Libanonin terveydenhuolto myrskyn silmässä – terveisiä kansainvälisestä sotalääketieteen konferenssista Beirutista

Teksti ja kuvat: Agneta Kallström
Kirjoittaja on valmistunut Helsingin yliopistosta modernin Lähi-idän tutkimuksesta. Tällä hetkellä hän tekee väitöskirjaa Itä-Suomen yliopiston terveystieteelliseen tiedekuntaan Syyrian konfliktin vaikutuksesta maan terveydenhuoltoon.

Minulla oli mahdollisuus osallistua Beirutin amerikkalainen yliopiston (AUB) järjestämään konfliktilääketieteeseen keskittyvään nelipäiväiseen konferenssiin Libanonissa 11.–14. toukokuuta 2017. Kyseessä oli ensimmäinen maassa järjestettävä sotalääketieteellinen akateeminen tapahtuma, joka kokosi yhteen asiantuntijoita niin lähialueilta kuin laajasti länsimaistakin. Voisi melkein ihmetellä, miksei vastaavaa tapahtumaa ole järjestetty maassa aikaisemmin, vaikka Libanon on itsekin ollut väkivaltaisten poliittisten tapahtumien polttopisteessä, ja sillä on rutkasti kokemusta siviilienhoidosta kriisitilanteissa.

Libanonilla on takanaan viidentoista vuoden mittainen verinen sisällissota vuosina 1975–1990. Tuolloin 250 000 ihmistä kuoli ja miljoonia vammautui. Jo tänä aikana AUB toimi maan keskussairaalana. Sisällissodan jälkeiset vuodet eivät myöskään ole olleet maassa rauhallisia. Israelin sotatoimet ja erinäiset pommi-iskut sekä aseelliset yhteenotot äärijärjestöjen kanssa ovat varmasti kouluttaneet maan terveydenhuoltohenkilöstöä kohtamaan kriisitilanteita ja hoitamaan länsimaissa harvemmin tavattavia vammoja. Omien kansalaisten lisäksi Libanonissa on hoidettu vaikeasti vammautuneita lähialueiden potilaita etenkin Irakista. Syyrian sota ja Irakin vaikeneva poliittinen tilanne ovat johtaneet niin suureen humanitaariseen kriisiin Lähi-idässä, että akateemisessa maailmassa on syntynyt suuri tarve löytää ratkaisuja siviilien auttamiseen ja hoitoon. Toukokuisen konferenssin selkeä tavoite olikin koota eri alan osaajia yhteen sekä jakaa tietoa ja kokemuksia kärsimyksen vähentämiseksi sodan runtelemilla alueilla.

Akuuttia ja kroonista

Konferenssiesitelmien aiheet vaihtelivat vaikeiden sirpalevammojen kirurgisesta hoidosta konfliktialueiden terveydenhuollon organisointiin ja sodan oikeussääntöjen kertaamiseen. Luentoja pidettiin rinnakkain kahdessa luentosalissa, ja osanottajilla olisi myös ollut mahdollisuus osallistua erilaisiin työpajoihin, kuten tilaisuuteen, jossa opiskeltiin dokumentoimaan kidutuksen uhrien vammoja Istanbulin protokollan mukaisesti. Jos aikataulu ei olisi ollut todella tiukka, olisi ollut mielenkiintoista kuunnella myös täysin oman alan ulkopuolelta olevia, puhtaasti lääketieteeseen perustuvia luentoja, kuten esimerkiksi eri kirurgisista toimintamalleista raajan pelastamiseksi konfliktiolosuhteissa tai kasvojen rekonstruktiosta pommi-iskun jälkeen.

Osallistujat olivat pääsääntöisesti libanonilaisia ja länsimaalaisia, mutta myös Syyriasta oli tullut luennoitsijoita kertomaan maan tilanteesta. Itse kuuntelin syyrialaisen onkologin esitelmää syövän hoidosta – tai pikemminkin sen puutteesta. Olen väitöskirjaani varten haastatellut Pohjois-Syyriassa työskenteleviä terveydenhuoltoalan ammattilaisia, jotka ovat olleet huolissaan sairaanhoidon hyvin heikosta tilasta ja siviilien kärsimyksestä. Tämä Damaskoksen valtiollisessa sairaalassa työskentelevä erikoislääkäri jakoi oppositioalueilla olevien kollegoidensa huolen. Hän valotti terveydenhuollon epätoivoista tilannetta syöpähoitojen näkökulmasta. Syöpä, kuten muutkin krooniset sairaudet, jäävät usein huomiotta henkeä uhkaavien traumaperäisten vammojen viedessä kaiken huomion ja resurssit. Syöpäpotilaat kuolevat hoidon puutteeseen, koska hoito joudutaan usein keskeyttämään, käytössä ei ole toimivia laitteita, sähkön saanti vaihtelee ja potilaiden pääsy sairaaloihin saattaa olla mahdotonta taisteluiden vuoksi. Lisäksi erikoisosaaminen puuttuu, sillä joissakin kaupungeissa ei ole enää lainkaan onkologeja. Luennoitsija kertoi omakohtaisen kokemuksen läheisen kollegansa menehtymisestä syöpään. Kollega oli joutunut lopettamaan rintasyövän seurannan ja hoidon, sillä se olisi vaatinut säännöllistä matkustamista sairaalaan. Matkustaminen taas olisi ollut liian vaarallista jatkuvien taisteluiden vuoksi. Kollega menehtyi kaksi viikkoa ennen konferenssimme alkua.

Libanonin terveydenhuolto ratkeamispisteessä

Syyrian konflikti ja siitä seurannut pakolaisuus ovat vaikuttaneet Libanonin terveydenhuollon toimivuuteen ja saatavuuteen. Jo ennen vuotta 2011 maan terveydenhuolto oli vakavissa ongelmissa. Se on hajanaista ja pitkälti yksityistettyä. Julkista terveydenhuoltoa ovat paikkaamassa erilaiset uskonnolliset ryhmät ja poliittiset puolueet. Itse en pidä hyvänä käytäntöä toimintamallia, jossa uskontoon ja mielipiteeseen perustuvat organisaatiot ottavat valtion roolia terveydenhuoltopalveluiden tuottamisessa. Tämä uhkaa väestön yhdenvertaisen hoitoonpääsyn periaatetta. Pahimmillaan tilanne kärjistää eri ryhmittymien välistä kuilua ja epäoikeudenmukaisuuden tunnetta. Epävakaa poliittinen ympäristö taas vaikeuttaa terveydenhuollon toimivuutta ja yhteneväisyyttä.

Nyt maan terveydenhuolto on ratkeamispisteessä. Libanonilaiset ammattilaiset vaikuttivat kokevan suurta ahdinkoa tilanteesta, jossa he eivät kykene riittävästi auttamaan pakolaisia. Tämä tuli ilmi raskaana olevia syyrialaisia naisia käsittelevällä luennolla. Julkisella sektorilla naiset eivät ole minkäänlaisessa seurannassa ennen synnytystä, vaikka joukossa on paljon riskiraskauksia. Konfliktiolosuhteet lisäävät ongelmia raskauden kulussa. Eri järjestöt pyrkivät tarjoamaan naisille apua, mutta ne työskentelevät aivan äärirajoilla. Toiminta on kokonaan ulkoisen rahoituksen varassa, eikä Libanonin valtio tue järjestöjä lainkaan.  Myös syöpäpotilaille on hyvin niukasti hoitoa tarjolla. Tilanne on katastrofaalinen. Kuten yksi luennoitsijoista totesi, “Health care in Lebanon is not prepared for this kind of magnitude of crisis, not in national level nor even on international level. We are at the eye of the storm.” Libanonissa olevien pakolaisten lisäksi maassa on myös omia köyhyysrajan alapuolella eläviä kansalaisia, ja heidän mahdollisuutensa saada hoitoa ovat taloudellisista syistä johtuen myös heikot – terveydenhuoltohan toimii pitkälti kalliin yksityissektorin varassa. Tämä valitettava tosiaasia tuntuu ajoin jäävän pakolaiskeskustelun taakse.

Terveitä ensiaskeleita

Vaikeista ja vakavista aiheista huolimatta tunnelma konferenssissa oli erinomainen. Merkille pantavaa oli poliittisen ilmapiirin puuttuminen siitäkin huolimatta, että osanottajissa oli taatusti monen eri näkemyksen ja osapuolen edustajia. Yhdelläkään luennolla ei yleisön joukosta kuulunut voimakasta vasta-argumentointia – vaikka Lähi-idän tutkijana olisin odottanut juuri tätä. Konferenssissa ei pohdittu, ”kuka teki ja miksi”, vaan paino oli pikemminkin siinä, mitä nyt ja tulevaisuudessa pitää tehdä, jotta siviilien kuolleisuus vähenisi ja heidän elämänlaatuaan voitaisiin parantaa konfliktiolosuhteissa. Tämä poliittinen korrektius sai minut tuntemaan, etteivät libanonilaiset asiantuntijat tahtoneet, tai uskaltaneet, tuoda esille omia kokemuksiaan vaikeista ajankohtaisista asioista, kuten pommi-iskujen uhrien ja tilanteiden hoitamisesta, vaikka näitä tilanteita on maassa ollut valitettavan usein.

Vaikka esitykset olivat hyvin lyhyitä ja vain pintaa raapaisevia, konferenssin järjestäminen osoittaa, että konfliktialueiden terveydenhuoltoon ja siviiliväestön kärsimykseen on vihdoinkin alettu kiinnittää entistä enemmän huomiota. Positiivista oli myös se, että lääketiede ymmärrettiin konferenssissa laajasti. Se ei rajoittunut ainoastaan yksilöiden fyysisten vammojen hoitamiseen, vaan se nähtiin laajana, yhteiskunnan huomioon ottavana kokonaisuutena. Toimivan, laadukkaan ja tasapuolisen terveydenhuollon tarjoaminen on jo itsessään haastava tehtävä. Kun tähän yhdistetään aseellinen konflikti, jossa koko siviili-infrastruktuuri on romahtamassa tai jo tuhoutunut, haaste vaikuttaa mahdottomalta. Ongelmaa on lähestyttävä monitieteellisellä osaamisella ja kansainvälisellä yhteistyöllä, joiden suhteen konferenssi oli erinomainen avaus. Toivottavasti sen neljä päivää synnyttävät ratkaisuja, tuloksia ja lisääntynyttä kiinnostusta akuuttiia, koko Lähi-itään vaikuttavaa ja inhimillistä kärsimystä tuottavaan ongelmaa kohtaan.

Lääkärit ilman rajoja osallistui myös konferenssiin.

