päädyttyä roskapussiin. EcoMENA-sivuston mukaan Jordaniassa tuotetaan noin 2 miljoonaa tonnia jätettä vuodessa, mikä on noin kilo per päivä yhtä henkilöä kohden. Yli 50 % tästä on ruokajätettä. Tämän jätemäärän käyttäminen esimerkiksi bioenergian lähteenä voisi toimia osana siirtymistä kohti kestävämpää kehitystä ja energiantuotantoa. Uusiutuvan energian tuotanto vaatii kuitenkin suuria alkuinvestointeja ja voi siksi tuntua monista vaikealta – etenkin tilanteessa, jossa tukea ympäristöystävällisten ratkaisujen luomiseen ei välttämättä tarjota.

Yhtenä ratkaisuna on ulkopuolinen tuki yrityksen perustamiseksi. Tapasin Aline Bussmannin, joka työskentelee sveitsiläisessä cewas Middle East -järjestössä. Järjestö tukee aloittelevia startup-yrittäjiä, jotka kehittävät kestäviä ratkaisuja veden, sanitaation ja muiden resurssien hallintaan. Veden merkitystä Jordaniassa ei voida korostaa liikaa, sillä maa kärsii jatkuvasta veden puutteesta, jota pahentavat jatkuva väestönkasvu ja pakolaistilanteen luomat erityishaasteet. Toistaiseksi kestäviä ratkaisuja veden säännöstelyyn ja käyttöön ei juurikaan ole. Miten ihmisiä saataisiin rohkaistua kehittämään näitä ratkaisuja? Voitaisiinko ympäristöystävällisellä pienyrittäjyydellä sekä ratkaista ympäristöongelmia että parantaa taloudellista tilannetta ja laskea työttömyyslukuja?

Alaa uskoo tämän olevan mahdollista. Hänen mukaansa pelkällä ympäristötietoisuuden lisäämisellä, koulutuksella ja lakimuutoksilla ei kuitenkaan voida muuttaa ihmisten asenteita, vaan heille täytyy myös näyttää, että jätteen uudelleenkäytöstä on myös henkilökohtaista hyötyä. Alaa haluaa osoittaa, että jokainen voi paitsi kierrättäää, myös tehdä kierrätyksestä bisnestä. Näin ollen jäte ei ole enää vain roskaa, vaan siitä syntyy jotakin tuottavaa, jolla voi elättää itsensä. Alaan tapauksessa tuotteet puhuvat hänen puolestaan: kun nähdään, että jätteestä voidaan tehdä tyylikäs design-pöytä, ehkä suhtautuminen jätteeseen voi muuttua laajemminkin.

Omalla esimerkillä voi johtaa, ja tällainen ideologiselta pohjalta lähtevä yritystoiminta onkin kovasti nousussa Jordaniassa. Social entrepreneurship eli yhteiskunnallinen yrittäjyys on varsin kuuma termi tällä hetkellä. Yritystoiminnalla pyritään siis ennen kaikkea yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen pelkän tulostavoittelun sijaan, mutta samalla varmistetaan oma toimeentulo.

Alaa ei ole ajatustensa kanssa yksin. Yhteiskunnallisen yrittäjyyden kentällä toimii myös Shams Community, jordanialainen yhteisö, joka pyrkii tuomaan ihmisiä yhteen ratkaisemaan Jordanian ympäristöön ja yhteiskuntaan liittyviä ongelmia innovaatioiden ja yrittäjyyden avulla. Shams Communityn perustajan Saeed Hassanin mukaan yhteisön tavoitteena on kysyä, kyseenalaistaa ja luoda uutta – sekä ennen kaikkea luoda mahdollisuuksia keskustelulle, joka johtaa myös konkreettisiin tuloksiin. Osallistuin yhteisön ympäristöaiheiselle retkelle, joka suuntautui Ammanin lähellä sijaitsevalle ekotilalle ja jonka aikana keskusteltiin ruohonjuuritason ratkaisuista ympäristöongelmiin.

