Muinaistutkijalle aina jotain uutta Anatoliassa

Pirjo Hamari ja Elisa Rautioaho
Kuvat: Pirjo Hamari, Elisa Rautioaho ja Sanna Aro-Valjus

FIME järjesti elokuun puolivälissä  tutkijamatkan itäiseen Turkkiin. Reilun viikon aikana tehty kierros vei Antiokiasta Adanaan, kulkien hedelmällisen puolikuun ytimessä ja Rooman valtakunnan kolmanneksi suurimman kaupungin liepeillä. Matkan asiantuntijaoppaana toimi dosentti Sanna Aro-Valjus. Tutkijalle tällaiset matkat ovat olennaisia – Lähi-itää ei voi tutkia ilman käytännön kokemusta itse alueesta. Paikallinen todellisuus täytyy ymmärtää ja kokea omin silmin.

Koska matka ajoittui kuukautta Turkin vallankaappausyrityksen jälkeen, täytyi ennen matkaa harkita, onko lähtö turvallista. Ulkoministeriön matkustusohjeet Turkkiin muuttuivatkin päivän ajaksi matkustuskielloksi, mutta palautuivat takaisin normaalitilaan seuraavana päivänä. Matkamme myös vältti Istanbulin ja Ankaran, jotka olivat selvästi Turkin sisäisen tilanteen kannalta levottomimmat kohteet.

Kokeneet matkanvetäjät arvioivat Turkin tämän alueen olevan turvallinen, ja paikan päällä osoittautuikin, että alueella oli lähes uneliaan rauhallista.  Ainoa silmiinpistävä asia oli aikasemmassa blogissa kuvattu isänmaallinen huuma, näkyvästi esillä olevat iskulauseet ja iltaisin pidetyt isänmaalliset kansanjuhlat, joita kohdattiin mm. Gaziantepissa.

 

Upeita kokoelmia tyhjissä museoissa

Tutkijamatkan reitti kulki Hataysta Gaziantepin kautta Adanaan niin, että käytimme Gaziantepia pidempiaikaisena tukikohtana ylimääräisille retkille lähialueelle. Päätavoitteena oli vierailla alueen uusissa (ja muutamassa vanhassakin) museossa sekä tutustua valittuihin arkeologisiin kohteisiin. Tämä on aluetta, jolla Keski-Anatolian ylängöltä tulevat kulkureitit sekä idästä tuleva Silkkitie saapuvat Välimerelle, hedelmällisen puolikuun läntistä kaarta.

Oma mielenkiintomme kohdistui toisaalta pronssi- ja rautakauteen, toisaalta Rooman valtakunnan aikaisiin jäänteisiin alueella. Alueelle ja muuallekin Turkkiin on viime vuosikymmenen aikana rakennettu uusia ja näyttäviä museoita esittelemään aikakausia. Pääsimme käymään museoissa Hatayssa, Gaziantepissa ja Urfassa. Museorakennukset olivat suuria ja moderneja; kaikki fasiliteetit on selvästi rakennettu laajoja ihmisjoukkoja varten.

Marasissa ja Tarsuksessa tutustuimme perinteisempiin museoihin. Syyrian sota ja Turkin levottomuudet ovat karkottaneet ulkomaalaiset turistit lähes kokonaan. Museot seisovat toistaiseksi siis lähes tyhjän panttina. Toisaalta kävijällä on museo lähes yksityiskäytössä, mikä oli aika ylellistä.

kuva1_steela

Sanna Aro-Valjus steelan äärellä Hatayn museossa

Alueen rikas historia heijastuu museoiden kokoelmissa. Kulttuurien kehityksestä kertoivat upeasti Urfan museossa oleva esikeraamisen neoliittisen Göbekli Tepen oletetun temppelin toisinto sekä Hatayn museossa olleet Alalakhin ja Tell Tainatin pronssi- ja rautakautiset palatsien ja temppelien esittelyt. Steelojen, ortostaattien ja savitaulukokoelmien äärellä käytiin monta akateemista keskustelua vaikutteiden ja tekijöiden liikkumisesta.

kuva2_gobekli

Göbekli Tepen ennallistus Urfan museossa.

Alueen museoiden muita ehdottomia vetonauloja ovat hellenistiseltä ja erityisesti roomalaisajalta peräisin olevat mosaiikit. Ne ovat peräisin alueen monista kaupunki- ja maaseutuvilloista. Näiden itäisen valtakunnan mosaiikkien erityispiirteisiin kuuluu polykromia, kolmiulotteisen vaikutelman tavoittelu ja laajat kuvakentät – ne ovat todella Rooman valtakunnan mosaiikkitaiteen huipputeoksia. Mosaiikkien esillepanoon on viime vuosina Turkissa panostettu paljon.

Gaziantepiin on avattu jo muutama vuosi sitten uusi, pääasiassa Zeugman pelastuskaivauksilta peräisin olevien mosaiikkien esittelyyn keskittynyt museo. Zeugman tarina on dramaattinen, ja mosaiikit ovat saaneet erittäin hienon esillepanon museossa. Viime vuonna avattiin myös Hatayn uusi museo mosaiikkeineen sekä Urfan (Sanliurfan) aivan uusi ja valtava museo, jonka lisäsiipeen on kerätty myös alueen mosaiikkeja, mukaan lukien museon työmaalta löydetty laajan urbaanin villan mosaiikki.

kuva3_zeugmamuseo

Mosaiikkeja Gaziantepen Zeugma-museossa.

kuva4_urfamuseo

Urfan museo.

Muinaisia kaupunkeja ja vallan arkkitehtuuria

Museoiden lisäksi matkalla tutustuttiin itse kohteisiin. Hatayn (ant. Antiokia) kaupunki sijaitsee Amuqin laaksossa, jonka kuuluisista rauniokumpukohteista pääsimme vierailemaan Alalakhissa (Tell Atchana). Alalakhin tunnetuin tutkija oli Leonard Woolley; nyt tutkimuksia alueen mittavan savitiiliarkkitehtuurin parissa tekevät turkkilaiset arkeologit. Yesemekin patsas- ja ortostaattilouhos on pieni ihme, joka eristyneisyydessään ja metsäisessä rauhassaan muistuttaa Pääsiäissaaria.

Samaa bukolista rauhaa heijasti Karatepen myöhäisheettiläinen linnoitus ja palatsi Taurusvuorten etelärinteellä, suositulla ulkoilualueella. Karatepestä on löydetty sarja ortostaattiveistoksia sekä hieroglyfiluuvin- ja foinikiankielisiä piirtokirjoituksia. Kohde muistuttaa rautakautisten yhteisöjen kyvystä ja halusta laajojen alueiden hallintaan ja siihen valtavaan työhön mitä vallan arkkitehtuuriin investoitiin. Sirkelissä puolestaan pääsimme onnekkaasti katsomaan meneillään olevaa rauniokummun kaivausta.

kuva5_yesemek

Yesemekin kivilouhos.

kuva6_karatepe

Karatepen linnoituksen portti ja ortostaatit.

