Teksti: Salla-Maria Korhonen
Kuvat: Hussein Amri ja Salla-Maria Korhonen
Kirjoittaja on sosiaali- ja kulttuuriantropologian tohtorikoulutettava Helsingin yliopistolla. Tällä hetkellä hän on suorittamassa FIMEn, HY:n ja SYLFF:in rahoittamaa kenttätyötä Jordaniassa.
Näkymä Irbidin pakolaisleirille toimiston ikkunasta. Kuva Hussein Amri.
Kahvin tuoksu, puhelimen tauoton pirinä, paperiarkkien rahina, tietokoneen näppäimistön äänekäs nakutus, ilmastoinnin humina ja ihmisten puheensorina. Näin voisi kuvata tyypillisen toimiston ilmapiiriä aamu yhdeksältä missä päin maailmaa hyvänsä, vaikkapa Suomessa. Puolenpäivän jälkeen toimistotilan omalaatuisuus tulee kuitenkin vääjämättä esille: kahvissa tuoksuu kardemumma, lounassämpylöiden sijaan työntekijät nauttivat falafel-leipiä tai shawarma-annoksia ja toimistoon kaikuu minareetin kutsu viereisestä moskeijasta. Ilmastoinnin tehottomuus käy ilmiselväksi ulkolämpötilan lähennellessä 40 astetta, ja sisätilaa viilentääkin nyt paremmin avoimista ikkunoista toisinaan puhaltava tuulenvire. Toimistotila on täynnä hunnutettuja, koko vartalon ja usein kasvot peittäviin asuihin pukeutuneita naisia lapsineen. Keskustelua käydään arabiaksi.
Mohammed ja Fatin toimistossa. Kuvat: Hussein Amri.
Kyseessä on orpojen hyväntekeväisyysjärjestön (جمعية الفاروق الخيرية للأيتام) Al-Farouq-keskus palestiinalaisella pakolaisleirillä Irbidissä, Jordanian pohjoisosassa, jossa olen viettänyt viimeiset neljä kuukautta järjestön vapaaehtoisena ja kenttätöissä. Keräämällä etnografista materiaalia Al-Farouq-järjestön vapaaehtoisten ja työntekijöiden parissa yritän ymmärtää avustustyön sosio-poliittisia ja materiaalisia seurauksia avunsaajille, avunantajille ja yhteisön elämälle laajemmin. Al-Farouqin hyväntekeväisyystyön lisäksi tutkin järjestön harjoittamaa “hyvinvointiaktivismia” urbaanin köyhyyden, valtion laiminlyönnin ja autoritaarisen seurannan kontekstissa.
Näkymä kifalaat-osaston ikkunasta kadulle. Kuva: Hussein Amri.
Jordania oli minulle tuttu maa jo ennen kenttätyöni alkua. Asuin ja työskentelin Ammanissa toissa vuonna kahdeksan kuukautta ja viime vuonna reilut kolme kuukautta. Aviomieheni on kotoisin Pohjois-Jordaniasta, Rumthan kylästä, jossa vierailemme toisinaan hänen perheensä luona. Pääkaupungin jälkeen Jordanian toiseksi suurin kaupunki Irbid eroaa kuitenkin Ammanista hyvin paljon. Vaikka Irbid on opiskelijakaupunki (kymmenen yliopistoa), se on hyvin perinteinen ja konservatiivinen monessa mielessä. Baareja tai alkoholia tarjoilevia ravintoloita Irbidissä ei ole. Naisen ei sovi liikkua yksin iltaisin, joten yöelämä näyttäytyy lähinnä nuorina miehinä, jotka kokoontuvat kahviloihin polttamaan vesipiippua. Länsimaalaisia ei Irbidissä juuri näy, joten ulkomaalainen nainen saa herkästi huomiota kadulla mihin tahansa aikaan päivästä. Irbidissä on myös kaksi palestiinalaista pakolaisleiriä: Irbidin pakolaisleiri ja Husn, joissa rakennukset ja infastruktuuri ovat muuta kaupunkia huonokuntoisempia.