Keskustelimme esimerkiksi siitä, voidaanko ympäristöongelmia ratkaista parhaiten valtion, talouden vai paikallisyhteisöjen ja -järjestöjen kautta, millainen luontosuhde eri taustoista tulevilla ihmisillä on ja miten taloudellinen tilanne vaikuttaa ympäristöä koskeviin asenteisiin. Oli hienoa nähdä, että ympäristökysymykset kiinnostivat niin monia, sekä jordanialaisia että meitä ulkomaalaisia. Ja tietenkin uusiin ihmisiin tutustuminen ja herkullinen kasvisruoka houkuttelivat paikalle paljon porukkaa.
Kun tavoitellaan konkreettisia ratkaisuja, keskusteleminen ja verkostoituminen ovat hyviä ensiaskelia. Mutta kuten Alaa asian ilmaisi, on päästävä tilanteeseen, jossa ratkaisut ovat hyödyllisiä sekä yksilölle että yhteiskunnalle. Pyyteetön maailmanparannusajattelu ei välttämättä innosta, jos päällimmäisenä mielessä on se, riittävätkö rahat ruokaan ja vuokraan. Myös Saeed toivoo, että yhteisön verkostoista syntyisi konkreettisia startup-yrityksiä ratkaisemaan ongelmia eikä yhteisön toiminta jäisi pelkän inspiraation tasolle.

Ehkä nämä yritykset, kampanjat ja aloitteet voivat olla mukana muuttamassa asenteita ympäristöystävällisempään suuntaan. Se on kuitenkin haastavaa tilanteessa, jossa asenteet jätettä ja sen parissa työskentelyä kohtaan ovat negatiivisia, ja toisaalta ympäristöystävälliset tuotteet ovat kalliita ja ne saatetaan mieltää varakkaampien haihatteluksi. Sen vuoksi on pystyttävä luomaan ratkaisuja, jotka sekä inspiroivat säilyttämään ympäristöä jälkipolville, että hyödyttävät ihmisiä arkielämässä.


 

Ramadan-sarjat viihdyttävät, vihastuttavat – ja ottavat kantaa

Teksti: Päivi Miettunen
Kirjoittaja työskentelee FIMEn tutkijakoordinaattorina Libanonissa.

Paastokuukausi Ramadan kokoaa perheet ja suvut iltaisin yhteen paitsi ruokapöydän, myös tv:n ääreen. TV-kanavien kannalta Ramadan on sesonkiaikaa, jolloin katsojille tarjotaan uusimmat sarjat seurattavaksi – vanhoja suosikkejakaan unohtamatta. Sarjat ovat usein 30 jakson mittaisia: yksi jakso jokaiselle illalle. Tällainen standardimitta vaikuttaa tietysti myös juoneen ja kerronnan tyyliin.

Komediaa, toimintaa, jännitystä, romantiikkaa – valinnanvaraa riittää. Ehkä tunnetuimpia – ja usein myös suurimmalla budjetilla valmistettuja – ovat historialliset sarjat. 2000-luvun alkupuolella Syyria oli näiden arabien ja islamin historian tunnettuja hahmoja kuvaavien sarjojen kruunaamaton kuningas. Oman sarjansa saivat niin esi-islamilainen runoilija Imru al-Qays, ayyubididynastian perustaja ja Jerusalemin valloittaja Salah al-Din (Saladin), kuin Cordoban kalifaatin emiiri Abd al-Rahman I.

Sarjoja tutkinut Dick (2005) [i] on todennut, että nämä sarjat eivät suinkaan olleet aihevalinnoissaan täysin sattumanvaraisia. Mm. Saladinista kertova sarja ilmestyi al-Aqsa -intifadan aikana. Loppuhuipennuksessa Saladin katselee valloittamaansa Jerusalemia samalla, kun kaupunkiin palaavat pakolaiset rukoilevat kaupungin porteilla. Kuva sulautuu toiseen, ja näkökulma siirtyy 1900-luvulle. Palestiinalaisten itsenäisyystaistelu vertautuu peittelemättä keskiajan taisteluihin. Muluk al-Tawa’if -sarjassa Dick havainnoi, miten Andalusian korruptoituneet hallitsijat keskittyvät juhlimiseen, hovijuonitteluun ja vaurauksien keräämiseen, ajaen vähitellen valtakunnan tuhoon. Piikin kohdetta ei tarvinne kauaa miettiä.

Syyrian sota romahdutti maan sarjatuotannon. Tänä päivänä tuotantoa on siirtynyt paljon mm. Persianlahden valtioihin. Jordania on myös aktiivinen sarjojen tuottaja, ja sen erikoisaloihin kuuluvat nostalgiset beduiinidraamat. Tämän vuoden ramadan-sarjoista yksi puhutuimmista on ollut “Orkidea”, joka kunnianhimoisesti nimettiin “Arabimaiden Valtaistuinpeliksi”. Sarjan takaa paljastuu ohjaajakonkari, syyrialainen Hatem Ali. Sosiaalisessa mediassa levisivät kuvat, joissa Orkidean hahmoja verrattiin Game of Thrones -sarjan henkilöihin[ii]. Loppujen lopuksi yhteys jää melko etäiseksi. Rinnastus kuitenkin osoittaa, että sarjojen tuottajat ovat hyvin tietoisia länsimaisten sarjojen (kuten Valtaistuinpeli ja Viikingit) suuresta suosiosta arabimaissa, ja haluavat houkutella nuoret katsojat arabisarjojen pariin.