Paluu tehtiin Adanasta, joka on tätä nykyä puhtaan moderni turkkilaiskaupunki. Adanasta käsin ehdimme tehdä vielä käynnin rannikolle, Tarsukseen. Tarsus on sympaattinen kaupunki, jonka viehättävä viime vuosisadan rakennuskanta on murenemassa käsiin. Tarsuksen museo edusti perinteisempää arkeologista museotyyppiä.

Tutkijalle matkat tutkimusalueelle ovat silmiä avaava mahdollisuus kokea lähteiden kuvaama todellisuus. Instituuttien organisoimat matkat vievät myös kohteisiin, joihin on itsenäisesti vaikea päästä. Parasta on kuitenkin polveileva ajatustenvaihto, jota ryhmä käy sekä kohteista että muusta matkalla, sekä mieleen painuva maisema. Muistamme kypsien pistaasien punertavan värin pistaasilehdoissa vielä pitkään.

karatepe_ryhmakuva

Tutkijaretkeläiset Karatepessä. 

Jordania äänestää epäluottamuksen ilmapiirissä

Elena Sipola
Kirjoittaja on maailmanpolitiikan opiskelija ja  vaihdossa Jordanian yliopistossa.

Viimeisen kuukauden aikana tietyt kasvot ovat tulleet tutuksi kaikille Ammanin katuja kulkeneille.  Vakavamieliset pukumiehet ja modernisti pukeutuneet naiset tuijottavat vaativasti arabiankielisistä julisteista. Syynä haastaviin katseisiin ovat 20.  syyskuuta järjestettävät parlamenttivaalit, joiden lähestyessä katuja peittää yhä tiheämpi vaalijulisteiden verkko.

sipola_jordanian_vaalit.jpg

Vuonna 2015 toteutuneen vaalitapauudistuksen on nähty vihdoin mahdollistavan opposition nousun parlamenttiin, ja hallitus ylistääkin vaaleja historiallisina. Ulkomaiset ystäväni ihastelevat myös naisten kattavaa edustusta julisteissa. Yleinen mieliala jordanialaisten keskuudessa on kuitenkin pessimistinen eikä vaaleilta odoteta suuria muutoksia nykyiseen systeemiin. Miksi paikalliset eivät usko muutokseen?

 

Jordania on perustuslaillinen monarkia, jossa kuninkaan asema on vahva.  Kuningas muun muassa muodostaa hallituksen ja nimittää pääministerin. Aiemmin tänä vuonna kuningas vei läpi perustuslain uudistuksen, joka laajensi hallitsijan valtuuksia entisestään. Vuodesta 2001 käytössä ollut yhden äänen (Single Transferable Vote) vaalisysteemi on suosinut vaaleissa yksilöinä listautuvia puolueiden sijaan ja puolueiden asema maan politiikassa on ollut heikko.  Käytännössä kuningas ja tämän lähipiiri pitävät valtaa käsissään erilaisten nimitysten myötä, ja puolueiden sijaan valta jakautuu sukujen kesken.

Vaalitapa on myös syrjinyt huomattavan osan maan populaatiosta muodostavaa palestiinalaisväestöä. Vähemmistöjen asema on hiukan parempi, sillä niiden edustus parlamentissa on pyritty takaamaan kiintiöillä. Paikoista 9 on varattu kristityille ja yhteensä 3 tšetšeeneille ja tšerkesseille. Myös naisten edustus julisteissa selittyy kiintiöillä: 15 paikkaa on varattu pelkästään naisille. Julisteissa useimmat naisehdokkaat esiintyvät ilman huivia, ja kiharrettujen ja vaalennettujen kutrien kontrasti hunnutettuun katukuvaan tuntuu paikoiten suurelta.

Arabikevään myötä myös Jordanian poliittinen systeemi kohtasi aiempaa suurempaa painostusta uudistuksiin.  Edellisiin, vuoden 2013 vaaleihin mennessä tehdyt uudistukset olivat kuitenkin pinnallisia ja oppositiopuolueet, kuten Jordanian muslimiveljeskunnan poliittinen haara, islamistipuolue Islamic Action Front (IAF), boikotoivat vaaleja. Vuonna 2015 nähtiin kuitenkin muutoksen mahdollistava käänne, kun maassa siirryttiin suhteelliseen vaalitapaan. Puolueet hyötyvät nyt kaikista ehdokkaidensa äänistä, minkä ennustetaan hyödyttävän oppositiopuolueita. Myös IAF on ilmoittanut olevansa taas mukana vaaleissa.

 

Opiskelijoiden keskuudessa tuleviin vaaleihin suhtaudutaan epäilyksen ja turhautuneisuuden sekaisin tuntein. Jordanian yliopistossa ravitsemustieteitä opiskeleva Shayma, 20, valottaa pessimismin syitä:  ”En usko näkeväni mitään muutosta näiden vaalien seurauksena. Ehdokkaat ovat pitkälti samoja kuin viime vuonna. On masentavaa nähdä henkilöiden, jotka eivät saaneet mitään aikaan, pääsevän taas valtaan.”

Shayma ei usko lainmuutoksen muuttavan maan politiikkaa ja selittää, että Jordaniassa valtaosa ihmisistä äänestää ideologian sijaan sukulaissuhteiden perusteella. Poliittiset puolueet taas yhdistetään usein uskonnosta poikkeamiseksi. “Niin pitkään kuin meillä on laki, joka kannustaa äänestämään perheenjäseniä, mikään ei muutu. Ihmiset eivät ole kosketuksissa poliittisten puolueiden kanssa. Muutoksen aikaansaamiseksi jordanialaisten tulisi saada enemmän tietoa ja koulutusta poliittisista puolueista”.

Jordanian keskeisimpänä ongelmana Shayma näkee korruption: ”Jokainen täällä on korruptoitunut omalla tavallaan. Niin kauan kuin se ei vaikuta heidän omaan elämäänsä, he katsovat sitä sormien läpi.” Myös naisten kiintiöt kirvoittavat Shaymalta närkästyneen kommentin:  ”Muutaman naisen pitäisi muka edustaa kaikkia naisia, se on loukkaavaa! Jos kiintiöitä halutaan käyttää, niiden pitäisi olla tasavertaisia.”