Vapaaehtoistöissä Beirutissa – kahdeksan kuukautta libanonilaisessa päiväkodissa

Teksti: Johanna Winberg
Kirjoittaja on suomalainen luokanopettaja, jonka sydämeen on avautunut erityinen paikka Libanonille

On kulunut reilu vuosi siitä, kun saavuin Beirutiin. Mieheni oli muuttanut kaupunkiin töiden perässä jo puoli vuotta aiemmin. Itse olin valmistunut Suomesta luokanopettajaksi, ja saapuessani toivoin voivani löytää opettajantöitä Beirutista. Kesä kului tutustuessa tähän kaupunkiin, joka on Suomeen verrattuna mitä erilaisin. Tutustuessani maahan ja saatuani sekä suomalaisia että muunmaalaisia ystäviä ymmärsin varsin nopeasti, ettei opettajantyö libanonilais-englantilaisessa koulussa ehkä olisikaan minulle paras mahdollinen vaihtoehto. Työviisumin saaminen ei itsessään olisi ollut ongelma, mutta monien vanhempien ja opettajien kertomusten perusteella totesin, etteivät Libanonin koulujärjestelmä ja opetusmenetelmät sekä toisaalta suomalaisittain alhainen palkka oikein vastanneet omia odotuksiani. Kun sain kuulla tuttavaltani toisesta vaihtoehdosta, se kuulostikin paljon houkuttelevammalta.

Jos vapaaehtoistyö kiinnostaa, on Libanon luvattu maa. Otin kesän lomien jälkeen, viime syksynä yhteyttä suhteellisen pieneen päiväkotiin, joka sijaitsee Burj Hammoudin kaupunginosassa, kävelymatkan päässä kodistamme. Pääsin haastatteluun, ja viiden minuutin kuluttua olin saanut työpaikan. Palkattoman, mutta kuitenkin. Virallinen työpaikka mahdollisti vapaaehtoistyön tekemisen myös muualla. Olenkin virallisen työni ansiosta voinut tehdä vapaaehtoistyötä myös syyrialaisten pakolaislasten kanssa ja viettää silloin tällöin iltapäiväni lukien heidän kanssaan läksyjä.

Kuva: Anoush Harmandayan

Päiväkoti, johon pääsin työskentelemään, on perustettu neljä vuotta sitten ja sen päätarkoitus on ensisijaisesti turvata päiväkotipaikka vähävaraisten ulkomaalaisten työntekijöiden lapsille. Päiväkodin toiminnan taustalla vaikuttaa kristitty kirkko, mutta myös muihin uskontokuntiin kuuluvat lapset ovat tervetulleita sen toimintaan. Useimmat päiväkodin lasten vanhemmista tekevät töitä kotiapulaisina tai työskentelevät rakennustyömailla. He maksavat päiväkotipaikasta vaihtelevan kuukausimaksun, joka on suhteutettu perheen tuloihin. Tavallisin summa on noin 100–150 Yhdysvaltain dollaria kuussa, kun taas esimerkiksi suositussa Hamran kaupunginosassa päiväkotipaikasta täytyy maksaa vähintään 600 dollaria kuussa. Kuukausimaksuun kuuluu aamiainen, kaksi välipalaa sekä lämmin lounas. Lisäksi päiväkodissa on oma sairaanhoitaja. Päiväkodissa on noin 70 lasta ja viisi eri ikäryhmää. Jokaisessa ryhmässä on kaksi opettajaa, joista ainakin yhdellä pitää olla opettajankoulutus. Nuorimmat päiväkodin lapsista ovat vuoden vanhoja, taas vanhimmat nelivuotiata. Vanhemmat voivat itse valita, aloittaako lapsi koulun neli- tai viisivuotiaana.

Vanhimmassa ryhmässä lapsille opetetaan paljon kirjaimia ja numeroita, ja ryhmä muistuttaakin jonkin verran suomalaista esikoulua. Eroja kuitenkin on – muitakin kuin lasten suomalaisesikoululaisia nuorempi ikä. Kaikki päiväkodin lapset nukkuvat päiväunia ja lapset istuvat paljon enemmän kuin mihin suomalaispäiväkodeissa on totuttu. Vaikka useimmat opettajat haluaisivat päiväkodissa panostaa paljon nykyistä enemmän leikkeihin ja liikuntaan, ei muutoksen aikaansaaminen ole näin yksinkertaista. Libanonilaisen esikoulun tarkoitus on valmistella lapsia varsinaista koulua varten, ja koulu puolestaan on alusta alkaen hyvin teoreettinen. Lapsia pitää tämän vuoksi totuttaa tulevaan koulunkäyntiin myös käytöksen tasolla. Itselleni onkin ollut paikoin vaikeaa katsoa, kun lapsia vaaditaan jatkuvasti istumaan hiljaa pöydän ääressä. Vaikka ymmärrän, että päiväkodissa tarvitaan myös kuria, on minusta usein vaikuttanut, että lapsia kohdellaan vanhempina kuin mitä he ovat ja heidän myös oletetaan käyttäytyvän tämän mukaisesti.

Huutaminen ja kovaääninen käytös kuuluvat libanonilaiseen kulttuuriin, ja tämä näkyy myös päiväkodissa. Opettajat huutavat olivatpa asiat hyvin tai huonosti. Musiikki soi hyvin kovaa ja jopa päiväunien aikana tuutulaulut soivat niin kovalla, että olen ollut huolissani lasten kuulosta ja käynyt laskemassa ääntä. Kuten Libanonissa yleensä, kaikki on useimmiten hyvin dramaattista. Joko nauretaan ja riemuitaan kaiken olevan ihanaa tai sitten itketään ja murehditaan, kun kaikki lapset eivät ymmärrä istua hiljaa samalla matolla. Lapsia rakastetaan hyvin näyttävästi ja ihanasti, ja suuret tunteet ovat jatkuvasti pinnassa.

Lapset pääsivät tutustumaan myös vähän suomalaiseen kulttuuriin, kun toin päiväkotiin yli 80 paria villasukkia, jotka perheeni ja ystäväni olivat talkootyönä kutoneet. Kuva: Johanna Winberg

Suomalaisessa opettajan koulutuksessa ohjeistetaan yleensä antamaan lapselle tilaa kehittyä ilman että vanhempi tai opettaja on jatkuvasti vieressä selittämässä ja ohjaamassa. Libanonissa kasvatusta lähestytään taas usein toisin, ja nämä kahdeksan kuukautta ovatkin ajoittain herättäneet minussa aika ristiriitaisia tunteita. En ole lopulta ottanut niin paljon muista opettajista mallia vaan yrittänyt olla opettajana oma itseni, ja olenkin pärjännyt näin oikein hyvin. Olen jopa antanut opettajille pieniä vinkkejä ja ehdottanut esimerkiksi, että ryhmiä voitaisiin silloin tällöin jakaa, kun kustakin ryhmästä joka tapauksessa vastaa kerrallaan kaksi opettajaa. Välillä näin onkin tehty, ja seuraukset ovat olleet hyviä: esimerkiksi ulkoleikkeihin on jäänyt paljon enemmän aikaa ja opettajilla on ollut paremmin aikaa huomioida jokainen lapsi.

Päiväkotini on periaatteessa englanninkielinen ja tarkoitus olisi, että sekä lapset että opettajat puhuvat ainoastaan englantia. Tämä ei ole kuitenkaan aina toiminut. Kommunikaatio muiden opettajien kanssa on ollut silloin tällöin vaikeaa eikä kaikkien opettajien englannin kieli ole kovin sujuvaa. Burj Hammoudissa asuu enimmäkseen armenialaisia, joten melkein kaikki opettajat puhuvat yhteisenä kielenään armeniaa, joka on kaukana arabiasta. Lapset taas puhuvat enimmäkseen arabiaa ja vähän englantia. Lopulta päiväkodissa käytetäänkin aikamoista sekakieltä.

Päiväkodissa nousi esiin myös joitain asioita, jotka koin ongelmalliseksi, mutta joihin en kuitenkaan puuttunut. Näitä olivat erityisesti monet jatkuvassa käytössä olevat kemikaalit ja toisaalta lapsille tarjottu ylenmääräinen sokeri. Ainakin kyseisessä päiväkodissa siivoukseen käytetään vahvoja aineita, ja niitä ruiskutetaan ruokapöydälle samaan aikaan, kun lapset syövät parinkymmenen sentin päässä. Lasten suut ja naamat myös puhdistetaan monta kertaa päivässä märillä puhdistusliinoilla, jotka usein ovat hajustettuja. Varsinaisessa ruoassa ei ole moitittavaa: lapset syövät hyvin ja ruoka on terveellistä. Sen sijaan lapsille tarjotut välipalat, kuten amerikkalainen sokerihyytelö jello, suklaapatukat ja keksit, voivat olla isojakin sokeripommeja. Kun Libanonissa on helposti ja runsaasti saatavilla erinomaisia hedelmiä ja vihanneksia, toivoisi niitä hyödynnettävän myös lasten välipaloina paljon nykyistä enemmän.

On ollut hyvä kokemus nähdä, miten yhdessä libanonilais-englantilaisessa päiväkodissa työskennellään. Olen saanut monta uutta ystävää, oppinut hyvin paljon ja palaan Suomeen monta kokemusta rikkaampana. Suomessa aion nauttia erityisen paljon liikunnan, kuvataiteen ja musiikin opettamisesta – arabimusiikin soidessa aina välillä taustalla!

Kuva: Nairy Mardirossian

Ammanin suojassa arabiaa oppimassa

Teksti ja kuvat: Elena Sipola
Kirjoittaja oli vaihto-opiskelijana Jordanian yliopistossa syksyllä 2016 osana Helsingin yliopistossa suorittamaansa maailmanpolitiikan tutkintoa.

Arabianopiskelusta innostunut kohtaa jossain vaiheessa opintojaan päätöksenteon hetken. Kun standardiarabia eli fusha alkaa olla jotenkuten hallussa, tulisi päästä harjoittelemaan itse puhumista. Opittuja arabian taitoja ei kuitenkaan useimmissa maissa pääse harjoittamaan luonnollisessa ympäristössä, sillä arabit käyttävät kielen standardiversiota vain virallisissa tilaisuuksissa. Arjessa käytetään puhekieltä, joka käytännön tasolla on usein kokonaan toinen kieli. Mihin siis suunnata, kun puhekielen vaihtoehtoja on ainakin yhtä monta kuin maitakin? Mikäli kieltä haluaa päästä käyttämään heti, tarjoaa Syyrian, Saudi-Arabian, Irakin sekä Israelin ympäröimä Jordania pehmeän laskun, sillä paikallinen murre on hyvin lähellä fushaa. Kielellisten etujensa lisäksi alueensa vakaimpiin maihin kuuluva Jordania tarjoaa Lähi-idästä kiinnostuneelle helposti lähestyttävän mutta autenttisen mahdollisuuden tutustua Levantin kulttuuriin ja historiaan.