Al-Farouqin kotikatu pakolaisleirillä. Kuva: Hussein Amri.
Irbidiin muutto oli ensi alkuun shokki. Olin hyvin väsynyt ensimmäiset kaksi kuukautta kuumuudeen ja tylsistymisen takia. Pakolaisleirien yhteisöt ovat tunnetusti muita konservatiivisempia. Tästä syystä näin parhaaksi pukeutua alusta alkaen hyvin peittäviin vaatteisiin, mutta en millään sopeutunut kesän kuumuuteen. Paikalliset tytöt eivät usein vietä aikaa kodin ulkopuolella työpäivän jälkeen, eikä vieraiden miesten kanssa sovi viettää vapaa-aikaa, joten tavallisena päivänä matkaan vain kodin ja Al-Farouq-keskuksen välillä. Vapaa-ajan haasteista huolimatta itse työskentely ja tutkimustyö Al-Farouqissa on ollut hyvin mielenkiintoista ja mielekästä. Järjestön henkilökunta on loputtoman ystävällistä ja huomioivaa; minut kutsutaan mukaan järjestön kaikkiin hyväntekeväisyystapahtumiin, kokouksiin ja kursseille. Irbidissä olen myös oppinut arabiaa nopeasti, koska ihmiset eivät puhu englantia ja arabian kieltä joutuu käyttämään päivittäin.
Minä selittämässä blogista Suhaibille. Kuva: Hussein Amri.
Irbidin pakolaisleirin ”lääkäreiden kadulla” sijaitseva Al-Farouq on tunnettu terveyskeskuksestaan, jonka perusidea on tarjota edullista ja laadukasta hoitoa vähävaraisille. Terveyskeskuksen palvelut ovat maksuttomia orvoille ja kehitysvammaisille sekä halvempia pienituloisille. Nelikerroksisessa rakennuksessa on myös apteekki, hammashoitola, mediakeskus, hallinnon ja kirjanpidon osastot sekä sosiaalisten asioiden osasto (kifalaat osasto). Lisäksi Al-Farouqilla on samanlainen, hieman pienempi keskus Husn-pakolaisleirillä sekä koulu kivenheiton päässä Irbidin pakolaisleiristä.
Al-Farouqin hammashoitola, apteekki, lääkärin vastaanotto ja terveysklinikka. Kuvat: Hussein Amri.
Kenttätyöni aloitusaika sattui sopivasti yhteen ramadan-paastokuukauden kanssa. Yleensä ihmisten ja yhteiskunnan toiminta hidastuu ramadanin aikaan. Al-Farouqille tämän vuoden ramadan oli kuitenkin erittäin kiireistä aikaa, joten yritin parhaani mukaan olla hyödyllinen tai ainakin pysytellä poissa jaloista. Ramadan oli otollinen aika aloittaa kenttätyö, koska paastoaminen yhdessä järjestön henkilökunnan kanssa loi yhteenkuuluvuuden tunnetta. Se tarjosi myös loistavan tilaisuuden osallistua järjestön konkreettisiin avustustapahtumiin ja tarkastella monipuolisia hyväntekeväisyystoimintoja etnografisesti. Esimerkiksi ramadanin loppua kohden, ennen paaston päättävää Eid al-Fitr -juhlaa, jaoimme kolmen päivän ajan vaatteita yli 400 orpoperheelle, jotta he voisivat viettää pyhäpäiviä uusissa vaatteissa.