Politiikasta kiinnostunut Shayma tuntuu edustavan vähemmistöä Jordanian yliopiston Ammanin kampuksella. Useimpien opiskelijoiden näkemyksissä heijastuu kyllästyminen politiikkaan. Jordanian vaalihistoriaa on varjostanut vilppaamisen ja äänien ostamisen kulttuuri, mikä ei selvästikään ole unohtunut.

Tietojenkäsittelyä opiskelevan Ramanin, 20, mukaan vaaleissa ei ole kyse ideologiasta, vaan ehdokkaiden omasta edusta:  ”En aio äänestää, sillä ehdokkaat ajattelevat vain itseään. Tiedäthän, kansanedustajilla on suuret palkat.” Osa välinpitämättömyydestä opitaan ehkä jo kotona.  ”Perheeni ei äänestä. Siksi minäkään en ole kiinnostunut politiikasta”, palestiinalaissyntyinen Raman toteaa.

Raman ottaa kantaa palestiinalaistaustaisten asemaan parlamentissa toteamalla, ettei ole väliä, onko kansanedustaja palestiinalainen vai ei, jos systeemi toimii. Tällä hetkellä se ei hänen mukaansa toimi, ja samaa mieltä on Ramanin kurssitoveri Lujain, 20:  ”En äänestä, koska en luota kehenkään. Vaalit ovat teeskentelyä.” Syy etenkin nuorten negatiivisiin näkemyksiin voi löytyä myös maan talouden tilasta. Lujainin mukaan Jordanian ongelma on, että palkat ovat joko liian suuria tai liian pieniä. Shayma nyökkäilee vieressä: ”Jordanian keskiluokka on katoamassa. Väki on yhä enemmän jakaantunut rikkaaseen elittiin ja köyhiin massoihin.”

 

Skeptisyys maan hallintoa kohden ei rajoitu vain nuorisoon. Insinöörinä työskentelevän Muhammadin, 55, mukaan vaalit eivät juurikaan eroa edellisistä.” ”Uusi” vaalilaki ei muuttanut paljoa. Ehdokkaiden tausta on hyvin samanlainen kuin viime kaudella. Suurin osa heistä ei ole edes kosketuksissa rooleihinsa – lainsäädäntöön ja hallituksen valvomiseen.”

IAF:n mahdollisuuksia Muhammad katsoo pragmaattiselta kannalta:  ”Odotan IAF:n voittavan muutaman paikan parlamentissa, mikä ei tule olemaan ratkaisevaa päätöksenteon kannalta. Puolue kyllä ymmärtää tämän, ja he pyrkivätkin vain asemoimaan itsensä uudelleen laillisena puolueena. ”

 

Muslimiveljeskunnan alkulähteillä Egyptissä IAF-puolue on kulkenut myrskyisän tien, jonka seurauksena useat Lähi-idän maat luokittelevat sen tällä hetkellä terroristijärjestöksi. Viime aikojen tapahtumien valossa Egyptin tie ei näytä houkuttelevalta, ja osallistuessaan jälleen vaaleihin IAF näyttääkin ottavan toisenlaisen suunnan. Regiimin vaihtamisen sijaan puolue on vaatinut poliittisia uudistuksia pienemmässä mittakaavassa. Mallina puolueelle näyttäytyvät ehkä Tunisian kaltaiset arabimaat, jossa islamilaiset puolueet ovat saavuttaneet menestystä vaalien kautta.

IAF:n osallistuminen vaaleihin on myös Jordanian hallituksen intresseissä, sillä oppositiopuolueen saaminen mukaan vaaleihin vahvistaa mielikuvaa maan demokraattisista pyrkimyksistä ja vaalien legitiimiydestä.

Shayman mukaan Arabikevät ja etenkin Egyptin esimerkki, jossa yhden puolueen nähtiin kasvavan liian vahvaksi, nostattivat monissa jordanialaisissa epäilyksiä poliittisia puolueita kohtaan. Hän myöntää kuitenkin vastentahtoisesti, että näkee IAF:ssa toivoa: ”En pidä puolueesta, mutta se on tunnettu, ja uskon että se tuo muutoksen. Puolue voi muuttaa parlamentin ilmapiirin.”

Ensi viikolla ratkeaa, millainen tuo muutos on.

 

Parasta Egyptissä

Tia Kangapunta
Kirjoittaja on Anna Lindh Säätiön harjoittelija Aleksandriassa.

Egypti on viime vuodet saanut uutisissa paljon negatiivista huomiota, mikä on ihan ymmärrettävää: maa painii monien ongelmien kanssa, joihin ei juuri ole löydetty ratkaisuja. Kaikkien ison kuvan ongelmien lisäksi yksittäisen ihmisen arki – varsinkin ulkomaalaisen, lähes kielitaidottoman naisen – on varsin haastavaa. Tässä kirjoituksessa päätin kuitenkin keskittyä johonkin positiiviseen, sillä sitäkin täältä löytyy. Tässä ei-niin-kattava listaus sitä, mikä Egyptissä on hienoa ja parasta.

tia_kangaspunta_aleksandria.jpg

Corniche-rantabulevardi Aleksandrian ruotsalaisen instituutin katolta

1. Egyptiläinen huumori

Egyptiläisten huumoriin kestää hetki päästä sisälle, osittain siksi että niin iso osa siitä jaetaan nettimeemeinä Facebookissa. Ilmeisesti monille ulkomaalaisille egyptiläinen huumori on outoa ja vaikeaa ymmärtää, mutta suomalaiselle lakonisen sarkastinen huumori uppoaa hyvin.

Vaikeuksien ja katastrofien edessä egyptiläinen ei lannistu, vaan vitsiä väännetään urakalla. Tämä tekee huumorista toisinaan hieman rankkaa, mutta itselleni se sopii. Egyptiläiset kääntävät mielellään pilkan myös itseään kohti. Itseironinen huumori elää ja voi hyvin.

 

2. Liikenne

Paikallisten ja ulkomaalaisten yleisintä valituksenaihetta voi tarkastella myös positiivisessa valossa – jos ei muuta, niin se ainakin kasvattaa kärsivällisyyttä ja paineensietokykyä. Egyptiläisessä liikennekulttuurissa on monia hienoja piirteitä. Esimerkiksi liikennesääntöjä ei juuri ole – tai no, ehkä ne jollain tasolla ovat olemassa, mutta niitä noudatetaan lähinnä silloin kuin viitsitään.

Kadut ovat pitkälti yhdensuuntaisia eivätkä mitenkään loogisesti järjestyneitä. Liikennesuunnittelu laajemminkin vaikuttaa olevan enemmän mielivaltaista ja mielikuvituksellista kuin realistista ja käytännöllistä.