Intensiivikurssilla Jordanian yliopistossa

Toisin kuin vaikkapa useissa Ranskan entisissä siirtomaissa, arabian kielen asema on Jordanian yhteiskunnassa vahva ja sitä käytetään myös koulutuksessa. Etenkin maan pääkaupungin Ammanin ulkopuolella arabiaa joutuu käyttämään pakostakin. Ymmärretyksi tulemista helpottaa se, että kirjainten lausuminen on lähes identtistä standardiarabian kanssa. Verrattuna toiseen arabian opiskelijoiden suosikkimaahan alueella eli Libanoniin, Jordanian etuna on myös se, että maassa on suhteellisen vähän länsimaalaisia. Tämä vähentää houkutusta jäädä pyörimään pelkästään muiden ulkomaalaisten kanssa.

Ammanissa sijaitseva Jordanian yliopisto tarjoaa arabian opiskeluun erinomaiset puitteet, sillä hyvin pitkälti arabien kansoittamalla kampuksella mahdollisuuksia puhekielen harjoitteluun on runsaasti. Yliopiston kielikeskus tarjoaa standardiarabian intensiivikursseja, joilla opetusta on viitenä päivänä viikossa, kolme ja puoli tuntia päivässä. Lukukauden alussa oppilaat tekevät tasotestin, jonka perusteella heidät sijoitetaan yhdelle yhdeksästä eri tasosta. Tasojen määrän ansiosta keskus pystyykin vastaamaan hyvin oppilaiden erilaisiin tarpeisiin. Kurssit sisältävät omat oppituntinsa ja opettajansa niin kirjoittamiselle, lukemiselle kuin puhumisellekin. Yksi oppitunti viikossa on myös omistettu paikalliselle murteelle. Alkeistasoja lukuun ottamatta opetus tapahtuu hyvin pitkälti kokonaan arabiaksi. Kun lisäksi ympäri maailmaa tulleiden kanssaopiskelijoiden kanssa ainut yhteinen kieli on usein arabia, puhetaito ja sanavarasto kehittyvät nopeasti. Kirjoitelmien ja keskusteluharjoitusten lisäksi tunneilla luetaan artikkeleita ja pidetään esitelmiä. Opettajien taso on pääsääntöisesti erittäin hyvä. Alemmilla tasoilla opiskelevia joidenkin opettajien puutteellinen englannin kielen taito voi kuitenkin häiritä.

Itse yliopisto on Jordanian vanhin ja sitä pidetään myös maan parhaimpana. Jordanian yliopisto on Helsingin yliopiston virallinen vaihtokohde. Yliopistoon voi kuitenkin rekisteröityä myös pelkästään kielikurssille, ja suurin osa opiskelijoista saapuukin itsenäisinä opiskelijoina. Yksi lukukausi maksaa noin 1700e. Mikäli Jordaniaan tulee vaihto-oppilaana, voi yliopistolla opiskella kielikurssin lisäksi esimerkiksi kansainvälisiä suhteita tai islamiin perehdyttäviä kursseja. Luentoja on myös englanniksi, tosin käytännössä kieli vaihtuu usein arabiaksi väittelyn yltyessä. Paikalliset opiskelijat osallistuvat hyvin innokkaasti keskusteluun ja luokkahuoneissa vallitsee niitä ympäröivään yhteiskuntaan verrattuna suhteellisen avoin ilmapiiri. Kannattaa kuitenkin muistaa, ettei sananvapaus ole Jordaniassa yhtä pitkällä kuin yliopistossa käytyjen keskustelujen perusteella voisi päätellä. Maan media on valtion kontrollissa ja esimerkiksi kuninkaan kritisoiminen on yhä laissa kiellettyä. Myös politiikkaa käsitellään paikallisissa lehdissä usein hyvinkin hienotunteisesti.

Makeisia ja tupakansavua

Yliopiston jättimäiseltä kampukselta löytyy niin urheilukenttä, kirjakauppa, kirjasto kuin oma moskeijakin. Kampuksella sijaitsee myös yliopiston oma ruokala, joka tarjoilee paikallista ruokaa huokeaan hintaan. Muuta tarjontaa edustavat lähinnä jordanialaisten rakastamat pikaruokaketjut. Yleensä ottaen terveellisen ruokavalion noudattamisesta ei ole tehty turhan helppoa ja esimerkiksi välipalaksi jordanialaiset nauttivat mieluiten pieniä kakkuja tai makeisia. Hiukan kevyempää ravintoa etsivän pelastukseksi kampukselta löytyy kuitenkin maalle tyypillinen hedelmäbaari, josta voi napata mukaansa smoothien. Mikäli juomansa pyytää ilman automaattisesti sekaan heitettyä sokerikourallista kannattaa kuitenkin varautua saamaan osakseen oudoksuvan katseen varustettuna kysymyksellä: ”Kai tajuat ettei se maistu sitten miltään?”. Kasvissyöjänä esittäytyminen taas herättää useimmissa jordanialaisissa jo suoranaisia epäilyjä puhujan mielenterveyden tilasta.

Ulkomaalaisia vastaanottamaan varustettu kielikeskus tarjoaa yliopiston parhaat opiskelutilat. Muiden tiedekuntien fasiliteetit voivat suomalaiseen tasoon tottuneesta tuntua sen sijaan melko alkeellisilta. Luokkahuoneet ovat hyvin yksinkertaisia ja sisäilmalämmitys hoidetaan talvisin puhaltamalla sisään täydellä teholla kuumaa ilmaa. Wc-tiloissa taas voi joutua välillä kamppailemaan selvittääkseen tiensä ehostautuvien tyttölaumojen läpi koppeihin, joissa vessanpöntön virkaa toimittaa reikä lattiassa. Koppien oven alta kiemurtelevasta savusta ei puolestaan kannata huolestua. Maassa, jossa naisten julkista tupakointia ei katsota hyvällä, naistenhuoneet toimittavat nimittäin myös tupakkakopin virkaa. Kaikkeen kuitenkin tottuu nopeasti ja pian sitä kuljettaa jo automaattisesti mukanaan omia nenäliinoja ja saippuaa ja muistaa raottaa ovea vain sen verran kuin on tarpeen varjellakseen hämärässä huntujaan asettelevien naisten yksityisyyttä.

Luokkahuoneen ulkopuolella

Maana Jordania on konservatiivinen ja esimerkiksi yliopistolla valtaosa naisista käyttää huntua. Näinollen olkapäät ja polvet peittävä pukeutuminen on suositeltavaa, ainakin mikäli haluaa välttyä ylimääräiseltä huomiolta. Paikallinen kulttuuri on hyvin koti- ja perhekeskeinen, minkä voi huomata kun katselee iltaisin ravintoloiden ja baarien lähinnä ulkomaalaisista muodostuvaa asiakaskuntaa. Ulkona myöhään notkuminen ei kuulu paikallisten tapoihin. Nuorten aikuisten keskuudessa on kuitenkin myös liikehdintää eri alakulttuurien parissa, ja tutustumalla samanhenkisiin ihmisiin utelias löytää Ammanista myös ainutlaatuisia kulttuuri- ja taide-elämyksiä. Sosiaalisen henkilön kannattaa ehdottomasti harkita yhteisasumista, tai mikä parasta paikallisen perheen parissa majoittumista. Tällöin voi myös päästä maistamaan paikallisia herkkuja kuten keitetyistä pavuista valmistettua fasouliaa tai maan kansallisruokaa mansafia. Ravintoloista täytyy ehdottomasti testata ainakin kerran myös paikallisten suosima falafel-ravintola ”Hashem” Ammanin ydinkeskustassa. Mikäli tilaa jää, voi sen jälkeen siirtyä parin korttelin päässä sijaitsevalle kojulle jonottamaan maan parasta knefeä, eli juustosta ja sokerista valmistettua palestiinalaisherkkua.

Amman ei tarjoa juurikaan viheralueita, joten luontoelämyksiä täytyy hakea sen ulkopuolelta. Pääkaupungin ulkopuolisista kohteista ehdottomasti koettavien listalle kuuluvat ainakin UNESCOn maailmanperintökohteisiin kuuluva Petra, Aqaban rantakaupunki, Kuolleenmeren ranta sekä kreikkalais-roomalaista arkkitehtuuria tarjoileva Jerash. Lisäksi kannattaa tehdä yön yli ulottuva retki Wadi Rumin aavikkoalueelle, jossa matkailija voi yöpyä avoimen taivaan alla. Samalla voi laajentaa arabiantaitojaan jutustelemalla omaa murrettaan taittavien beduiinien kanssa. Jordaniassa on myös useita luonnonsuojelualueita, joissa pääsee nauttimaan vaikkapa kuumista lähteistä.  Jordanian yliopistoon rekisteröityneiden kannattaa ehdottomasti hyödyntää yliopiston jokaviikonloppuisia matkoja, joita se järjestää eri puolille Jordaniaa edulliseen hintaan. Omatoimimatkailija voi kierrellä maata myös bussilla tai vuokraamalla auton.  Ammanin sisällä kulkeminen taas hoituu edullisesti joko busseilla tai takseilla. Karttaa bussien reiteistä saati aikataulua on turha etsiä maassa jossa osoitteet ylipäätään ovat lähinnä kuriositeetti. Paras keino löytää oikeaan bussiin onkin marssia rohkeasti tienvarteen ja kertoa kohteensa bussin sisäänheittäjälle, jonka tunnistaa kovaäänisestä huutamisesta.

Yöelämästä nauttiva löytää pääkaupungista baareja etenkin Jabal Ammanin alueelta Rainbow streetiltä. Kuten todettua, länsimainen ravintola- ja baarikulttuuri ei kuitenkaan ole maassa valtavirtaa, ja tanssilattialla voi havahtua huomaamaan, että koko baari on eurooppalaisten kansoittama. Paikallisia jututtamaan pyrkivän kannattaakin lähteä mieluummin yhteen kampuksen lähistöllä sijaitsevista kahviloista, tai mikäli keuhkot kestävät, shisha– eli vesipiippubaariin. Paikallisten kanssa on helppo päästä puhekontaktiin, ja etenkin yliopiston kampuksella pyöriessä on kielivaihdosta kiinnostuneita tarjolla usein melkein tungokseksi asti.  Ylipäätään ulkomaalaisiin suhtaudutaan hyvin positiivisesti vieraanvaraisuudestaan tunnetussa maassa. Parvekkeilta ja ohi ajavista autoista huikatut ”Welcome to Jordan!” – huudahdukset tulevatkin pian tutuksi hiukankaan ulkonäöltään kantaväestöstä erottuvalle.