Kuvakaappaus Taistelu hiekalla -sarjasta

Toisin kuin turkkilaisten saippuaoopperoiden tekijät[iii], arabiankielisten ramadan-sarjojen tuottajat eivät ole tähän mennessä osoittaneet suurempaa kiinnostusta tavoitella kansainvälistä katsojakuntaa. Kohdeyleisö on vahvasti arabimaailmassa. Muutamia poikkeuksiakin toki on. Suurella budjetilla ja nimekkäällä näyttelijäkunnalla tuotettu, 1700-luvun beduiiniheimojen välisiä taisteluita kuvannut “Sera’ ‘ala al-remal” (‘Taistelu hiekalla’) sai paljon huomiota, ja siitä povattiin jopa kansainvälistä menestystä. Olihan sarjaa ollut visioimassa myös Dubain emiiri Mohammed bin Rashid al-Maktoum, jonka runoja sarjassa esitettiin. Menestys jäi kuitenkin melko vähäiseksi.

Parhaiten maailmalla lienee menestynyt “Omar ibn al-Khattab”. Sarja herätti paljon huomiota ja närkästystäkin kuvatessaan merkittävää islamin historian hahmoa – toista kalifia. Vaikka näkökulma on Omarin, sarja keskittyy kuvaaman islamin alkuvaiheita ja seurailee juonen puolesta mm. Ibn Hishamin Profeetan elämänkertaa. Perinteen mukaisesti Profeetta Muhammedia ei sarjassa näytetä, vaikka hän on vahvasti läsnä. Toisinaan tapahtumia kuvataan suoraan hänen näkökulmastaan, kuin hänen silmiensä kautta nähtynä. Omar on tekstitetty mm. englanniksi, espanjaksi ja indonesiaksi, ja se selvästi pyrkii tavoittamaan muslimiyleisöä myös arabimaiden ulkopuolella.[iv]

Tämänvuotisista sarjoista länsimaihin suuntaa kenties kohutuin ja paljon keskustelua herättänyt MBC:n tuottama “Gharabib su’ud” (“Mustat varikset”). Englanniksi tekstitetty versio kustakin jaksosta ilmestyy nähtäväksi verkkoon yhtä aikaa alkuperäisen kanssa. Voi olla, että sarja yrittää tavoitella länsimaisia katsojiakin, mutta todennäköisemmin yleisöksi houkutellaan ensisijaisesti Euroopan ja Yhdysvaltojen muslimeja, jotka eivät osaa sujuvasti (tai juuri lainkaan) arabiaa. Tekijät ovat valinneet kuvattavaksi harvinaisen rankan ja ajankohtaisen aiheen – ISIS -järjestön. Pääosassa ja tarinan kuljettajina ovat järjestön parissa toimivat naiset. Vaikka tarina on fiktiivinen, ovat taustalla todelliset kokemukset ja silminnäkijöiden kertomukset järjestön toiminnasta. Sarja ei kaihda raakojakaan teemoja, vaan jaksoissa käsitellään niin joukkoteloituksia, jesidiorjien asemaa, lasten seksuaalista hyväksikäyttöä kuin itsemurhaiskujakin.

Kohuttu Mustat varikset -sarja käsittelee Isis-järjestön parissa toimivia naisia. Kuva: MBC

Näkökulma on vahvasti kriittinen ja ISIS-vastainen. Ryhmässä tärkeissä rooleissa olevat henkilöt kuvataan vallanhimoisiksi, ahneiksi ja moraalittomiksi. Järjestöön sarjan alussa liittyvät saavat tarinan edetessä yksi toisensa jälkeen huomata, että Islamilainen valtio ei ollutkaan paratiisi maan päällä. Into, aatteen palo ja taistelutahto hiipuvat valheiden, kaksinaismoraalin ja julmuuksien paljastuessa. Silti kirjoittajilta löytyy myös halua ymmärtää järjestöön liittyviä: jokaisella on henkilökohtaiset motiivinsa ja syynsä, ja näitä taustoja myös avataan sarjan aikana.