Vilkut ovat lähinnä sitä varten, että ne päräytetään kaikki kerralla päälle tilanteissa, joiden yhteistä nimittäjää en ole vielä onnistunut paikantamaan. Kääntyessäkin niitä saatetaan vilauttaa, mutta myös vanha kunnon käsivilkku on käytössä.

Äänimerkkiä käytetään enemmän eksistentiaalisessa kuin käytännöllisessä mielessä; onhan se hyvä ruuhkassa seisoessa muistuttaa muille autoilijoille, ja miksei itselleenkin, että täällä minä vielä olen. Tööttäily kuuluu autoiluun kuin rusinat pullaan, tai nirsoille pulla rusinaan.

Omanlaistaan taidetta ja kulttuuria ovat autojen, ja varsinkin minibussien, laseihin kirjoitetut nimet ja lauseet: usein niistä löytyy kuljettajan nimi, ja vielä useammin lyhyt rukous. Voisi kuvitella, että lasiin kissan kokoisilla kirjaimilla piirretty insha’allah olisi enemmän haitaksi kuin hyödyksi, mutta Egyptissä liikenneonnettomuudet ovat niin yleisiä että ei kai se tässä konkurssissa enää paljoa paina.

 

3. Kulttuuri

Monille lukijoille ei varmasti ole uutta se, että Egyptissä ja Lähi-idässä yleensäkin ollaan valtavan vieraanvaraisia. Tästäkin voi tehdä itselleen ongelman yrittämällä esimerkiksi maksaa oman kahvinsa (varsinkin vanhemman ihmisen seurassa), sillä se on turhaa ja aiheuttaa paikallisissa voimakasta käsienheiluttelua ja suun mutristelua. Nykyään yritän ihan tavan vuoksi työntää toverille pikkurahaa, mutta se tapahtuu ilman intohimoa tai kunnollista yritystä ja johtaa aina epäonnistumiseen.

Viihdettä Egyptissä tuotetaan ja kulutetaan valtavasti, ja varsinkin ramadan-kuukausi on television juhlaa. Itse olen katsellut näitä ohjelmia ilmaiseksi YouTubesta (suosittelen), sillä minulla ei – kauhistuttavaa kyllä – ole televisiota. Työkavereiden mielestä minun pitäisi vaatia sellaista vuokraemännältäni, sillä eihän ole mitenkään inhimillistä elää ilman televisiota.

Paikallinen musiikki pauhaa autoista niin, että se kuuluu viidennen kerroksen kattoasuntoonikin. Olen kuullut, että jokainen nainen Egyptissä osaa vatsatanssia, mutta tätä en ole vielä toistaiseksi päässyt itse todistamaan.

 

4. Monimuotoisuus

Vaikka en töistä johtuen ole pahemmin päässyt maassa matkustamaan, on Egyptin monimuotoisuus yllättänyt positiivisesti – jo pelkästään Kairossa riittää nähtävää useammaksi viikoksi, enkä ole esimerkiksi vieläkään nähnyt pyramideja.

Egyptistä kertoo jotain yhden työkaverini huvittuneisuus, kun kerroin innoissani haluavani nähdä pyramidit. Reaktio oli suurin piirtein sama kuin suomalaisen, joka kuulee että joku ei ole nähnyt elämässään lunta. Egyptissä muinaiset ihmeet ovat arkisia kuin suomalaiselle luonto: ”Täällä sitä riittää! Ai ei teillä ole? Kuule ota vaikka mukaan!” Täällä on arkeologisia nähtävyyksiä kuin Suomessa järviä, eikä niitä kaikkia ehditä tai pystytä kaivamaan.

Egyptissä on muutakin kuin aavikkoa (vaikka sitäkin riittää), ja olen kuullut ihmeellisiä tarinoita esimerkiksi Siwan keitaasta, Punaisen meren rennosta Dahabista, hiekkasurffailusta, hiekkaan hautaamisesta (kyllä; tämä tehdään kesällä kuumimpaan aikaan ja sen jälkeen kuulemma on koko ajan kylmä)… Toistaiseksi olen päässyt katselemaan pohjoisrannikon valkoisia hiekkarantoja ja turkoosia merta – näillä rannoillahan ei tällä ihotyypillä loikoilla, mutta maisemista voi nauttia varjoistakin.

 

5. Elämä ja eläimet

Itse asun Aleksandriassa, joka on monella mittapuulla suurkaupunki. Täällä, kuten Kairossa, elämä ei koskaan pysähdy – paitsi tietysti ramadanin aikana paastonrikkomisillallisella, jonka aikaan kadut autioituvat täysin.

Eläimiä kaupungissa on paljon, ja niiden läsnäolo kaduilla on opettanut paljon niin eläimistä kuin ihmisistäkin. Tiesin toki, että koirat ovat luonnostaan laumaeläimiä, mutta on ollut hauska seurata lähikatuni koirajengin elämää ja edesottamuksia. Kissoja on vielä enemmän kuin koiria, hevosia näkee jatkuvasti ja aasejakin toisinaan.

Vaikka en usein saa ketään rysän päältä kiinni, joku selvästi ruokkii monia eläimiä naapurustossaan: työpaikkani läheisen oikeustalon aidan luona makoilee aina kaksi kissanpentua, joille on laitettu muovikippoon vettä, ja asuinrakennukseni ovimiehetkin vaikuttavat adoptoineen kissaemon ja sen pienen poikasen autotalliin. Eläimet kokevat Egyptissä paljon huonoakin kohtelua, mutta kaikki tapaamani ihmiset ovat eläinrakkaita ja omistavat yleensä useamman kissan.

Vähän aikaa sitten olin ostoksilla pienellä torilla, kun kuulin jonkun vislaavan huomiota herättävästi. Katselin närkästyneenä ympärilleni ja etsin syyllistä, kunnes paikansin äänen papukaijaan häkissä pääni yllä.

 

6. Kotiinkuljetus

Kaikkea voi isommissa kaupungeissa tilata kotiin, aina alkoholista ravintolaruokaan asti. Tapasin ensimmäisinä viikkoinani naisen, joka kertoi tilaavansa vedenkin suoraan kotiin kannettuna. Lounastaminen on täällä helppoa ja mukavaa.

Välillä haaveilen tällaisesta menettelystä Suomessakin, mutta päätäni alkaa särkeä kun vain ajattelenkin Alkon kotiinkuljetuspalvelun byrokraattista mahdottomuutta. Onhan meilläkin jotain näitä uusia ruokaan liittyviä palveluita, ehkä niistä vielä tulee jotain.