Jordania jättää jäljen

Jordaniaa kuvaillaan usein suojasatamaksi keskellä konfliktiherkkää aluetta. Maa on pyrkinyt pitämään yllä hyviä suhteita länteen, ja kuningashuone on tunnettu poliittisista ja taloudellisista uudistuspyrkimyksistään. Jordanian talous on kuitenkin viime vuosina ollut koetuksella alueellisen epävakauden vuoksi. Jordania on ottanut vuosien saatossa huomattavan määrän palestiinalaispakolaisia, ja lisäksi maahan on Syyrian sodan myötä tullut yli puolitoista miljoonaa uutta pakolaista. Jordanian väestö on hyvin nuorta, sillä jopa 70 % maan väestöstä on alle 30-vuotiaita.  Lisäksi maan työttömyysaste on korkea. Tämä näkyy myös kaduilla aikaansa tappavien nuorten miesten määrässä. Länsimainen nainen ei Jordaniassa voi välttyä tämän ihmisryhmän osoittamalta huomiolta, johon sisältyy usein myös huutelua ja tuijotusta.

Vaikka Jordania on tietyissä asioissa länsimaistunut paljonkin, uskonnon asema yhteiskunnassa on yhä vahva ja näkyvä. Jokapäiväinen elämä Ammanissa vaatiikin tähän tottumattomalle sopeutumista ja kärsivällisyyttä. Toisaalta mukavuusalueelta poistumiseen pakottava arki kasvattaa kokijaansa tavalla, jota vastaavaa ei perinteisen Erasmus-vaihdon kautta pääse kokemaan. Ulkomaalaista ei myöskään Jordaniassa koskaan jätetä pulaan. Juuri paikallisten loputon ystävällisyys ja maassa vallitseva yhteisöllisyyden kulttuuri ovatkin asioita, jotka lämmittävät vielä pitkään maasta poistumisen jälkeenkin.  Parhaassa tapauksessa Jordania sytyttää kokijassaan palon oppia lisää alueen kulttuurista ja elämänmenosta. Enää tarvitsee vain päättää, mihin maahan suunnata seuraavaksi. Samalla voikin oppia taas uuden arabian murteen!

Lähde nojatuolimatkalle Iraniin, Vanhan testamentin jäljille

Profeetta Danielin hautamonumentti Shushissa, joka on yksi maailman vanhimpia kaupunkeja.

Teksti ja kuvat: Harri Kämäräinen
Kirjoittaja on Suomen Iranin suurlähettiläs Teheranissa.

Teksti on julkaistu aiemmin Kirkko ja kaupunki -lehdessä.

Ennen muuttoani Iraniin päätin lukea Koraanin. Ajattelin, että islamilaisessa yhteiskunnassa on syytä tuntea islaminuskon pyhä kirja. Sen kautta on varmasti helpompi ymmärtää monia nykypäivän ilmiöitä. Tuolloin en vielä osannut aavistaa, miten moni muu teos toimisi minulle avaimena Iranin ymmärtämiseen. Tutustuessani maan historiallisiin kohteisiin ovat oppaani usein viitanneet kirjaan, johon en ollut odottanut törmääväni Iranissa – Raamatun Vanhaan testamenttiin.

Tunnustan kuuluvani niihin, joille Vanha testamentti jäi kouluaikana etäiseksi. Uskonnon tunneilta mieleen jäivät lähinnä oudot, vaikeaselkoiset nimet ja paikkakunnat, jotka olisivat pikemminkin voineet olla tieteiselokuvasta tai fantasia-kirjallisuudesta kuin todellisesta elämästä: Ahasveros, Nebukadnessar, Belsassar, Pahat-Mooab.

Vasta Iranissa Vanhan testamentin kirjat alkoivat avautua.

Apadana-hallintopalatsin raunioita Persepoliissa.

Persepoliin raunioilla

Seison vuoren kupeella ja katselen edessäni aukeavan Apadana-hallintopalatsin raunioita. Vuorten takaa nousevat aamuauringon säteet valaisevat vaaleat pylväsrivistöt. Oppaani, shirazilainen arkeologian opiskelija, kertoo, että 2500 vuotta sitten täältä hallittiin puolta maailmaa. Kuningas Kyyros II Suuri (576–529 e.Kr.) johti historian ensimmäistä maailmanvaltaa, joka ulottui Välimereltä Indus-virralle. Persepolis (Pasargadae) oli valtakunnan sydän.

Raamatussa mainitaan Persian kuningas Kyyros yli kolmessakymmenessä kohdassa, ja hänet nostetaan messiaaniseen asemaan. Tuon ajan israelilaisille Kyyros oli vapauttaja (messias), sillä hän vapautti juutalaiset Babylonian pakkosiirtolaisuudesta, jonne Israelin kansa oli karkotettu Jerusalemin valtauksen (597 e.Kr.) jälkeen.

Oppaani siteeraa Esran kirjan ensimmäistä lukua:

“Näin sanoo Kyyros, Persian kuningas: Herra, taivaan Jumala, on antanut minulle kaikki maan valtakunnat. Hän on nyt käskenyt minun rakentaa itselleen temppelin Juudan Jerusalemiin. Kaikkien teidän, jotka kuulutte hänen kansaansa, tulee lähteä Juudan Jerusalemiin rakentamaan Herran, Israelin Jumalan, temppeliä. Olkoon teidän Jumalanne teidän kanssanne! Herra on Jumala, jonka asuinsija on Jerusalem. Kaikkialla, missä tämän kansan jäseniä yhä elää muukalaisina, tulee paikkakunnan asukkaiden antaa heille mukaan hopeaa ja kultaa ja tavaraa ja karjaa sekä muita lahjoja Jerusalemiin rakennettavaa Herran temppeliä varten.”

Tarinaa kuunnellessa iranilaisten yhä suuresti kunnioittama kuningas Kyyros muuttuu yllättäen eläväksi. Rauniot heräävät henkiin. Alan ymmärtää, mihin hänen suuruutensa perustuu.

Pidot gobeliinissa

Teheranissa sijaitsevan Iranin viimeisen shaahin Reza Pahlavin palatsin, Niavaranin, sisääntuloaulassa vierailijat vastaanottaa seinänkokoinen ranskalaisgobeliini. Gobeliinin aiheena on Esterin pidot. Aihe ei ole sattumaa, pidettiinhän nuo antiikin kuuluisat juhlat juuri muinaisessa Persiassa, kuningas Kserkseen hovissa.

Opaskirjani ohella turvaudun tällä kertaa itse Vanhaan testamenttiin, jonka Esterin kirjan ensimmäinen luku vie minut vuosituhanten taa:

“Tämä tapahtui kuningas Kserkseen aikana, sen Kserkseen, joka hallitsi sataakahtakymmentäseitsemää maakuntaa Intiasta Nubiaan saakka. Kserkses piti siihen aikaan hoviaan Susan kaupungissa, ja kolmantena hallitusvuotenaan hän järjesti pidot ruhtinailleen ja ylimmille virkamiehilleen. Kaikki Persian ja Meedian sotapäälliköt, ylimykset ja maaherrat olivat saapuvilla, ja päivästä toiseen, kaikkiaan kuuden kuukauden ajan, hän esitteli heille valtakuntansa loistoa ja mahtia, sen aarteita ja rikkauksia.”

Kuningas Kserkseen maineikkaat kekkerit ajoittuvat vuosille 485–465 e.Kr. Jos muinaiset persialaiset olivat kuuluisia juhlistaan jo tuolloin, on perinne säilynyt meidän päiviimme asti. Olipa kyse häistä tai hautajaisista, merkkipäivien vietosta tai persialaisesta uudesta vuodesta, nowroozista, iranilaiset osaavat juhlia. Juuri perhe- ja sukujuhlissa iranilaisten ilonpito ja seurallisuus nousevat pinnalle. Yli kolmetuhatta vuotta vanhaa perinnettä, persialaista uutta vuotta, juhlitaan Iranissa yhä peräti kolmentoista vuorokauden ajan.

Kaunis Ester, kuin tähti

Paitsi juhlistaan, Kserkseen valtakausi on jäänyt historiaan juutalaisten vapautumisesta. Siihen kytkeytyy kauniin Esterin tarina.

Persiassa, Susan linnassa vaikutti juutalainen mies nimeltä Mordokai. Hänet oli karkotettu Jerusalemista muiden juutalaisten mukana. Mordokai oli orvon serkkutyttärensä Esterin kasvatti-isä. Siten Ester päätyi kuningas Kserkseen hoviin, ja suloisesta nuoresta naisesta tuli pian Persian kuninkaan suosikki. Kuningas kruunasi Esterin kuningattareksi ja järjesti jälleen suuret pidot – tällä kertaa Esterin kunniaksi. Kuningas myönsi maakunnille veronkevennyksiä ja jakelutti lahjoja, kuninkaalliseen tapaansa (ks. lisää: Esterin kirja 2:5).

Tapahtumat Persian hovissa 400-luvulla e.Kr. ovat sittemmin innoittaneet lukuisia taiteilijoita, muun muassa Rembrandtia, Sebastiano Riccia ja mitä ilmeisimmin myös keskieurooppalaisia gobeliininkutojia.

Tuonkin ajan poliitikoilla oli oppositionsa – niin myös kuninkaalla.  Kuninkaan hovin pääministeri, korkea-arvoinen ruhtinas Haaman, halusi tuhota juutalaiset, nuo vieraan uskonnon harjoittajat. Mutta Ester, joka kasvatti-isänsä tapaan tunnusti Mooseksen uskoa, järjesti kuninkaalle pidot.

Tunnelma pidoissa oli korkealla, ja kuninkaalla oli ilmeisen lystiä, sillä Kserkses lupasi täyttää Esterin toiveen, mitä tahansa hän pyytäisikään. Niinpä Ester pyysi juutalaisille samat oikeudet kuin muille. Persian kuningas Kserkses piti lupauksensa. Esterin kasvatti-isälle Mordokaille Kserkses antoi ylennyksen ja ”juutalaisille oli tullut onni, ilo, riemu ja kunnia”.

Juutalaiset ympäri maailmaa viettävät yhä Esterin pelastamien juutalaisten muistoksi Purim-juhlaa, jonka nimi juontaa juurensa muinaisen persian kielen sanaan pur, arpa.

Jos Kserkseen linnassa olisi tanssittu tähtien kanssa, olisi Ester varmasti ollut yksi heistä. Germaanisten kielten sanathan star, Sterne, stjärna polveutuvat muinaispersian tähteä tarkoittavasta sanasta setar, Ester.

