Sabran ja Shatilan muisto ei haalistu

Eveliina Kupula
Kirjoittaja on valtiotieteiden opiskelija Helsingin yliopistosta.

Muutama viikko  sitten tuli kuluneeksi 34 vuotta verilöylystä, joka tapahtui 16.-18.9.1982 Sabrassa ja Shatilan pakolaisleirissä Beirutin laitamilla. Verilöylyn muistopäivä järjestetään vuosittain, ja se on tunteikas päivä paikallisille. Allekirjoittaneelle muistopäivään ja sen ohjelmaan osallistuminen oli paitsi kertana ensimmäinen, myös ensikosketus palestiinalaisyhteisöön Libanonin pakolaisleireillä.

Päivän ohjelma alkoi aamulla Ghobeiryn kulttuurikeskuksessa, joka sijaitsee Kuwaitin suurlähetystön kyljessä, aivan Shatilan vieressä. Lähetystön katto, josta on avara näkymä alueelle, toimi verilöylyyn johtaneen operaation aikana yhtenä Israelin armeijan tarkkailuasemana. Shatilan alue ja sen rajat erottuvat selvästi maisemasta. Tiiviisti rakennettujen, elämää nähneiden talojen välissä roikkuvat johdot muodostavat seitin kapeiden kujien ylle, ja Shatilan pääkatua reunustavat lukuisat kojut ja putiikit kuhisevat ihmisiä.

Kulttuurikeskuksessa ohjelmassa oli puheita sekä lasten partioryhmien esityksiä. Moni yleisössä oli varustautunut lipuin ja palestiinalaishuivein osan pidellessä käsissään verilöylyssä menehtyneiden omaistensa kuvia. Puheet olivat pääosin arabiaksi, ja keskeistä sanomaa lukuun ottamatta jotkin yksityiskohdat jäivät arvoitukseksi, vaikka takana onkin jo muutama vuosi määrätietoista kielenopiskelua. Palataan kuitenkin siihen, miksi nämä ihmiset olivat kulttuurikeskukseen kokoontuneet eli 34 vuoden takaisiin tapahtumiin.

 

Torstaipäivän iltana 16.9.1982 Elie Hobeikan johtamat kristityt falangistijoukot tunkeutuivat Sabran ja Shatilan pakolaisleireihin. Israelin armeija, joka johti operaatiota, oli piirittänyt alueen ja valaisi sitä valoammuksin. Falangistien tehtävänä oli etsiä noin 2000 PLO:n taistelijaa, joiden väitettiin piileskelevän leirissä siviilien joukossa.

PLO:n taistelijat oli muutamaa viikkoa aikaisemmin evakuoitu Beirutista kansainvälisten joukkojen valvonnassa tulitaukosopimuksen ehtojen mukaisesti. Niissä samaisissa ehdoissa taattiin myös alueelle jääneiden palestiinalaispakolaisten turvallisuus pakolaisleireillä.

Turvallisuuden sijaan seuraavan noin 36 tunnin aikana falangistijoukkojen jäljiltä näissä leireissä kuoli eri lähteiden mukaan 460 – 3500 palestiinalaispakolaista. Aseistamattomat miehet, naiset, lapset ja vanhukset joutuivat silmittömän ja mielivaltaisen väkivallan kohteiksi. Ulospääsyä piiritetystä leiristä ei ollut, ja siviilien lukuisat yritykset kertoa leirissä meneillään olevista tapahtumista niiden lopettamiseksi olivat tuloksettomia.

 

Muistopäivä jatkui puheiden jälkeen yhteismarssilla kulttuurikeskukselta Shatilaan, jossa kokoonnuimme laskemaan seppeleen verilöylyn muistomerkille. Pieni muistomerkkiä ympäröivä pihamaa täyttyi kulkueen lisäksi lukuisista median edustajista, ja päivä olikin kohtuullisen näkyvästi esillä paikallisessa mediassa.

Verilöylystä selvinneet kertoivat avoimesti kokemuksistaan, eikä tunteenpurkauksilta ollut mahdollista välttyä. Osallistujista useat olivat menettäneet puolisonsa tai lapsiaan verilöylyssä, osa oli edelleen vailla lopullista tietoa läheistensä kohtalosta. Yksi heistä, ja samalla yksi liikuttavimmista kohtaamisista päivän aikana, oli Abu Jamal.

shatila1.jpg

Abu Jamal tuo mieleen oman isoisäni lempeine mutta vakavailmeisine kasvoineen. Hän on saapunut paikalle kantaen kainalossaan jo hivenen rispaantunutta kansiota, jonka kanteen on liimattu teksti ’’Free Palestine’’. Kansiosta hän ottaa esiin sivun, jossa on kuva parikymppisestä nuoresta miehestä. Kuvassa on hänen poikansa Jamal, joka oli verilöylyn tapahtuessa 19- vuotias. Samainen kuva koristaa myös Abu Jamalin takinpielessä olevaa pikkuruista pinssiä.