 

7. Ihmiset

Minulta kysytään usein mistä pidän Egyptissä, ja mietin tätäkin kirjoitusta varten, mikä Egyptissä on kaikkein parasta. Vastaus on yksinkertainen mutta vaikeasti selitettävissä. Tässä maassa on kiistämättä vaikea olla edes olemassa naisena, ja kadulla käveleminen on tuskallista ja turhauttavaa. Vaikeuksista huolimatta tulen hyvin toimeen melkein kaikkien egyptiläisten kanssa. Ihmiset kohtelevat minua ja muita ihmisiä järjestään ystävällisesti ja auttavaisesti. Egyptiläinen huumori on ehkä synkkää, mutta keskustelut ovat usein mukavia ja mielenkiintoisia ja jättävät hyvän mielen. Vaikka toisinaan ärsyynnyn, pidän egyptiläisistä valtavasti.

 

Ja siinä oli lupaamani lyhyt listaus Egyptin hyvistä puolista! Monta hyvää jäi varmasti vielä puuttumaan, ja jos Egypti on tuttu, voit ehdottaa omaa lempiaspektiasi vaikka alhaalla kommenteissa.

 

 

Välilasku vallankaappausyrityksen jälkeiseen Istanbuliin

Milja Rämö
Kirjoittaja on Suomen Lähi-idän instituutin harjoittelija Beirutissa.
Kuva: Ferhat Erdoğan

Istanbulissa vallankaappausyritys on kaikkien huulilla. Kaupunki kuhisee: ihmiset puhuvat kaappauksesta, Turkin liput liehuvat autojen tööttäilyjen säestäminä ja vallankaappauksen marttyyrien kuvat pyörivät bussien elektronisilla infotauluilla. Kummallisen leppoisa ja samalla jännittynyt tunnelma värittää alle vuorokauden kestävää välilaskuamme Istanbuliin.

mosaikki
“Olemme kansa. Emme syötä Turkkia vallankaappaukselle ja terrorille.”

Tuskin olen ainoa, joka on viime aikoina pohtinut kaksi kertaa lentämistä Istanbulin kautta. Onko lentokentältä turvallista poistua? Pääseekö kentälle takaisin? Tai jos kenttä taas suljetaan, jäänkö sinne jumiin? Vallankaappausyritys ja Atatürk-lentokentän terrori-isku ovat vielä Turkin-reissaajan lähimuistissa.

Jatkolento Beirutiin lähtee reilun 13 tunnin päästä. Ajatus odottelusta tuntuu puuduttavalta, samoin kuin lähes tunnin jono ulkomaalaisten passintarkastukseen. Vaikka on ruuhka-aika, on selvää, että passintarkastajia on liian vähän. Turkkilaisten jono on lyhyempi. Vihreiden passien haltijoiden eli valtiolle työskentelevien matkaajien jonossa ei ole juuri ketään. Suurin osa ulkomailla lomailleista valtion työntekijöistä lienee palannut kotimaahansa heti vallankaappauksen jälkeen saatuaan työnantajaltaan kehotuksen keskeyttää lomat ja palata takaisin töihin.

Olen saanut ohjeen olla puhumatta turkkia passintarkastuksessa. ”Sinua voidaan luulla agentiksi.” Eikä olisi ensimmäinen kerta, kun minulta kysyttäisiin puoliksi huumorilla: ”Oletko salainen agentti? Kenelle työskentelet?” Jostain syystä vitsaillenkin esitetyt agenttiepäilyt tuntuvat Turkissa hieman uhkaavilta. Kotona tuskin epäilisin suomea puhuvaa ulkomaalaista salaiseksi agentiksi tai uhkaksi valtiolle. Suomi on kuitenkin Suomi, ja Turkki on Turkki. Joissain asioissa näitä kahta maata ei voi verrata. Eikä joitain asioita edes voi ymmärtää.

 

Olemme unohtaneet akbilimme eli paikalliset matkakorttimme Suomeen. Istanbulin julkinen liikenne on siitä hieman kummallinen, että matkaa ei voi maksaa käteisellä. Täytyy ostaa suhteellisen kalliita poletteja tai käyttää matkakorttia, jolla matka on huomattavasti edullisempi. Hätä ei kuitenkaan ole tämän näköinen. Vallankaappausyrityksen jälkeisessä Istanbulissa julkinen liikenne on ollut viikkoja ilmainen.

Ilmainen metromatkamme vie meidät ensin mehulle kumppanini kavereiden luokse. ”Jäin jumiin Anatolian puolelle, en päässyt kotiin. Onneksi pääsin yöksi kavereiden luokse”, kertoo ensimmäinen. ”Olihan se ihan naurettava juttu, ja kummallisesti presidentti Erdoğan on taas onnistunut kasvattamaan valtaansa”, sanoo toinen madaltaen ääntään.

”Tuletteko Euroopasta? Mitä siellä kirjoitettiin vallankaappausyrityksestä?” kysyy tuntematon mies metrobussissa. Mies kertoo iloiten, että loppujen lopuksi vallankaappausyritys on kääntynyt presidentin eduksi. ”Erdoğan on sankari!”

Ristiriitainen tunnelma tuo yhteen ilon vallankaappauksen (epä)onnistumisesta sekä huolen ja jopa pelon tulevasta. Erityisesti ihmiset, jotka eivät kannata hallituspuolue AKP:ta ja jopa jotkut sen kannattajista, ovat vaarassa päätyä mielivaltaisena näyttäytyvän valtiollisen puhdistuksen kohteeksi. Samalla toiset turkkilaiset kokevat, että vallankaappausyritys on ollut kansaa myönteisesti yhdistävä tapahtuma.

 

Nöbete devam -viestit bussien keuloissa kehottavat ”jatkamaan vahtia”. Itselleni herää kysymys: Keitä Turkissa vahditaan? Ulkoisia vihollisia? Toisia kansalaisia? Kaappausyrityksen jälkeen erilaisia vihjepuhelimia on mainostettu ainakin sosiaalisessa mediassa.

Ilmainen julkinen liikenne ei ole vain lahja niin sanottua demokratiaa puolustaneelle kansalle. Se myös mahdollistaa kansalaisten pääsyn kaduille ja aukioille, jonne itse presidentti on useasti kutsunut kansalaisia juhlimaan ja puolustamaan maata.

Toiset ovat kuitenkin pysyneet kotona. ”Mitä me ulkona olisimme tehneet?” kysyy vanhempi kurdimies kumppanini perheen kotona. ”Ennenkin kun tällaisia juttuja on tapahtunut, olemme seuranneet kotona. Armeijan voitto olisi ollut huono vaihtoehto meille kurdeille. Tosin ei tämäkään hallinto ole ollut meille hyvä. Kurdeista ei välitä kukaan.”