Paitsi juutalaisten historiasta, tapahtumat Persiassa 2500 vuotta sitten antavat meille viitteitä myös Persian kuninkaiden suhtautumisesta vähemmistöihin, uskontoihin ja kulttuureihin. Persian kuninkaita on pidetty suvaitsevaisina ja edistyksellisinä, koostuihan Persian valtakunta useista eri kansallisuuksista. Etnisten persialaisten osuus oli 25-miljoonaisesta väestöstä vain kymmenen prosenttia. Valtakunnan monimuotoisuutta on pidetty rikkautena ja yhtenä syynä siihen, että se kukoisti peräti parinsadan vuoden ajan.

Esterin ja Mordokain hauta Hamedanin kaupungissa.

Esterin haudalla

Tarina Esteristä ja Mordokaista innoitti minut matkustamaan 360 kilometriä Teheranista lounaaseen, Hamedanin kaupunkiin, jonne lähdin etsimään Esterin ja Mordokain hautaa. Kauaa ei tarvinnut kaupungin katuja harhailla, sillä kaikki kaupunkilaiset näyttivät tuntevan tien hautapaikalle.

Rauhallisten sivukatujen takaa löytyi mausoleumi ja sen vierestä pikkuruinen synagoga. Synagogaan tuoduista muistoesineistä päätellen hautapaikka on juutalaisille yhä tärkeä pyhiinvaelluskohde.

Hamedanin kaupunki on ollut keskeinen paikka Iranin historiassa. Antiikin aikana Ecbatana-nimellä tunnettu kaupunki oli muinaisen Persian valtakunnan ensimmäinen pääkaupunki. Koska ilmasto korkealla Zagros-vuorilla sijaitsevassa Ecbatanassa oli talvisin kylmä, päätti kuningas Dareios I perustaa talvipääkaupungin Shushiin, noin 400 kilometriä Hamedanista etelään.

Niin myös Esterin elämä keskittyi näiden kahden kaupungin ympärille. Siispä jatkan matkaani Hamedanista eteläiseen Khuzestanin maakuntaan ja Shushin kaupunkiin.

Sisällä Esterin ja Mordokain synagogassa.

Shush – Danielin kaupunki

Shush, joka Raamatussa tunnetaan nimellä Susa, on yksi maailman vanhimpia kaupunkeja. Vanhassa testamentissa Susa mainitaan peräti 22 kertaa. Susassa Ester emännöi myös kuuluisat pitonsa Persian kuninkaalle.

Kuten kaikkialla Iranissa, Shushissakin jatketaan arkeologisia kaivauksia. Hiekkakumpujen ja rakennusten alta löytyy aina vain uusia muistoja menneisyydestä, ja arkeologit pääsevät jatkamaan palapeliään.

Vuonna 1884 ryhtyivät ranskalaiset arkeologit kaivamaan 35 metriä korkeaa kumpua, jonka alta paljastuivat 5000 vuotta vanhan kaupungin rauniot. Vuosituhansien ajan kaupunki on ollut tärkeä kauppapaikka ja solmukohta. Täällä kävivät läntiset sumerit kauppaa Indus-virralta saapuneiden kauppiaiden kanssa. Muun muassa Hammurabin (1728–1686 e.Kr.) lakia säilytettiin jonkin aikaa Shushin kaupungissa. Hammurabin lain kopioon voi nykyisin tutustua Iranin kansallismuseossa Teheranissa.

Profeetta Danielin hautamonumentti Shushissa.

Yksi kaupungin kukoistuskausista ajoittuu kuningas Dareios I:n kaudelle. Dareios päätti tehdä kaupungista valtakunnan hallinnollisen keskuksen vuonna 521 e.Kr. Mongolit tuhosivat kaupungin 1700 vuotta myöhemmin, jolloin myös antiikin Susa vaipui 600 vuoden uneen.

Esterin ohella Susan linnassa vaikutti yksi Vanhan testamentin viidestä profeetasta, Daniel. Daniel hoiti Persian kuninkaan hovissa korkeaa virkaa, ja perimätiedon mukaan hänet on myös haudattu Shushiin. Danielin nykyinen hautamonumentti pystytettiin 1100-luvulla, ja se muistuttaa jättiläismäistä sokeritoppaa.

Koska profeetta Daniel on tärkeä henkilö myös islaminuskoisille, on hautamonumentin ympärille rakennettu taidokkaasti koristeltu moskeija. Siten Danielin haudasta on muodostunut jälleen yksi paikka, jossa vanhat uskonnot kohtaavat. Hautamonumentti on suosittu pyhiinvaelluspaikka sekä islaminuskoisille että juutalaisille.

Kyyroksen ja Dareioksen mahtavista palatseista ei ole kovin paljoa jäljellä. Raunioita tutkiessa mielikuvitus pääsee liikkeelle – apuna Esterin kirjan tarkat havainnot. Antiikin “blogissaan” Ester kuvailee yksityiskohtaisesti linnaa:

“Pellava-, puuvilla- ja punasiniverhoja oli kiinnitetty valkoisilla pellavanauhaliinoilla ja purppuranpunaisilla nauhoilla hopeatankoihin ja valkomarmoripylväisiin. Kultaisia ja hopeisia lepovuoteita oli pihalla, joka oli laskettu vihreällä ja valkoisella marmorilla, helmiäisellä ja kirjavalla marmorilla. Juotavaa tarjottiin kulta-astioista, ja astiat olivat erimuotoiset, ja kuninkaan viiniä oli viljalti, kuninkaalliseen tapaan.” (Esterin kirja 1:6).

Passin historiaa Persiasta

Vuonna 2016 Eurooppaan saapui ennätysmäärä turvapaikanhakijoita Lähi-idästä. Lähi-itä tuli konkreettisesti meitä lähelle. Ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta historiassa, kun Lähi-idän kansat lähtevät liikkeelle. Matkustamiseen liittyvät esteet ovat puhuttaneet kansalaisia vuosituhansien ajan. Siitä esimerkkinä vaikkapa Nehemian keskustelu Persian kuninkaan Artakserkseen kanssa neljänneltä vuosisadalta e.Kr.:

”Kuningas ei ollut koskaan ennen nähnyt minua masentuneena, ja kun ojensin hänelle viinimaljan, hän kysyi: ’Miksi näytät noin surulliselta? Et kai sinä ole sairas? Varmaan jokin huoli painaa mieltäsi.’ Minä pelästyin kovin, mutta sanoin sitten kuninkaalle: ’Saakoon kuningas elää ikuisesti! Kuinka minä en näyttäisi surulliselta, kun kaupunki, jossa esi-isieni haudat ovat, on tuhottu ja sen portit poltettu?’

Kuningas kysyi: ’Mitä siis toivot minulta?’ Minä rukoilin taivaan Jumalaa ja vastasin: ’Jos sinä, kuningas, näet hyväksi, jos tahdot osoittaa suopeutta palvelijallesi, niin salli minun lähteä Juudaan rakentamaan uudelleen kaupunkia, jossa esi-isieni haudat ovat.’ Kuningas, jonka vieressä istui kuningatar, kysyi minulta: ’Kuinka kauan matkasi kestäisi? Milloin tulisit takaisin?’ Kun esitin suunnitelmani, kuningas hyväksyi sen ja antoi minulle luvan lähteä, ja minä lupasin palata sovittuun aikaan mennessä.

Sanoin kuninkaalle vielä: ’Jos sinä, kuningas, näet hyväksi, anna mukaani Eufratin länsipuolisen maakunnan maaherroille osoitetut käskykirjeet, jotta he sallisivat minun kulkea alueidensa läpi Juudaan. Samoin pyydän kirjettä kuninkaan metsien vartijalle Asafille, että hän toimittaisi minulle puuta temppelin portteja ja kaupungin muureja varten ja sitä taloa varten, johon asetun asumaan.’ Kuningas antoi minulle tällaiset kirjeet, sillä Jumalan suojaava käsi oli ylläni.” (Nehemian kirjan 2. luku)

Nehemian kirjassa selostettu tapaus on tiettävästi vanhin historiallinen dokumentti matkustusasiakirjan eli passin myöntämisestä.

Lännen ja idän kulttuurit kohtaavat

Muinaisen Persian historia ja Raamatun kertomukset osoittavat, että Persian ja Välimeren kulttuurit ja uskonnot olivat sidoksissa toisiinsa monin eri tavoin. Vuorovaikutus kautta vuosisatojen on ollut molemminpuolista.

Jos Vanhan testamentin kertomukset kuvailevat Persian historiaa tuon ajan silminnäkijöiden tallentamina, kertoo Uusi testamentti puolestaan siitä, millä tavoin Persian vanhat uskonnot ovat jättäneet jälkensä kristinuskoon. Esimerkkeinä vaikkapa Jeesuksen vuorisaarna tai kolme itämaan tietäjää, zarathustralaispappia, jotka vaelsivat lahjoineen Betlehemiin muinaisesta Persiasta. Zarathustralaistietäjistä, mageista, on myös suomen kieleen pesiytynyt sana ’magia’.

Vanha testamentti on ollut tärkeä tietolähde Iranin historiasta kiinnostuneille, sillä muinaisen Persian historiasta on säilynyt hyvin vähän kirjallista lähdeaineistoa. Tärkeimpinä lähteinä voidaan pitää ”historian isän”, kreikkalaisen Herodotoksen muistiinpanoja. Hänen jälkeensä tapahtumia ovat tallentaneet Thukydides ja Ksenofon.

On kuitenkin muistettava, että edellä mainitut edustavat persialaisten vastustajia sodissa, minkä vuoksi he historian kuvauksissaan tuskin ovat pyrkineet objektiivisuuteen. Siksi Vanhan testamentin kertomukset tarjoavat mielenkiintoisen lisän Iranin historiaan, vaikka edustavatkin vain yhden vähemmistön näkökulmaa.

Uskallan kuitenkin suositella kaikille, jotka suunnittelevat matkaa Iranin historiallisiin kohteisiin, oheislukemistona Vanhan testamentin tarinoita.

Maahanmuuttoa ja maastamuuttoa – Libanon hurmaa matkailijat, mutta työntää omansa pois

Teksti ja kuvat: Sanja Sillanpää
Kirjoittaja opiskelee Advanced Migration studies -maisteriohjelmassa Kööpenhaminan yliopistossa ja oli Libanonissa keväällä 2017 tekemässä kenttätutkimusta graduunsa.

Libanon, melun, saasteiden ja henkeäsalpaavien maisemien kummallinen sekoitus. Beirut, jonka katukuvassa pyhimykset, marttyyrit, poliitikot ja armeija tankkeineen valvovat ohikulkijaa.