“Mustat varikset” on lähtenyt taisteluun ISISiä vastaan yhdessä sen aktiivisimmista toimintaympäristöistä – mediassa. Myös sarjassa “sähköinen jihad” näytetään jatkuvasti keskeisenä osana järjestön toimintaa. Tämä taistelu ei ole mitenkään riskitöntä: sarjan tekijät ja näyttelijät ovat kertoneet saaneensa tappouhkauksia.[v]

Historiallisissa sarjoissa puhutaan usein selkeää ja huoliteltua standardiarabiaa, kun taas lähihistoriaan ja nykypäivään sijoittuvat sarjat käyttävät murteita. Mustissa variksissa kuullaan lukuisia eri murteita, mikä heijastelee ISIS-järjestön kansainvälisyyttä. Arabian opiskelijalle sarjat tarjoavat siis kätevän keinon kehittää kielen ymmärtämistä. Vanhempia sarjoja löytyy kattavasti Youtubesta ja uusimmatkin sarjat ovat usein katsottavissa tv-kanavien kotisivuilla. Länsimaisiin sarjoihin tottuneelle arabialainen tv-draama voi joskus tuntua hitaammin etenevältä ja venytetyltä. Dramaattiset hidastukset ja tunteelliset kohtaukset ovat toistuvia tehokeinoja. Näihin piirteisiin tottuu kuitenkin ajan mittaan, ja parhaimmillaan sarjat voivat olla varsin koukuttavia.


[i] Marlin Dick (2005): Arab Television Drama and Comedy and the Politics of the Satellite Era. https://web.archive.org/web/20121231090255/http://www.tbsjournal.com:80/Archives/Fall05/Dick.html

[ii] http://stepfeed.com/there-s-a-new-arabic-series-copying-game-of-thrones-4203

[iii] https://mosaiikki.wordpress.com/2016/11/29/rakkautta-dramatiikkaa-ja-soft-poweria-turkkilaiset-saippuaoopperat-valloittavat-maailmaa/

[iv] https://www.scribd.com/doc/231024116/Omar-Ibn-Khattab-MBC-TV-Series-Study-Guide

[v] https://www.ansamed.info/ansamed/en/news/nations/lebanon/2017/05/31/isis-threatens-producers-cast-of-black-crows-tv-show_5dbc97bc-9a68-483a-8fc5-d4c0c500ff17.html

 

Libanonin terveydenhuolto myrskyn silmässä – terveisiä kansainvälisestä sotalääketieteen konferenssista Beirutista

Teksti ja kuvat: Agneta Kallström
Kirjoittaja on valmistunut Helsingin yliopistosta modernin Lähi-idän tutkimuksesta. Tällä hetkellä hän tekee väitöskirjaa Itä-Suomen yliopiston terveystieteelliseen tiedekuntaan Syyrian konfliktin vaikutuksesta maan terveydenhuoltoon.

Minulla oli mahdollisuus osallistua Beirutin amerikkalainen yliopiston (AUB) järjestämään konfliktilääketieteeseen keskittyvään nelipäiväiseen konferenssiin Libanonissa 11.–14. toukokuuta 2017. Kyseessä oli ensimmäinen maassa järjestettävä sotalääketieteellinen akateeminen tapahtuma, joka kokosi yhteen asiantuntijoita niin lähialueilta kuin laajasti länsimaistakin. Voisi melkein ihmetellä, miksei vastaavaa tapahtumaa ole järjestetty maassa aikaisemmin, vaikka Libanon on itsekin ollut väkivaltaisten poliittisten tapahtumien polttopisteessä, ja sillä on rutkasti kokemusta siviilienhoidosta kriisitilanteissa.

Libanonilla on takanaan viidentoista vuoden mittainen verinen sisällissota vuosina 1975–1990. Tuolloin 250 000 ihmistä kuoli ja miljoonia vammautui. Jo tänä aikana AUB toimi maan keskussairaalana. Sisällissodan jälkeiset vuodet eivät myöskään ole olleet maassa rauhallisia. Israelin sotatoimet ja erinäiset pommi-iskut sekä aseelliset yhteenotot äärijärjestöjen kanssa ovat varmasti kouluttaneet maan terveydenhuoltohenkilöstöä kohtamaan kriisitilanteita ja hoitamaan länsimaissa harvemmin tavattavia vammoja. Omien kansalaisten lisäksi Libanonissa on hoidettu vaikeasti vammautuneita lähialueiden potilaita etenkin Irakista. Syyrian sota ja Irakin vaikeneva poliittinen tilanne ovat johtaneet niin suureen humanitaariseen kriisiin Lähi-idässä, että akateemisessa maailmassa on syntynyt suuri tarve löytää ratkaisuja siviilien auttamiseen ja hoitoon. Toukokuisen konferenssin selkeä tavoite olikin koota eri alan osaajia yhteen sekä jakaa tietoa ja kokemuksia kärsimyksen vähentämiseksi sodan runtelemilla alueilla.