 

Matka takaisin lentokentälle taittuu autolla. Turkin liput liehuvat autoissa ja teiden varsilla. Aivan kuin tärkeä merkkihenkilö olisi saapumassa paikalle. Autojonot lentokentälle ovat pitkät erilaisten tarkastusten takia, joten meidät heitetään läheiselle metroasemalle. Olemme lentokentällä vartissa.

Passintarkastuksessa ainoa haasteemme on pul, eli Turkin kansalaisille tarkoitettu postimerkin muotoinen ”maastapoistumisviisumi”. ”Tarvitsethan sinä viisumin ulkomaille mennessäsikin”, vastaa virkailija puolisoni kritiikkiin maksun järjettömyydestä. Lopulta epäuskoinen kumppanini myöntyy ja maksaa 15 liiraa eli noin 5 euroa toiselle virkailijalle. Matkamme Beirutiin voi jatkua.

Haluaisin ostaa vokaalin – Libanonin arabian kurssilla Beirutissa

Kaisa Honka-Hallila, Roosa Paakkola
Kuvat: Ella Kaplas

 

Klassinen arabia on huikean vaikea kieli, jota ei puhuta missään. Sen jonkinasteinen osaaminen auttaa, kun haluaa oppia jonkun puhutun arabian useista variaatioista. Suomen instituutti Lähi-idässä (FIME) ja Helsingin seudun kesäyliopisto järjestivät jälleen kerran arabian kielen intensiivikurssin, tällä kertaa Beirutissa kahden viikon mittaisena ja tavoitteena oppia juuri Libanonin puhekieltä. Täysin suomalaiselle seitsemän hengen ryhmälle oli räätälöity oma kurssi ALPS-kielikoulussa, joka sijaitsee Beirutin Punavuoressa eli Hamrassa (joka arabiaksi tarkoittaa punaista). Me seitsemän eli Elisa, Eve, Eerik, Kaisa, Marika, Mathilda ja Roosa. Kullakin oma hyvä syy olla Beirutissa oppimassa arabiaa.

alps-3

Arabiaa opiskelevan on syytä osata nauraa itselleen – ja huumorintajua ei kurssiltamme puuttunut. Kun pelkkä sana “aamu” muuttuu hyvänaamuntoivotuksiksi kesken lauseen tai kun perfektiin ei saa taivutettua kuin lauseen “olen syönyt tabouleh’ta” viidennen kerran, ei voi kuin rämähtää äänekkääseen nauruun. Myös ihanalla, kärsivällisellä opettajallamme Rimalla oli usein hymy herkässä hänen kuunnellessaan tarinointiamme arabiaksi.

Libanonin puhekieltä ja sen kanssa hyvin samanlaista arabiaa puhutaan Levantin eli Syyrian, Palestiinan, Libanonin ja Jordanian alueella. Puhekielessä vedetään klassisen arabian mutkia suoriksi, muutetaan jotkut äänteet ihan toisiksi, unohdetaan useita verbin taivutusmuotoja, kehitetään omia sanoja, lainataan surutta muista kielistä ja puhutaan. Siis puhutaan, eli suomalaiselle kielenopiskelijalle kielen vaikein osuus, puhe. Arabiassa ei merkitä vokaaleja pitkiä vokaaleja lukuun ottamatta. Vokaali puuttuu joskus kokonaan ja tällöin saa parhaimmillaan ääntää kolme konsonanttia peräkkäin. Haluaisin ostaa vokaalin, tokaisi Eerik, kun tällainen sana tuli eteen tunnilla.

Vaikka kaksi viikkoa on lyhyt aika, pääsimme kurssin aikana käyttämään arabiaa myös ihan käytännössä. Me suomalaisetkin siis uskalsimme puhua! Luonnollisimmaksi harjoituspaikaksi muodostui paikallinen taksi, joissa puheliaat kuskit haastoivat meitä hintaneuvottelujen lisäksi mitä jännittävimpiin keskusteluihin elämäntarinoistaan ja libanonilaisesta yhteiskunnasta.

Hauska ilmiö Libanonin puhekielessä on ranskan ja englannin yhdistyminen arabiaan. Kohtelias tervehdys on Bonjourein! Eli ranskan bonjour arabian duualitaivutukslla täydennettynä. Lähtiessä sanotaan vaan yksinkertaisesti Yalla bye!

Mutta Beirut, ah niin upea kaupunki, jossa ei kuitenkaan voi olla ajattelematta rajan takana Syyriassa samaan aikaan jatkuvaa kauheaa sotaa tai Libanonin omaa sotaisaa lähihistoriaa. Libanonin poliittinen tilanne on hankala, maassa ei ole ollut presidenttiä kahteen vuoteen ja se on yksi Lähi-idän kahden alueellisen suurvallan, Iranin ja Saudi-Arabian, välisen vastakkainasettelun näyttämöistä. Maahan saapuessa on syytä vaieta vierailuista Israeliin. Kuitenkin, when in Lebanon, do as the Lebanese do, eli nauti elämästä. Beirutin baareista suosituimmat ovat Hamrassa, Gemmayzehissa ja Mar Mikhaelissa. Kaupunki ei ole museoistaan tunnettu, mutta Sursockin museo vanhassa palatsissa Achrafiessa oli mielenkiintoinen ja erityisesti kansallismuseo Baradossa hieno paikka.

Libanon on todella pieni maa (10 400 km2) eli hieman Uudenmaan maakuntaa isompi. Kurssin retkillä käytiin Beirutin ulkopuolella, eikä minnekkään ollut pitkä matka. Retkelle Byblokseen saapuessa tuntui, ettei edes ehditty poistua Beirutista, kun rannikko on kuin yhtä pitkää kaupunkia. Bybloksen historia ulottuu niin kauas kuin kaupunkeja ylipäätään on tuossa Välimeren kolkassa ollut. Arkeologisilla kaivauksilla oli löydetty jälkiä niin foinikialaisista, egyptiläisistä, roomalaisista kuin ristiretkeläisistä. Libanon oli ammoisina aikoina tunnettu setripuistaan, sellainen koristaa myös maan lippua. Setrimetsiä ei kuitenkaan ole juuri enää jäljellä. Toisella retkellä kävimme katsomassa suurinta jäljellä olevista metsistä Shuufissa vuoristossa Beirutin eteläpuolella. Täysin kuivan ja mutkittelevan vuoristotietaipaleen jälkeen löytyi vehreä paratiisi, jossa ylväät setrit kasvoivat, aluskasvillisuus oli runsasta ja metsässä kävi raikas tuuli.