Olen täällä tekemässä tutkimusta graduani varten ja kuten useimmat länsimaalaiset, saan ensikosketukseni Beirutiin Gemmayzen ja Mar Mikhailin kaupunginosissa, jotka ovat tunnettuja vilkkaasta yöelämästään sekä pienistä taideputiikeistaan ja kahviloistaan. Koska Libanonilla on edelleen konfliktimaan maine lännessä, ei massaturismia juurikaan ole. Suurin osa tänne saapuvista matkailijoista on kiinnostunut Lähi-idästä, opiskelee arabian kieltä tai tuntee jonkun paikallisen. Monet tulevat pidemmäksi aikaa opiskellakseen kieltä tai tekemään töitä. Yksi merkittävä vetotekijä on Syyrian sodan takia Libanoniin tulleet pakolaiset, joiden tilanne tuo maahan kansainvälisiä työntekijöitä, tutkijoita ja vapaaehtoisia.

Libanon huumaa mutta myös uuvuttaa vierailijansa; etenkin ne, jotka haluavat jäädä pidemmäksi aikaa. Libanon rajoittaa ulkomaalaisten työllistymismahdollisuuksia, ja kuten EU:ssakin, työnantajan tulisi täällä ensisijaisesti suosia paikallisia työntekijöitä. Sen vuoksi työviisumeita on usein vaikea saada, ja monia kansainvälisiä työnantajia koskevat kiintiöt, jotka sallivat korkeintaan 10–15% työntekijöistä olevan ulkomaalaisia. Samaan aikaan moni kuitenkin työskentelee maassa vuosia turistiviisumilla viranomaisten tyytyessä katsomaan tätä sormien läpi.

Monet kyllästyvät byrokratiaan ja päättävät lähteä. Vapaus lähteä onkin turistien ja expattien etuoikeus. He voivat nauttia kaikesta, mitä Libanon tarjoaa tietäen samalla voivansa poistua maasta, jos poliittinen tilanne kiristyy tai uusi sota syttyy. Monet niistä paikallisista, joita olen tavannut, eivät voi ymmärtää, miksi ulkomaalaiset pitävät Libanonista. Tilastojen mukaan vuonna 2015 34% libanonilaisista suunnitteli maastamuuttoa. Samana vuonna jo 25% maan kansalaisista asui muualla kuin Libanonissa. Syitä maastamuuttoon ovat muun muassa kasvava köyhyys ja työttömyys. Monet kokevat myös, että muualla on helpompi edetä uralla, työstä maksetaan paremmin ja työntekijöiden oikeuksia kunnioitetaan enemmän. Monet libanonilaiset asuvat vielä kolmekymppisinä kotonaan, sillä heidän tuloillaan ei ole mahdollista ostaa asuntoa tai mennä naimisiin. (Mona Alami http://www.al-monitor.com/pulse/originals/2016/01/lebanon-immigrate-career-opportunities.html)

Vielä vaikeampi tilanne on niille yli miljoonalle syyrialaiselle, palestiinalaiselle ja irakilaiselle, jotka oleskelevat Libanonissa usein ilman työ- ja oleskelulupaa. Syyrialainen ystäväni oli juuri aloittanut yliopisto-opinnot kotikaupungissaan, kun sota Syyriassa alkoi. Hän on joutunut keskeyttämään opintonsa jo useammaksi vuodeksi ja tekee töitä pimeästi beirutilaisessa ravintolassa jo kolmatta vuotta ilman lomaa. Usein työpäivät ovat 16-tuntisia. Opiskelu töiden ohessa olisi mahdotonta ja maasta poistuminen on vaikeaa. Jo Libanonin sisällä liikkuminen on syyrialaisille riskialtista, sillä eri hallintoalueiden välillä olevilla armeijan tarkastuspisteillä kiinnijääminen ilman virallista oleskelulupaa voi tarkoittaa pidätystä tai jopa karkotusta takaisin Syyriaan. Ravintola, jossa ystäväni on töissä, on suosittu turistien ja expattien parissa. Samalla kun hän on kolmen vuoden aikana katsonut vierailijoiden tulevan ja menevän, sota Syyriassa on jatkunut ja Libanonin politiikka ulkomaalaisia työntekijöitä kohtaan on kiristynyt. Ystäväni tilanne taas on turhauttavan staattinen.

Tuntuu vähän ristiriitaiselta, että niin monet länsimaalaiset, minä mukaan lukien, rakastuvat maahan, josta niin  moni haluaa pois. Monet libanonilaiset ovat sanoneet minulle, että Libanon on paratiisi rikkaille, jotka voivat elää arjen ongelmien yläpuolella. Maassa työskentelevien länsimaalaisten olisi hyvä tiedostaa, miten esimerkiksi kansainvälisten järjestöjen ja yritysten läsnäolo maassa voi vaikuttaa paikallisesti. Esimerkiksi useat libanonilaiset avustusjärjestöt ovat ongelmissa, sillä monet heidän työntekijöistään ovat siirtyneet töihin kansainvälisiin järjestöihin, jotka pystyvät maksamaan paljon korkeampia palkkoja. Gradussani tutkin mm. tätä teemaa ja toivon löytäväni esimerkkejä siitä, miten kansainväliset järjestöt voisivat tehdä humanitääristä työtä kunnioittaen paremmin paikallisia toimijoita.

Fennougristi arabiaa oppimassa

Teksti ja kuvat: Santeri Junttila
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston tutkijatohtori

Arabian kieleen en ainakaan tuhlaa aikaani ja vaivojani, ajattelin nuorena ylioppilaana, joka oli juuri löytänyt suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen. Minua kiinnosti lähialueitteni kielten kiehtova mosaiikki, joka Pohjois-Euroopasta ulottui etelään vain indoeurooppalaisen kielikunnan alueelle. Arabia oli mahdottoman hankalan kielen maineessa ja sitä paitsi kattoi valtavan alueen yhtenä monotonisena kielimassana vailla historian syvyyden tuomaa vaihtelua. Paljon kiinnostavampana pidin spekulatiivista vaihtoehtomaailmaa, jossa Egyptissä puhuttaisiin edelleen koptia, Syyriassa arameaa, Libanonissa foinikiaa ja kaikkialla Välimeren rannikoilla kreikan murteita.

Beirutin katukilvissä näykyy kielten rinnakkaiselo.

Käsitykseni muuttui vähitellen, kun opin lisää. Nyt ymmärrän, ettei Euroopan kielten kehitystä nykyisilleen voi selittää ilman arabian vaikutusta, joka jatkui koko keskiajan. Etymologian tutkijalle arabian kieli on aarreaitta, suurin yksittäinen ulkopuolinen lähde, josta indoeurooppalaiset kielet ja niitten välityksellä myös itämerensuomi ovat ammentaneet sanastoaan. Venäjällä puhutuissa etäsukukielissämme on kuitenkin vielä monin verroin enemmän arabialaisperäistä sanastoa, jonka ne ovat omaksuneet turkinsukuisten naapurikieltensä välityksellä – varmasti esimerkiksi udmurttia oppii paljon nopeammin suomen, venäjän ja arabian kuin pelkästään suomen ja venäjän pohjalta.

Myöskään kuvitelmani arabian kielialueesta suurena monoliittina ei pidä paikkaansa. Päin vastoin. Arabian kieli levisi puhuma-alueellensa 600–800-luvuilla jKr. eli suunnilleen samoihin aikoihin kuin slaavilainen kielikunta. Niinpä nykyarabian “murteet” eroavatkin toisistaan suunnilleen saman verran kuin slaavilaiset kielet keskenään ja Marokon arabia on yhtä kaukana Irakin arabiasta kuin puola venäjästä. Koraanin kieli, fuṣḥā, on pitänyt arabian murteita yhdessä samaan tapaan kuin kirkkoslaavi yhdisti ortodoksisen alueen slaavilaiskieliä aina nationalismin aikakaudelle saakka. Kristityt arabit vertautuvat tällöin kielellisesti katolisiin slaaveihin, sillä yleiskieli ei sido kumpiakaan uskonnon kautta. Läntisen kirkon slaaveja on kuitenkin suhteellisesti paljon enemmän kuin kristittyjä arabian murteitten puhujia, joten jälkimmäiset ovat lähes kaikki jääneet osaksi arabian kieliyhteisöä – ainoana poikkeuksena ovat maltalaiset, jotka jo ennen nationalismin kautta kehittivät omasta murteestansa latinalaisin aakkosin kirjoitettavan kielen.

Henkilökohtaisesti kiinnostuin arabian kielialueesta ja sen kulttuurista vasta arabikevään myötä. Vartuin aikuiseksi Euroopan vuoden 1989 vallankumouksen hengessä ja samassa hengessä seurasin myös Välimeren etelärannikon asukkaitten kamppailua diktatuurejansa vastaan. Arabien ja eurooppalaisten yhteiskunnallisen kehityksen ero kasvoi kuiluksi oikeastaan vasta toisen maailmansodan jälkeisenä aikana, kun Länsi-Eurooppa rikastui nopeasti kulutusyhteiskunnaksi ja yhdentyi taloudellis-poliittisesti samalla, kun arabimaat vajosivat raakaöljyä tuottaviksi maiksi, joitten keskinäistä ja sisäistä eripuraa lietsomalla saatiin Euroopan energia pidettyä edullisena.

Tällä hetkellä arabimaailma ei enää tunnu kovin kaukaisilta. Se on syntymästänsä saakka kasvanut yhteen Euroopan kanssa: Eurooppa ja arabimaailma ovat erilaiset, mutta erottamattomat siamilaiset kaksoset. Meillä on enemmän yhteistä keskenämme kuin vaikka Kiinan ja Japanin kanssa. Tämän päivän ongelmatkin yhdistävät huolimatta kehitystason suurista eroista. Elintapojen muuttumista ja kulttuurien rinnakkaiseloa vastustavat fundamentalistit, kutsuttakoon heitä sitten islamisteiksi, terroristeiksi tai oikeistopopulisteiksi, ovat ryhtyneet väkivalloin palauttamaan loistokkaaksi ja kansallisesti yhtenäiseksi kuvittelemaansa menneisyyttä. Nykyisen konfliktin juuret ovat yhteiset, vaikka se puhkesikin Lähi-idässä. Sen seurauksena arabiankielinen maailma on tahtomattaan levinnyt vielä paljon lähemmäs meitä, uusien sotapakolaisten mukana Pohjois-Eurooppaan saakka.

Arabian kieleen tartuin lopulta joulukuussa 2015, juuri kun arabian puhujien määrä Suomessa oli pakolaisuuden myötä äkillisessä kasvussa. Tämä oli kumminkin pitkälti sattumaa, sillä aiemmin en olisi väitöskirjatyöltäni ennättänyt aloittaa uuden kielen opintoja. Olin sitä paitsi paria vuotta varhemmin antiikin kreikkaa lukiessani ajatellut tarttua seuraavaksi persiaan, mutta sen kirjaimia opettelin arabian oppisivustosta, joka ei päästänytkään irti, ennen kuin olin jo harjoittelemassa arabiankielisiä tervehdyksiä ja toivotuksia. Farsi sai jäädä odottamaan. Minua toki innosti myös ajatus, että opinnoistani voisi olla jotain iloa sotapakolaisille, vaikka asuin tuolloin vielä Tartossa, jonne arabimaista ei tule kovinkaan moni.