Akuuttia ja kroonista

Konferenssiesitelmien aiheet vaihtelivat vaikeiden sirpalevammojen kirurgisesta hoidosta konfliktialueiden terveydenhuollon organisointiin ja sodan oikeussääntöjen kertaamiseen. Luentoja pidettiin rinnakkain kahdessa luentosalissa, ja osanottajilla olisi myös ollut mahdollisuus osallistua erilaisiin työpajoihin, kuten tilaisuuteen, jossa opiskeltiin dokumentoimaan kidutuksen uhrien vammoja Istanbulin protokollan mukaisesti. Jos aikataulu ei olisi ollut todella tiukka, olisi ollut mielenkiintoista kuunnella myös täysin oman alan ulkopuolelta olevia, puhtaasti lääketieteeseen perustuvia luentoja, kuten esimerkiksi eri kirurgisista toimintamalleista raajan pelastamiseksi konfliktiolosuhteissa tai kasvojen rekonstruktiosta pommi-iskun jälkeen.

Osallistujat olivat pääsääntöisesti libanonilaisia ja länsimaalaisia, mutta myös Syyriasta oli tullut luennoitsijoita kertomaan maan tilanteesta. Itse kuuntelin syyrialaisen onkologin esitelmää syövän hoidosta – tai pikemminkin sen puutteesta. Olen väitöskirjaani varten haastatellut Pohjois-Syyriassa työskenteleviä terveydenhuoltoalan ammattilaisia, jotka ovat olleet huolissaan sairaanhoidon hyvin heikosta tilasta ja siviilien kärsimyksestä. Tämä Damaskoksen valtiollisessa sairaalassa työskentelevä erikoislääkäri jakoi oppositioalueilla olevien kollegoidensa huolen. Hän valotti terveydenhuollon epätoivoista tilannetta syöpähoitojen näkökulmasta. Syöpä, kuten muutkin krooniset sairaudet, jäävät usein huomiotta henkeä uhkaavien traumaperäisten vammojen viedessä kaiken huomion ja resurssit. Syöpäpotilaat kuolevat hoidon puutteeseen, koska hoito joudutaan usein keskeyttämään, käytössä ei ole toimivia laitteita, sähkön saanti vaihtelee ja potilaiden pääsy sairaaloihin saattaa olla mahdotonta taisteluiden vuoksi. Lisäksi erikoisosaaminen puuttuu, sillä joissakin kaupungeissa ei ole enää lainkaan onkologeja. Luennoitsija kertoi omakohtaisen kokemuksen läheisen kollegansa menehtymisestä syöpään. Kollega oli joutunut lopettamaan rintasyövän seurannan ja hoidon, sillä se olisi vaatinut säännöllistä matkustamista sairaalaan. Matkustaminen taas olisi ollut liian vaarallista jatkuvien taisteluiden vuoksi. Kollega menehtyi kaksi viikkoa ennen konferenssimme alkua.

Libanonin terveydenhuolto ratkeamispisteessä

Syyrian konflikti ja siitä seurannut pakolaisuus ovat vaikuttaneet Libanonin terveydenhuollon toimivuuteen ja saatavuuteen. Jo ennen vuotta 2011 maan terveydenhuolto oli vakavissa ongelmissa. Se on hajanaista ja pitkälti yksityistettyä. Julkista terveydenhuoltoa ovat paikkaamassa erilaiset uskonnolliset ryhmät ja poliittiset puolueet. Itse en pidä hyvänä käytäntöä toimintamallia, jossa uskontoon ja mielipiteeseen perustuvat organisaatiot ottavat valtion roolia terveydenhuoltopalveluiden tuottamisessa. Tämä uhkaa väestön yhdenvertaisen hoitoonpääsyn periaatetta. Pahimmillaan tilanne kärjistää eri ryhmittymien välistä kuilua ja epäoikeudenmukaisuuden tunnetta. Epävakaa poliittinen ympäristö taas vaikeuttaa terveydenhuollon toimivuutta ja yhteneväisyyttä.