Ja ruoka, siitä Libanon tunnetaan. Hummus, baba ganoush, tabouleh, mitä kaikkia niitä olikaan. Pöytään katetaan sen seitsemän sorttia mezejä ja usein vasta on täynnä jo ennen pääruoan saapumista. Erän kurssilaisista totesi kerran, että olisipa kiva nousta joskus pöydästä ilman että on aivan ähkyssä. Mitenköhän usein tämä toteutui, kerran? Kuin pisteenä I:n päälle, kurssin viimeisenä iltana nautimme iftar-illallisen paikallisen perheen kanssa – kiitos vielä kerran seurasta, Manal, Khaled sekä lapset!

Kielitaidon ja kulttuurintuntemuksen lisäksi kurssi antoi myös itsekriittisille suomalaisille kielenystäville myös vähän perspektiiviä. Kun lentokenttävirkailija Beirutin kentällä kysyy meiltä vuoron perään “Hur mår du? Är ni tillsammans?”, nähtyään suomalaiset passimme, ruotsi tuntuu arabiaan verrattuna maailman helpoimmalta kieleltä.

Ihanaa, voin unohtaa ne kaikki hankalat verbimuodot ja persoonataivutukset. Ihanaa, voin heittää väliin englantia ja ranskaa, eikä kukaan välitä. Ihanaa, voin samalla nauttia kylmän Almaza-oluen Beirutin Corniche-rantakadulla ihaillen auringonlaskua Välimereen. Ihanaa, että saimme viettää kaksi viikkoa arabian kielikurssilla juuri Beirutissa! Kiitos FIME, kiitos HSKY! Yalla bye!

alps-2

 

Lapsettomuuden kokemuksesta kouluttamassa Beit Atfal Assumoudin kongressissa Beirutissa

Riikka Toivanen & Maiju Tokola

Kuvat: Saara Haapanen

Palestiinalaisten identiteettiä ja mielenterveyttä pohtiessa ei ensimmäiseksi tule mieleen tahaton lapsettomuus, sen merkitys ja vaikutukset. Perheet ovat lähtökohtaisesti melko suuria ja perhesuunnittelun päämääränä on ensisijaisesti lapsiluvun rajaaminen. Perhe perustetaan länsimaihin verrattuna nuorella iällä, joten sitä kautta länsimaiden yksi suurimmista lapsettomuuden syistä ei ole vaikuttamassa eli myöhäinen ikä lapsitoiveelle. Palestiinalainen yhteisö on hyvin perhekeskeinen, ja lapset ovat luonnollinen osa perhettä.

Tahattoman lapsettomuuden kokemus on aina erittäin kuormittava, mutta kulttuurissa ja yhteisössä, joka on perhekeskeinen ja normina on saada lapsia pian avioitumisen jälkeen, lapsettomuuden ulkopuolisuutta aiheuttava vaikutus saattaa entisestään korostua. Lisäksi naisen ja miehen asemaan sekä seksuaalisuuteen liittyvien näkökulmien vuoksi arabikulttuurissa lapsettomuuden ja siihen liittyvien tunteiden avoin käsittely voi olla vaikeaa.

Tahattoman lapsettomuuden vaikutus identiteettiin oli kuitenkin aihe, josta minä ja kollegani psykologi, psykoterapeutti Maiju Tokola saimme mahdollisuuden pitää workshopin Beit Atfal Assumoud (BAS)-järjestön 10-vuotis-juhlakongressissa ”Being Palestinian –Human rights, identity, and mental health” Beirutissa Libanonissa 13-14.5.2016. Teemme Maiju Tokolan kanssa psykologin ja psykoterapeutin työtä Helsingissä omalla vastaanotolla Psykoterapiapalvelu Tunnetilassa. Erityisosaamistamme on raskauteen, synnytyksiin ja lapsettomuuteen liittyvät psyykkiset ongelmat. Tahaton lapsettomuus on asia, joka kohdalle osuessaan vaikuttaa voimakkaasti yksilön, parin, perheen ja yhteisönkin tasolla identiteettiin. Vanhemmuus tai se ettei vanhemmuus toteudu on identiteetin yksi perustekijöistä PSV:n ja BASin hankekoordinaattori psykologi Sirkku Kivistö kannusti meitä osallistumaan juhlakongressiin ja jakamaan tietouttamme lapsettomuus-aiheesta. Tarjous oli houkutteleva ja haastava, mutta ehdottoman kiinnostava, joten tartuimme haasteeseen.

Maijulla ja minulla on molemmilla AKYSin kautta kummilapset eli tuemme perheiden kautta lasten psykososiaalista apua tuottavia hankkeita. Saavuttuamme Beirutiin pääsimme kongressia edeltävänä päivänä tapaamaan kummilapsiamme, minä Libanonin pohjoisosaan Nah el Bareedissa asuvaa Amira-tyttöä Beddawin perhekeskukseen ja Maiju Maya-tyttöä Bourj Al Barajneh leirelle. Samalla saimme mahdollisuuden tutustua lähemmin BAS-järjestön toimintaan, perhekeskusten monipuoliseen päivätoimintaan, päiväkotiin ja terapiatoimintaan pakolaisleireillä.

1

Tässä lapset harjoittelevat kirjoitusta eskariryhmässä

2

Tämän ryhmän lapset olivat aamupiirissä kertomassa kuulumisiaan.

Itse pääsin seuraaman puheterapeutin työskentelyä ja vanhempainohjaus-sessiota, jossa äidille pyrittiin opettamaan, kuinka tukea yliaktiivista poikaansa kotioloissa. Työmenetelmissä oli paljon itselle tuttuja menetelmiä pienen lapsen kanssa työskentelystä ja huomion kiinnitti lapsen kokemuksen esiin nostaminen ja keskuksen lasten rauhallinen, kiinnostunut ja innostunut ilmapiiri.

3

Beddawin perhekeskuksen työntekijöitä

Varsinaisen kongressin punaisena lankana kulki eri esityksissä identiteetti ja sen muotoutuminen, tukeminen, ja haasteet. Olimme koettaneet tutustua omaan aiheemme eli tahattoman lapsettomuuden merkitykseen ja käsittelyyn palestiinalaisessa kulttuurissa etukäteen, mutta tutustumalla kirjalliseen materiaaliin ja keskustelemalla muutamien palestiinalaisten kanssa lapsettomuuden merkityksistä ja käsittelystä, jäi monia kysymysmerkkejä. Selvää kuitenkin tuntui olevan, ettei lapsettomuutta, siihen liittyviä tunteita ja eettisiä kysymyksiä käsitellä kovinkaan avoimesti yhteiskunnassa.