Kouluvuoden käynnistyessä syyskuussa aloitin vapaaehtoistyön järjestön koulussa. Lukuun ottamatta koulun vahtimestaria ja kirjanpitäjää noin 500 oppilaan koulua pyörittävät naiset. Kouluvuoden hinnasto heijastaa Al-Farouqin hyväntekeväisyysaatetta: kehitysvammaiset ja orpolapset opiskelevat ilmaiseksi, ja pienituloisten perheiden lapsille annetaan alennusta sekä tarjotaan erilaisia stipendejä. Työskentely koulussa on ollut hauska ja paikoittain hämmentävä kokemus sekä minulle että lapsille, ja läsnäoloni herättää lakkaamatonta kiinnostusta. Lapsista on hulvatonta ja outoa, että ulkomaalainen nainen puhuu arabiaa ja on naimisissa jordanialaisen Rumthasta kotoisin olevan arabimiehen kanssa. Niin lapsia kuin aikuisiakin naurattaa kovasti, kun kerron aviomieheni olevan “rumthaawi”. Rumthan kylään nimittäin liitetään mielleyhtymiä traditionaalisista, perhekeskeisistä kyläläisistä, jotka pitävät yllä vahvaa heimokulttuuria, mutta toisaalta myös väkivaltaisista salakuljettajista ja huumekauppiaista, jotka tarttuvat aseisiin herkästi.
Palestiinalaisten pakolaisten paluuoikeutta symboloiva avain koulun seinällä. Kuva: Salla Korhonen.
Suurin osa kenttätyöstäni kuluu kuitenkin keskuksen neljännessä kerroksessa, kifalaat-osaston toimistossa, jonka vastuulla on nimensä mukaisesti orpoperheiden sponsorointi eli kifalaat. ”Orpoperhe” tarkoittaa edunsaajaperhettä, jonka pääasiallinen elättäjä (aviomies ja isä) on menehtynyt, eikä vanhin poika ole vielä saavuttanut teini-ikää tai on yhä opiskelija. Kifalaat-osasto tuo mieleen suomalaisen sosiaaliviraston. Se huolehtii orpoperheiden rekisteröinnistä, edunsaajaperheiden elintason dokumentoinnista kotivierailujen kautta, kifalaat-tukirahan maksamisesta sekä puhelinkeskuksesta, jonka tarkoitus on tavoittaa mahdollisia rahoittajia. Tavallisena päivänä toimistossa työskentelevät osaston johtaja Maysoon, kolme sosiaalityöntekijää ja muutama vapaaehtoinen. Vastaanottohuoneeseen saapuu edunsaajia aamusta iltapäivään asti. Tyypillinen asiakas on leskeksi jäänyt nainen lapsineen, jonka ongelmat liittyvät terveydenhuollon tarpeeseen ja maksamatta jääneen tai korkeamman avustussumman vaatimiseen.
Arabian kielen taitoni ei riitä edunsaajien kriittisten ongelmien käsittelyyn, joten toimistolla vapaaehtoistyöni koostuu lähinnä painolehtisten ja muun materiaalin käännöstyöstä, tapahtumien ja kokousten taltionnista, englanninkielisten raporttien tuottamisesta sekä nuorille naisille tarkoitettuun toimintaan osallistumisesta. Tutkimusmetodeihini kuuluu osallistuvan havannoinnin ja haastattelujen lisäksi piirtäminen kentällä, mikä on herättänyt paljon kiinnostusta toimistolla. Olen myös opetellut valmistamaan kohtuullisen makuista arabialaista kahvia, jota voin tarvittaessa tarjoilla kiireisille toimistotyöntekijöille! Pysyvä huolenaiheeni kentällä on kuitenkin se, kuinka voin olla hyödyllinen järjestölle.
Sosiaalityöntekijä Roqaia neuvoo edunsaajaa. Kuva: Hussein Amri.
Lähteet
Peteet, Julia, Landscape of Hope and Despair: Palestinian Refugee Camps, University of Pennsylvania Press, 2011.
Smirl, Lisa, Spaces Of Aid: How Cars, Compounds And Hotels Shape Humanitarianism, Zed Books., 2015.
mosaiikki 