Nyt maan terveydenhuolto on ratkeamispisteessä. Libanonilaiset ammattilaiset vaikuttivat kokevan suurta ahdinkoa tilanteesta, jossa he eivät kykene riittävästi auttamaan pakolaisia. Tämä tuli ilmi raskaana olevia syyrialaisia naisia käsittelevällä luennolla. Julkisella sektorilla naiset eivät ole minkäänlaisessa seurannassa ennen synnytystä, vaikka joukossa on paljon riskiraskauksia. Konfliktiolosuhteet lisäävät ongelmia raskauden kulussa. Eri järjestöt pyrkivät tarjoamaan naisille apua, mutta ne työskentelevät aivan äärirajoilla. Toiminta on kokonaan ulkoisen rahoituksen varassa, eikä Libanonin valtio tue järjestöjä lainkaan.  Myös syöpäpotilaille on hyvin niukasti hoitoa tarjolla. Tilanne on katastrofaalinen. Kuten yksi luennoitsijoista totesi, “Health care in Lebanon is not prepared for this kind of magnitude of crisis, not in national level nor even on international level. We are at the eye of the storm.” Libanonissa olevien pakolaisten lisäksi maassa on myös omia köyhyysrajan alapuolella eläviä kansalaisia, ja heidän mahdollisuutensa saada hoitoa ovat taloudellisista syistä johtuen myös heikot – terveydenhuoltohan toimii pitkälti kalliin yksityissektorin varassa. Tämä valitettava tosiaasia tuntuu ajoin jäävän pakolaiskeskustelun taakse.

Terveitä ensiaskeleita

Vaikeista ja vakavista aiheista huolimatta tunnelma konferenssissa oli erinomainen. Merkille pantavaa oli poliittisen ilmapiirin puuttuminen siitäkin huolimatta, että osanottajissa oli taatusti monen eri näkemyksen ja osapuolen edustajia. Yhdelläkään luennolla ei yleisön joukosta kuulunut voimakasta vasta-argumentointia – vaikka Lähi-idän tutkijana olisin odottanut juuri tätä. Konferenssissa ei pohdittu, ”kuka teki ja miksi”, vaan paino oli pikemminkin siinä, mitä nyt ja tulevaisuudessa pitää tehdä, jotta siviilien kuolleisuus vähenisi ja heidän elämänlaatuaan voitaisiin parantaa konfliktiolosuhteissa. Tämä poliittinen korrektius sai minut tuntemaan, etteivät libanonilaiset asiantuntijat tahtoneet, tai uskaltaneet, tuoda esille omia kokemuksiaan vaikeista ajankohtaisista asioista, kuten pommi-iskujen uhrien ja tilanteiden hoitamisesta, vaikka näitä tilanteita on maassa ollut valitettavan usein.

Vaikka esitykset olivat hyvin lyhyitä ja vain pintaa raapaisevia, konferenssin järjestäminen osoittaa, että konfliktialueiden terveydenhuoltoon ja siviiliväestön kärsimykseen on vihdoinkin alettu kiinnittää entistä enemmän huomiota. Positiivista oli myös se, että lääketiede ymmärrettiin konferenssissa laajasti. Se ei rajoittunut ainoastaan yksilöiden fyysisten vammojen hoitamiseen, vaan se nähtiin laajana, yhteiskunnan huomioon ottavana kokonaisuutena. Toimivan, laadukkaan ja tasapuolisen terveydenhuollon tarjoaminen on jo itsessään haastava tehtävä. Kun tähän yhdistetään aseellinen konflikti, jossa koko siviili-infrastruktuuri on romahtamassa tai jo tuhoutunut, haaste vaikuttaa mahdottomalta. Ongelmaa on lähestyttävä monitieteellisellä osaamisella ja kansainvälisellä yhteistyöllä, joiden suhteen konferenssi oli erinomainen avaus. Toivottavasti sen neljä päivää synnyttävät ratkaisuja, tuloksia ja lisääntynyttä kiinnostusta akuuttiia, koko Lähi-itään vaikuttavaa ja inhimillistä kärsimystä tuottavaan ongelmaa kohtaan.

Lääkärit ilman rajoja osallistui myös konferenssiin.