Arabian kielioppi ei ole lainkaan niin vaikea kuin huhutaan. Taivutusmuotoja on vähän eikä tärkeimmistä säännöistä ole paljon poikkeuksia. Nominien monikot pitää toki oppia ulkoa, mutta mitäs siitä, kun sijamuotoja on vain kolme eikä niilläkään ole puheessa juuri merkitystä. Hankalampaa on sanasto, joka vaatii paljon harjoitusta ja käyttöä. Kaikkein vaikeinta on minulle lukeminen. Se sujuu edelleenkin hyvin, hyvin hitaasti. Pariakymmentä kieltä olen oppinut puhumaan lähinnä kirjoista, suhteellisen vähällä harjoituksella kielenpuhujien kanssa, mutta arabian kohdalla se ei olisi mitenkään toiminut. Onneksi on internet ja Youtube videoineen. Erityisesti arabiankielisistä lasten piirrossarjoista on minulle ollut valtava apu. Niissä käytetään yleensä selkeästi artikuloitua yleiskieltä.  Muutamat suosikkini olen katsonut läpi varmaan toistakymmentä kertaa.

Libanonissa tulee välillä vastaan mielenkiintoisia kylttejä, joiden kirjaimiston alkuperää voi arvailla.

Opintoni vauhdittuivat, kun tutustuin harvoihin Tartossa asuviin arabianpuhujiin, jotka työskentelevät yliopiston kieliteknologiayrityksessä. Syyrialaisen Samirin ja libanonilaisen Abdullahin kanssa pääsin harjoittelemaan arabian puhumista. Muutettuani viime vuodenvaihteessa Helsinkiin jatkoin harjoituksia fennougristikollegani Janne Saarikiven perustamassa suomi–arabia-tandemryhmässä, joka kokoontuu kahdesti viikossa teemaan parhaiten sopivassa paikassa eli tietenkin Arabian ostoskeskuksessa. Ryhmä on pieni, mutta taustaltaan hyvin kirjava, koska sekä suomalaisten että arabiosallistujien koulutustaustat vaihtelevat suuresti ja suomalaisten osalta myös motiivit arabian opiskelemiseen. Osa vasta aloittelee kirjaimia, toiset jo puhuvat vähän. Arabiankielisiä osallistujia tuntuu yhdistävän vain kaksi asiaa, pakolaistausta ja into oppia nopeasti suomea. Yhteishenki on silti ollut erinomainen ja ainakin minulle on tandemryhmästä ollut valtavasti hyötyä.

Tartonlibanonilainen ystäväni Abdullah Makkeh istutti vähitellen päähäni ajatuksen lähteä kieliharjoitteluun Libanoniin. En ole aiemmin käynyt arabimaissa lukuun ottamatta yhtä lapsuuden lomamatkaa Marokon Agadiriin. Nyt minua kiehtoi enemmän Lähi-itä, josta on lähtöisin niin moni eurooppalaisen kulttuurin elementti aina uskonnosta alkaen. Libanon on osa Välimeren kulttuuripiiriä ja sikäli paljon lähempänä Eurooppaa kuin itäisemmät ja eteläisemmät arabimaat. Ratkaisevaa matkakohteen valinnassa oli kuitenkin mahdollisuus päästä Libanoniin lentämättä: jo 25 vuotta sitten päätin, etten halua tuhota ympäristöäni lentämällä, ja päätös on pitänyt.

Arabiaa pääsee Libanonissa harjoittelemaan vaikkapa basaarissa.

Tie Euroopasta Libanoniin maitse Syyrian kautta on nyt sodan vuoksi poikki, mutta Turkin Taşucusta kulkee kahdesti viikossa lautta Libanonin Tripoliin. Menomatka oli varsin mukava, sillä kyytipalvelu Blablacarista löysin Suomessa asuneen antalyalaisen Firatin, joka ajoi minut koko matkan kotikaupunkiinsa asti. Automatkaan meni vain viikko, vaikka vietimme kaksi yötä Budapestissä reitin varrella. Alanyassa pääsin jopa äänestämään Suomen kunnallisvaaleissa. Lauttareissukin oli mukavan kotoisa, sillä laivoja kierrätetään Itämereltä Välimerelle ja Tripolin-laivassa oli moni vironkielinen kyltti vielä paikallaan.

Paluumatkasta en osaa sanoa vielä paljoakaan, sillä kirjoitan tätä Beirutissa vietettyäni suunnittelemistani kolmesta viikosta kaksi. Laivan paluulippu ja Interrail-lippu ovat kumminkin jo pakattuina. Myönnettäköön, että saapumiseni Libanoniin oli kulttuurišokki ja kaikki tuntui aluksi täydeltä kaaokselta, mutta nyt olen jo sopeutunut osaani matkailijana ja kielenoppijana. Olen nähnyt uskomattoman upeita paikkoja ja tavannut mahtavia tyyppejä. Tuskin silti viihtyisin täällä paljon kolmea viikkoa kauempaa, sillä Beirutin saasteet ja meteli rasittavat jo nyt.

Beirut ei ole tunnettu kovin jalankulkijaystävällisenä kaupunkina.

Kielikoulusta, Ḥamrān ALPSista minulla on vain hyvää sanottavaa. Koulun johtaja Joelle arvioi ensin fuṣḥān taitoni sen verran hyväksi, ettei minun kannattanut mennä mukaan libanoninarabian ensimmäistä oppikirjaa tankkaavaan alkeisryhmään, vaan käydä kahden oppitunnin aikana kirjan tärkein kielioppi ja sanasto läpi yleiskielen pohjalta yksityisopettajan kanssa. Tämän jälkeen olisin valmis toiseen, kakkoskirjaa käsittelevään ryhmään. Olinkin, koska opettajani Zeynab oli todella tehokas ja hyvä.  Päätin kuitenkin ottaa häneltä vielä kolmannen yksityistunnin päästäkseni vielä edistyneempään ryhmään puhtaasti sen vuoksi, että kakkosryhmä tapaa aamukahdeksalta eli juuri silloin, kun oma oppimiskykyni on matalimmillaan. Järjestely toimi hyvin ja opettaja Ranyan iltapäiväryhmässä olen oppinut paljon.

Levantinarabian taitoni on jo sillä tasolla, että pystyn käymään yksinkertaisia keskusteluja esittämällä kysymyksiä ja teeskentelemällä ymmärtäväni vastaukset. Helpointa on tietenkin kysyä jotakin, johon jo tietää vastauksen. Seutu on kielenharjoittelijalle mitä mainiointa, koska täällä saa täysin unohtaa mietteet siitä, kehtaako mennä häiritsemään tuntemattomia ihmisiä kysymyksillään. Kaikki nimittäin kehtaavat. Kun haluan kuitenkin oikeasti saada keskustelusta irti jotain muuta kuin kieliharjoitusta, joudun vaihtamaan joko fuṣḥaan tai englantiin, riippuen kiireestä, mielentilasta, metelistä sekä keskustelukumppanin kielitaidoista ja kielenkäyttöhalukkuudesta. Yleensä libanonilaiset tuntuvat puhuvan vieraalle mieluummin englantia tai ranskaa kuin yleisarabiaa, mutta kun olen sinnikkäästi vaihtanut takaisin fuṣḥaan, niin siinä on yleensä pysytty niin kauan, kun keskustelukumppanini on uskonut minun ymmärtävän (eli pari lausetta pitempäänkin kuin mitä todella olen ymmärtänyt).

Opettajieni seurassa: Rania Fawwaz (keskellä) oli pienryhmäni opettaja, mutta ennen ryhmään liittymistäni Zeynab antoi minulle yksityistunteja.

Levantinarabian opiskelu on ollut työläämpää kuin kuvittelin, sillä se eroaa fuṣḥāsta aika paljon niin fonologialtaan, kieliopiltaan kuin sanastoltaan – mutta käsittääkseni selvästi vähemmän kuin useimmat muut nykyarabian murteet. Nyt kahden viikon jälkeen erotan kuulemistani keskusteluista kuitenkin paljon enemmän tuttuja sanoja kuin tullessani. Jos olisin tullessani puhunut hieman sujuvammin joko fuṣḥaa tai jotain muuta nykyarabian murretta, olisin varmasti oppinut kolmessa viikossa ainakin ymmärtämään libanoninarabiaa yhtä sujuvasti. Nytkin opin varmasti jonkinlaisen pohjan, ja koska Libanonin kieli eroaa vain vähän muista Levantin puhekielistä, opin sitä puhumalla ja kuuntelemalla ymmärtämään myös Syyrian, Palestiinan ja Jordanian arabiaa.

Viikon päästä olen – jos Jumala suo – jo kotimatkalla, ja seuraavaksi opin varmaankin Helsingissä tavallisinta arabiaa eli Irakin murretta. Jos joskus palaan Beirutiin, pääsen hauskuttamaan sillä täkäläisiä – libanonilaiset nimittäin tuntuvat pitävän irakilaisten puhetta kovin vitsikkäänä.

 

Matka Tahririn jälkeiseen Egyptiin

Severi Raja-aho
Kirjoittaja opiskelee Tampereen yliopiston Peace, Mediation and Conflict Research-maisteriohjelmassa.

Tahririn aukiota vartioivat poliisit tarkkailevat heidän ympärillään huristelevia autoja ja ihmisiä. Korkealle nostettu Egyptin lippu aukion keskellä kertoo paikan kansallisesta merkityksestä, sivukaduilta löytyvät graffitit muistuttavat vuoden 2011 keväällä tapahtuneesta kansannoususta. Yhdelle parvekkeelle on ripustettu lippu, jossa komeilee 1950- ja 1960-luvuilla Egyptiä hallinnut presidentti Gamal Abdel Nasser, toisaalla kaupanomistaja on ripustanut liikkeensä ikkunaan kuvan nykyisestä presidentistä Abdel Fattah el-Sisistä.

Suomen Lähi-idän instituutti järjesti yhdessä Helsingin yliopiston Lähi-idän opiskelijat ry:n kanssa kurssin, jossa tutustuttiin modernin Egyptin yhteiskuntaan. Matkustimme Kairoon, jossa perehdyimme aiheeseen luentojen, vierailujen ja keskustelujen kautta. Teemoina olivat erityisesti lähihistoria, ulkopolitiikka, media ja kulttuuri sekä uskonto.

Kuva: Iida Markkanen

Armeija valtiossa vai valtio armeijassa?