Poika pakotettiin ulos kotoaan, eikä hänen kohtalostaan ole sen jälkeen tietoa. Abu Jamal kertoo edelleen toivovansa, että kaikkien näiden vuosien jälkeen hänen poikansa vielä jonain päivänä koputtaa perheen kotioveen. Suruisasta olemuksesta huolimatta Abu Jamalin äänestä on aistittavissa pieni toivo siitä, että poika, jonka ruumista ei koskaan löydetty, olisikin elossa. Missä, sitä Abu Jamal ei osaa sanoa.

 

Seppeleenlaskun jälkeen jatkoimme matkaa lounaalle Mar Eliakseen yhdessä paikalle saapuneen italialaisen delegaation, uhrien omaisten sekä Beit Atfal Assumoudin väen kanssa. Beit Atfal Assumoud (BAS), joka tunnetaan myös nimellä The National Institution of Social Care and Vocational Training, on järjestö, joka pyrkii vastaaman pakolaisten ja heidän perheidensä tarpeisiin pakolaisleireissä ympäri Libanonia. BAS toteuttaa muun muassa koulutukseen ja hyvinvointiin liittyviä hankkeita ja tekee myös tiivistä yhteistyötä suomalaisen Psykologien Sosiaalinen Vastuu Ry:n kanssa.

Shatilasta ei ole pitkä matka väkiluvultaan huomattavasti pienempään ja pääosin kristityistä palestiinalaispakolaisista koostuvaan Mar Eliaksen pakolaisleiriin. Paikan päällä Beit Atfal Assumoudin tiloissa lounastimme yhdessä Um ’Arifin ja Um Husseinin kanssa, jotka olivat itsekin saapuneet paikalle ensimmäistä kertaa.

20160916_131111-1-1

Naiset ovat ystävyksiä ja he ovat asuneet toistensa naapureina jo vuosia. Um Hussein kantaa käsissään kuvaa, jossa talon seinustan vieressä lojuu kasa ruumiita. Vieressä seisoo nainen käsi pystyssä, toisessa kädessään repaleinen kankaanpala. Um Hussein osoittaa kuvaa ja kertoo: ’’Tuo kuvassa seisova nainen olen minä. Tämä tässä on mieheni ruumis ja tuossa makaa poikani.’’

Um ’Arif, joka myös menetti perheenjäseniään verilöylyssä, kertoo, että usko on auttanut häntä selviämään tapahtuneesta. Um Husseinille puolestaan läheiset ovat olleet tärkein tuki surutyössä, ja totta tosiaan, kohtalotovereita ei tarvitse kaukaa etsiä. Vaikuttaakin siltä, että yhteisöllisyys on ollut yksi kantava voima kollektiivisen tragedian keskellä.  Molemmat naiset nyökkäilevät varmasti vastauksena kysymykseen, aikovatko he ensi vuonnakin osallistua tapahtumaan.

 

Sabran ja Shatilan tapahtumat tulivat suuren yleisön tietoon jälkijunassa, sillä suljetulle alueelle ei ollut pääsyä, ja vain muutaman tarkkailijan onnistui livahtaa alueelle ennen operaation varsinaista loppumista ja joukkojen vetäytymistä.

Lauantaiaamuna 18.9. falangistit olivat viimein poistuneet leireistä. Silminnäkijälausuntoja näiden kahden syyskuisen päivän tapahtumista on kerätty niin muistitietotutkimusten, dokumenttien kuin haastattelujenkin muodossa. Samanlaiset kauheudet toistuivat niissä kertomuksissa, joita saimme kuulla päivän aikana.

 

34 vuoden takaiset tapahtumat eivät ole lainkaan haalistuneet selviytyneiden mielistä, mikä tekee muistopäivästä erityisen merkityksellisen. Eniten ihmisiä tuntui pelottavan ajatus siitä, että tragedia ja sen epäoikeudenmukaisuus unohdetaan.

Ulkopuolisen silmin koko tunteiden kirjo, joka päivään liittyi, oli selkeästi aistittavissa, ja ihmisten halu kasvattaa tietoisuutta tapahtuneesta edelleen korkealla. Kaiken päivän aikana nähdyn ja kuullun lisäksi mieleen painui paikallisten lämmin vastaanotto ja avoimuus, huolimatta kaikesta surusta ja kaipauksesta, jota päivä luonteensa vuoksi piti sisällään.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s