Vapaaehtoistöissä Beirutissa – kahdeksan kuukautta libanonilaisessa päiväkodissa

Teksti: Johanna Winberg
Kirjoittaja on suomalainen luokanopettaja, jonka sydämeen on avautunut erityinen paikka Libanonille

On kulunut reilu vuosi siitä, kun saavuin Beirutiin. Mieheni oli muuttanut kaupunkiin töiden perässä jo puoli vuotta aiemmin. Itse olin valmistunut Suomesta luokanopettajaksi, ja saapuessani toivoin voivani löytää opettajantöitä Beirutista. Kesä kului tutustuessa tähän kaupunkiin, joka on Suomeen verrattuna mitä erilaisin. Tutustuessani maahan ja saatuani sekä suomalaisia että muunmaalaisia ystäviä ymmärsin varsin nopeasti, ettei opettajantyö libanonilais-englantilaisessa koulussa ehkä olisikaan minulle paras mahdollinen vaihtoehto. Työviisumin saaminen ei itsessään olisi ollut ongelma, mutta monien vanhempien ja opettajien kertomusten perusteella totesin, etteivät Libanonin koulujärjestelmä ja opetusmenetelmät sekä toisaalta suomalaisittain alhainen palkka oikein vastanneet omia odotuksiani. Kun sain kuulla tuttavaltani toisesta vaihtoehdosta, se kuulostikin paljon houkuttelevammalta.

Jos vapaaehtoistyö kiinnostaa, on Libanon luvattu maa. Otin kesän lomien jälkeen, viime syksynä yhteyttä suhteellisen pieneen päiväkotiin, joka sijaitsee Burj Hammoudin kaupunginosassa, kävelymatkan päässä kodistamme. Pääsin haastatteluun, ja viiden minuutin kuluttua olin saanut työpaikan. Palkattoman, mutta kuitenkin. Virallinen työpaikka mahdollisti vapaaehtoistyön tekemisen myös muualla. Olenkin virallisen työni ansiosta voinut tehdä vapaaehtoistyötä myös syyrialaisten pakolaislasten kanssa ja viettää silloin tällöin iltapäiväni lukien heidän kanssaan läksyjä.

Kuva: Anoush Harmandayan

Päiväkoti, johon pääsin työskentelemään, on perustettu neljä vuotta sitten ja sen päätarkoitus on ensisijaisesti turvata päiväkotipaikka vähävaraisten ulkomaalaisten työntekijöiden lapsille. Päiväkodin toiminnan taustalla vaikuttaa kristitty kirkko, mutta myös muihin uskontokuntiin kuuluvat lapset ovat tervetulleita sen toimintaan. Useimmat päiväkodin lasten vanhemmista tekevät töitä kotiapulaisina tai työskentelevät rakennustyömailla. He maksavat päiväkotipaikasta vaihtelevan kuukausimaksun, joka on suhteutettu perheen tuloihin. Tavallisin summa on noin 100–150 Yhdysvaltain dollaria kuussa, kun taas esimerkiksi suositussa Hamran kaupunginosassa päiväkotipaikasta täytyy maksaa vähintään 600 dollaria kuussa. Kuukausimaksuun kuuluu aamiainen, kaksi välipalaa sekä lämmin lounas. Lisäksi päiväkodissa on oma sairaanhoitaja. Päiväkodissa on noin 70 lasta ja viisi eri ikäryhmää. Jokaisessa ryhmässä on kaksi opettajaa, joista ainakin yhdellä pitää olla opettajankoulutus. Nuorimmat päiväkodin lapsista ovat vuoden vanhoja, taas vanhimmat nelivuotiata. Vanhemmat voivat itse valita, aloittaako lapsi koulun neli- tai viisivuotiaana.

Vanhimmassa ryhmässä lapsille opetetaan paljon kirjaimia ja numeroita, ja ryhmä muistuttaakin jonkin verran suomalaista esikoulua. Eroja kuitenkin on – muitakin kuin lasten suomalaisesikoululaisia nuorempi ikä. Kaikki päiväkodin lapset nukkuvat päiväunia ja lapset istuvat paljon enemmän kuin mihin suomalaispäiväkodeissa on totuttu. Vaikka useimmat opettajat haluaisivat päiväkodissa panostaa paljon nykyistä enemmän leikkeihin ja liikuntaan, ei muutoksen aikaansaaminen ole näin yksinkertaista. Libanonilaisen esikoulun tarkoitus on valmistella lapsia varsinaista koulua varten, ja koulu puolestaan on alusta alkaen hyvin teoreettinen. Lapsia pitää tämän vuoksi totuttaa tulevaan koulunkäyntiin myös käytöksen tasolla. Itselleni onkin ollut paikoin vaikeaa katsoa, kun lapsia vaaditaan jatkuvasti istumaan hiljaa pöydän ääressä. Vaikka ymmärrän, että päiväkodissa tarvitaan myös kuria, on minusta usein vaikuttanut, että lapsia kohdellaan vanhempina kuin mitä he ovat ja heidän myös oletetaan käyttäytyvän tämän mukaisesti.