Egyptin modernin historian kantavana punaisena lankana on ollut armeijan, valtion ja kansan välinen suhde sekä kysymys siitä, kuka omistaa Egyptin valtion. Armeijalla on ollut keskeinen rooli Egyptin modernissa historiassa. Kansallismielisessä narratiivissa armeija on ollut uudistaja, vapauttaja ja suojelija. Armeija toimi modernisaation perustana 1800-luvulla, ja sen uudistusmielisestä siivestä nousseet nuoret upseerit kaappasivat vallan kuningas Farukilta vuonna 1952 ja perustivat Egyptin tasavallan seuraavana vuonna. Egyptin tasavallan kuudesta presidentistä viisi on ollut entisiä kenraaleja.

Gamal Abdel Nasser herättää nostalgiaa monissa egyptiläisissä. Kuva: Severi Raja-aho

Hosni Mubarakin presidenttikautena armeijan valta-asema muuttui, kun julkista omistusta alettiin yksityistää kaksin käsin. Upseerit alkoivat toimia yhteistyössä uusrikkaan liikemiesluokan kanssa. Valtaeliitin, liike-elämän ja julkisen hallinnon ympärille perustetusta Kansallisesta Demokraattisesta Puolueesta muodostui korruption symboli, minkä vuoksi sen puoluetalo poltettiin kahdeksantoista kansannousun päivän aikana vuonna 2011. Vallankumouksen jälkeen armeija julisti poikkeustilan aina vuoden 2012 vaaleihin saakka, jolloin valtaan astui Muslimiveljeskunta sekä presidentti Mohammed Morsi, Egyptin tasavallan ensimmäinen siviilitaustainen presidentti. Korruptiosyytösten myötä ihmiset kuitenkin suuntasivat kaduille jälleen kesällä 2013, ja tällöin myös armeija tuki kansannousua . Vuoden 2013 kansannousu oli skaalassaan valtava, kymmenet miljoonat egyptiläiset saapuivat Kairon kaduille osoittamaan mieltään Mohammend Morsia ja Muslimiveljeskuntaa vastaan. Aiemmin tuntematon kenraali Abdel Fattah el-Sisi julisti, ettei Mohammed Morsi ole enää Egyptin presidentti ja että hänen valmistelemansa perustuslaki tultaisiin kumoamaan. Armeija oli astunut jälleen paikalle, jonka se katsoo itselleen kuuluvan.

“Leipää, vapautta ja sosiaalista oikeutta” olivat asioita, joiden vuoksi ihmiset astuivat kaduille keväällä 2011. Kuva: Severi Raja-aho

Epävarmuus

Kairon keskustassa kulkiessa huomaa ja aistii turvallisuuteen liittyvän epävarmuuden. Lähetystöjen ja julkisten virastojen liepeillä vartioi raskaasti varustettuja poliiseja ja meidänkin kurssilaisryhmämme parhaaksi katsottiin, että puvuntakkiin pukeutunut turistipoliisi kulki mukanamme, minne ikinä menimmekään. Tiukka suhtautuminen erityisesti ulkomaalaisten turvallisuuteen perinteisessä matkailun kohdemaassa on ymmärrettävää. Vuodesta 2011 asti jatkunut poliittinen epävakaus, terrori-iskussa tuhoutunut venäläinen matkustajakone sekä Siinailla tapahtuneet terrori-iskut ovat kaikki vaikuttaneet maahan tulevien turistien määrään, mutta myös egyptiläisten turvallisuuteen. Mielikuvaa vahvasta armeijasta pidetään yllä osittain poliittisista, osittain turvallisuuteen liittyvistä syistä.

Tyttöjä osallistumassa ADEW:in (Association for the Development and Enhancement of Women) järjestämälle oppitunnille. Oppitunneilla tytöille järjestetään opetusta kansalaistaidoista ja kannustetaan opiskeluun. Julkisen koulutuksen laadun puute, köyhyys ja sukupuolten välinen epätasa-arvo ovat suuria ongelmia Egyptissä. Kuva: Nädia Radi

Vieraillessamme paikallisissa julkisomisteisissa mediataloissa päätoimittajat julistivat tehtäväkseen isänmaansa puolustamisen. Median puolueellisuus tuli esille myös Aleksandriassa paikalliselle televisiokanavalle antamassani haastattelussa. Toimittajan kysymysten johdattelemana vakuuttelin, etten ole tuntenut oloani turvattomaksi ja Egyptin olevan turvallinen paikka matkustaa. Toisaalta kokemukseni turvallisuudesta oli myös aito: vastoin kovien varotoimien synnyttämää kuvaa, en tuntenut oloani turvattomaksi missään vaiheessa matkaa. Kaduilla kävellessä egyptiläiset olivat hyvin ystävällisiä ja auttavaisia. Herätimme erityistä mielenkiintoa lasten ja varhaisteinien parissa, jotka tulivat innokkaasti ottamaan yhteiskuvia meidän kanssamme.

AUC kissa

Ihmisten lisäksi monet katukissatkin halusivat tehdä tuttavuutta kanssamme. Kuva: Iida Markkanen

Epävarmuus ja turvattomuus liittyvät myös Egyptin talouden ongelmiin. Tavatessamme opiskelijoita Egyptin tunnetuimmassa (ja kalleimmassa) oppilaitoksessa, Kairon amerikkalaisessa yliopistossa, opiskelijat kertoivat olevansa huolissaan tulevaisuudestaan kotimaassaan, sillä lukukausimaksut ovat valtavat eikä edes korkeatasoinen koulutus takaa välttämättä työpaikkaa. Julkinen koulutus on Egyptissä perusopetuksesta aina yliopistoon ilmaista, mutta sen taso verrattuna yksityiseen koulutussektoriin, kuten Kairon amerikkalaiseen yliopistoon, on yleisesti paljon heikompi. Tämän vuoksi rikkaat perheet maksavat lapsilleen yksityisen koulutuksen, jolloin työpaikan saanti on varmempaa. Maailmanpankin arvion mukaan nuorisotyöttömyys on Egyptissä noin 40 prosenttia.

Vierailimme Suomen suurlähetystössä, jossa keskustelimme suurlähettiläs Laura Kansikas-Debraisen ja ulkoasiainsihteeri Jukka Välimaan kanssa Suomen tekemästä kehitystyöstä Egyptissä. Kuva: Iida Markkanen

Monimuotoisuus ja suvaitsevaisuus

Egypti on yksi ihmisten pisimpään asuttamista alueista. Se sijaitsee keskeisellä paikalla maailman suurimman joen alajuoksulla, Välimeren ja Punaisenmeren rannalla sekä Afrikan ja Lähi-idän välissä. Egypti onkin monikulttuurinen maa, joka kokemistaan vaikeista ajoista huolimatta pyrkii ylläpitämään suvaitsevaisuuden ja rauhan uskonnollisten ja etnisten ryhmien välillä. Viimeaikaisiin hyökkäyksiin koptikristittyjä vastaan Tantassa, Aleksandriassa, Siinailla ja Kairossa on suhtauduttu tyrmäävästi valtion taholta. Valtion virallisessa retoriikassa ne nähdään hyökkäyksenä koko Egyptin kansaa kohtaan. Nykyinen presidentti nauttiikin laajaa koptikristittyjen suosiota.

Egyptiläinen zar-musiikki on kiehtova yhdistelmä suufilaista hengellisyyttä, nubialaisia rytmejä ja arabialaista musiikkiperinnettä ja se kuvastaa hyvin miten rikas, kiehtova ja monimuotoinen egyptiläinen kulttuuri on. Kuva: Nädia Radi

Egyptissä uskonnollisten ryhmien rauhanomaisesta yhteiseloa edistetään monin tavoin. Al-Azhar, yksi maailman merkittävimmistä ja vanhimmista sunnalaisista yliopistoista, pyrkii opetusohjelmansa sekä erilaisten instituuttien ja konferenssien avulla lisäämään yhteisymmärrystä uskontojen välillä ja ennaltaehkäisemään radikalisoitumista. Vatikaanin ja al-Azharin välinen tapaaminen maaliskuussa on merkki suunnan muutoksesta, sillä edellisestä tapaamisesta on kulunut seitsemän vuotta. Instituutioiden suhteet jäätyivät vuonna 2008 paavi Benedict XVI:n viitattua islamin ja väkivallan väliseen yhteyteen ja paavin vaadittua suurempia toimia Egyptin kristittyjen suojelemiseksi vuonna 2011.

Al-Azharissa tapaamassa perusopetuksesta vastaavaa sheikiä. Kuva: Iida Markkanen

Vierailimme Aleksandrian ruotsalaisessa instituutissa, jonka johtaja Peter Weiderud kertoi meille instituutin tekemästä työstä. Instituutti pyrkii edistämään dialogia eri uskontojen välillä sekä lisäämään kansalaistaitoja Egyptissä ja muissa Välimeren maissa. Kuva: Iida Markkanen

Vakaus vai uusi kansannousu?

Monet asiat Egyptissä näyttävät palanneen samaan tilaan, jossa ne olivat ennen Tahririlta alkanutta kansannousua. Myös monet juurisyyt kansan tyytymättömyydelle ovat yhä olemassa. Maassa vallitsee yhtäältä odottava kärsivällisyys, toisaalta pettymyksen tunne. Pettymys kohdistuu ennen kaikkea siihen, ettei vallankumous helpottanutkaan rivikansalaisen kokemaa ahdinkoa, vaan vanha järjestelmä pysyi paikallaan horjahduksista huolimatta. Nykyisessä tilanteessa yhteiskunnan turvallisuus ja vakaus asettuvat kuitenkin vallankumouksen edelle ja Abdel Fattah el-Sisin vahvaan johtajuuteen ja taloudellisiin reformeihin suhtaudutaan toiveikkaasti. Kuten vallankumouksen jälkeisissä vaaleissa selvisi, vaihtoehto vallitsevalle systeemille ei välttämättä ole sen parempi, vaan jopa huonompi kuin status quon säilyminen.

Vuoden 2011 vallankumouksen kahdeksantoista päivää ovat saaneet Egyptissä monia merkityksiä.  Tapahtumaa kutsutaan vallankumoukseksi, kansannousuksi ja mielenosoitukseksi. Osallistujia oli kaikista yhteiskuntaluokista ja kaikista uskonnollisista ryhmistä. Tapahtuma muistetaankin ennen kaikkea kaikkia egyptiläisiä yhdistäneenä asiana. Tulevien vuosien näytettäväksi jää, kylvikö kansannousu yhteiskuntaan demokratian siemenet ja käytetäänkö vastaavaa keinoa jatkossakin hallituksen painostamiseen, mikäli kansan tyytymättömyys yhteiskunnan tilanteeseen kasvaa.

Niili ja Kairo eivät nuku milloinkaan, vaan jatkavat virtaansa ajasta toiseen. Kuva: Iida Markkanen