Huutaminen ja kovaääninen käytös kuuluvat libanonilaiseen kulttuuriin, ja tämä näkyy myös päiväkodissa. Opettajat huutavat olivatpa asiat hyvin tai huonosti. Musiikki soi hyvin kovaa ja jopa päiväunien aikana tuutulaulut soivat niin kovalla, että olen ollut huolissani lasten kuulosta ja käynyt laskemassa ääntä. Kuten Libanonissa yleensä, kaikki on useimmiten hyvin dramaattista. Joko nauretaan ja riemuitaan kaiken olevan ihanaa tai sitten itketään ja murehditaan, kun kaikki lapset eivät ymmärrä istua hiljaa samalla matolla. Lapsia rakastetaan hyvin näyttävästi ja ihanasti, ja suuret tunteet ovat jatkuvasti pinnassa.

Lapset pääsivät tutustumaan myös vähän suomalaiseen kulttuuriin, kun toin päiväkotiin yli 80 paria villasukkia, jotka perheeni ja ystäväni olivat talkootyönä kutoneet. Kuva: Johanna Winberg

Suomalaisessa opettajan koulutuksessa ohjeistetaan yleensä antamaan lapselle tilaa kehittyä ilman että vanhempi tai opettaja on jatkuvasti vieressä selittämässä ja ohjaamassa. Libanonissa kasvatusta lähestytään taas usein toisin, ja nämä kahdeksan kuukautta ovatkin ajoittain herättäneet minussa aika ristiriitaisia tunteita. En ole lopulta ottanut niin paljon muista opettajista mallia vaan yrittänyt olla opettajana oma itseni, ja olenkin pärjännyt näin oikein hyvin. Olen jopa antanut opettajille pieniä vinkkejä ja ehdottanut esimerkiksi, että ryhmiä voitaisiin silloin tällöin jakaa, kun kustakin ryhmästä joka tapauksessa vastaa kerrallaan kaksi opettajaa. Välillä näin onkin tehty, ja seuraukset ovat olleet hyviä: esimerkiksi ulkoleikkeihin on jäänyt paljon enemmän aikaa ja opettajilla on ollut paremmin aikaa huomioida jokainen lapsi.

Päiväkotini on periaatteessa englanninkielinen ja tarkoitus olisi, että sekä lapset että opettajat puhuvat ainoastaan englantia. Tämä ei ole kuitenkaan aina toiminut. Kommunikaatio muiden opettajien kanssa on ollut silloin tällöin vaikeaa eikä kaikkien opettajien englannin kieli ole kovin sujuvaa. Burj Hammoudissa asuu enimmäkseen armenialaisia, joten melkein kaikki opettajat puhuvat yhteisenä kielenään armeniaa, joka on kaukana arabiasta. Lapset taas puhuvat enimmäkseen arabiaa ja vähän englantia. Lopulta päiväkodissa käytetäänkin aikamoista sekakieltä.

Päiväkodissa nousi esiin myös joitain asioita, jotka koin ongelmalliseksi, mutta joihin en kuitenkaan puuttunut. Näitä olivat erityisesti monet jatkuvassa käytössä olevat kemikaalit ja toisaalta lapsille tarjottu ylenmääräinen sokeri. Ainakin kyseisessä päiväkodissa siivoukseen käytetään vahvoja aineita, ja niitä ruiskutetaan ruokapöydälle samaan aikaan, kun lapset syövät parinkymmenen sentin päässä. Lasten suut ja naamat myös puhdistetaan monta kertaa päivässä märillä puhdistusliinoilla, jotka usein ovat hajustettuja. Varsinaisessa ruoassa ei ole moitittavaa: lapset syövät hyvin ja ruoka on terveellistä. Sen sijaan lapsille tarjotut välipalat, kuten amerikkalainen sokerihyytelö jello, suklaapatukat ja keksit, voivat olla isojakin sokeripommeja. Kun Libanonissa on helposti ja runsaasti saatavilla erinomaisia hedelmiä ja vihanneksia, toivoisi niitä hyödynnettävän myös lasten välipaloina paljon nykyistä enemmän.

On ollut hyvä kokemus nähdä, miten yhdessä libanonilais-englantilaisessa päiväkodissa työskennellään. Olen saanut monta uutta ystävää, oppinut hyvin paljon ja palaan Suomeen monta kokemusta rikkaampana. Suomessa aion nauttia erityisen paljon liikunnan, kuvataiteen ja musiikin opettamisesta – arabimusiikin soidessa aina välillä taustalla!

Kuva: Nairy Mardirossian