Koska ilmoittautumiset workshopeihin tapahtuivat vasta päivän aikana, jännitystä riitti alkaen siitä, että saammeko kerättyä paikalle edes muutaman aiheesta kiinnostuneen, sillä samaan aikaan oli monta muutakin kiinnostavaa esitystä, kuten muun muassa musiikkiterapeuttisten menetelmien käytöstä leireillä ja ihmisoikeuksien tunnistamisesta ja oikeutuksesta. Lisäksi perhekeskuskäyntien yhteydessä tuli vaikutelma, ettei osa työntekijöistä tuntunut ymmärtävän tahattoman lapsettomuuden käsitettä. Todennäköisesti emme osanneet selkiyttää aihetta riittävästi, mutta hämmennys kertoi ehkä myös siitä, että aihe on enemmän vaiettu kuin keskusteltu. Kongressin järjestäjien toiveena oli, että workshopin tuli olla kokemuksellinen, joten oman haasteen toi realiteetti, että osa osallistujista puhui vain arabiaa, suurimman osan ollessa onneksi englanninkielentaitoisia. Arabiankielisille osallistujille oli järjestetty simultaanitulkkaus. Paikalle saapui kuitenkin parikymmentä pakolaisleirien ja kansalaisjärjestöjen työntekijää eli maksimimäärä osallistujia.

Workshopimme tavoitteena oli lisätä osallistujien ymmärrystä tahattoman lapsettomuuden kokemuksesta, lapsettomuuden vaikutuksesta identiteettiin ja tuoda näkyväksi lapsettomuuteen liittyviä usein näkymättömiksi jääviä tunteita.

4

Psykologit Riikka Toivanen ja Maiju Tokola aloittelemassa workshopia aiheesta ”Unvoluntary infertility and identity”

Workshop sisälsi kaksi videota aiheesta, luentoalustuksen lapsettomuuden yleisyydestä, syistä ja tahattomaan lapsettomuuteen tavallisesti liittyvistä kokemuksista. Osallistujat pohtivat pienryhmissä, miten kukin mieltää, että mitä on lapsettomuus ja ketkä siitä kärsivät. Todetuksi yhteisesti tuli, että lapsettomuus ja siihen liittyvät tunteet koskettavat välillisesti paljon suurempaa joukkoa, kuin vain ihmisiä, joille asia on omakohtainen ja että kuinka lapsettomuutta on monenlaista, erilaisista syistä johtuvaa. Parikeskusteluissa tuli esiin myös, että elämäntilanteeseen liittyvä lapsettomuus, esimerkiksi elämänkumppanin löytymiseen liittyvä vaikeus, tuottaa kuormitusta. Osa koki, että sukulaisten lapsiin syntynyt läheinen suhde saattaa auttaa oman lapsettomuuden läpikäymisessä. Osa taas koki, että läheisten pienet lapset ja erityisesti naisen elämän kietoutuminen lasten ympärille lisäsi ulkopuolisuuden kokemusta. Lisäksi keskusteltiin siitä, kuinka keskenmenojen surulle on vaikea löytää sanoja ja mahdollisuuksia jakaa tunteita.

Erona pohjoismaiseen kokemukseen useampi osallistuja kertoi kokevansa lapsettomuudeksi myös sen, jos perheeseen syntyi vain tyttöjä tai että lapsettomuuden syy on Libanonissa vaikea mieltää miehestä johtuvaksi, vaikka niin olisi tutkimuksissa niin todettu. Lapsettomuutta saatetaan pyrkiä ratkaisemaan ottamalla uusi vaimo ja naisen asema on erityisen haavoittuva, jos lapsettomuus johtuu naisesta. Tällöin nainen voi joutua sekä miehen, että suvun emotionaalisesti hylkäämäksi ja miten vaikea näistä tunteista on puhu yhteisössä, jossa lapsia on paljon ja perhekeskeisyys on vallitseva arvo.

5

Keskustelussa tuli esille erilaisuuksia ja yhtäläisyyksiä lapsettomuuden kokemuksesta

Myös lainsäädännöissä ja -tulkinnoissa oli huomattavia eroja. Muun muassa hedelmöityshoidot lahjoitetuilla sukusoluilla oli kielletty, mutta paikalla olleet lääkärit kertoivat, että hoitoja kuitenkin käytännössä tehdään. Adoptio oli samoin kielletty, mutta sukulaisten lapsia saatetaan ottaa huollettavaksi elämäntilanteesta riippuen.

Workshopin lopuksi teimme harjoituksen, jossa tarkoituksena oli eläytyä lapsettoman kokemukseen. Tehtävänä oli kirjoittaa kirje kuvaten siinä omia oletettuja tunteitaan lapsettomuudesta. Osa kirjoitti kirjeen arabiaksi, osa englanniksi. Kirjeet sekoitettiin ja jaettiin luettavaksi. Näin jokainen sai sekä eläytyä itse kokemukseen, että lukea toisen kokemuksesta. Pienryhmissä osallistujat jakoivat harjoituksessa heränneitä tunteita. Osassa kirjeissä kuvattiin vihaa, osassa surua, osassa ulkopuolisuutta. Joidenkin oli alkuun vaikea eläytyä tilanteeseen, joka ei ollut itselle tuttu. Useampi osallistuja totesi harjoituksen jälkeen, että sai kosketuksen siihen, että lapsettomuuden voi kokea hyvin eri tavoin. Keskustelua syntyi paljon, vertailtiin erilaisia kulttuurillisia näkökulmia ja toisaalta löydettiin enemmän yhteistä kokemusmaaperää kuin erilaisuutta. Seuraavana päivänä useampi osallistuja tuli jakamaan workshopin herättämiä ajatuksia. Meille Maijun kanssa tuli tunne, että koulutus saavutti sille asettuja tavoitteita: lisätä tietoisuutta lapsettomuuteen liittyvistä tunteista ja antaa eväitä kohdata yhteisön sisällä ihmisiä, joita lapsettomuus tavalla tai toisella koskettaa.

Hurmaava autokratia

Ella Kaplas harjoittelija Suomen Lähi-idän instituutissa

Kuvat: kirjoittaja sekä Saana Sarpo

Seisoimme tienposkessa ilman käteistä, vettä tai ilmastointia. Olimme kysymässä neuvoa ainoalta kuumuudessa kärvistelevältä ihmiseltä, katua lakaisevalta vierastyöläiseltä, kun omanilainen mies huitoo meitä luokseen uudesta valkeasta autostaan. Selitämme hänelle tilanteemme, ja hän tarjoutuu viemään meidät lähimmälle supermarketille. Muualla Lähi-idässä tällaiset tilanteet ovat tavanneet päättyä mielenkiintoisesti, mutta täällä luotan tuntemattomaan; Omanissa on turvallista.

Oman on henkäisevän kaunis valtio aivan arabian niemimaan kaakkoisimmassa kärjessä. Meillä suomalaisilla on jossain määrin samaistumista Omaniin, sillä maantieteellisesti kumpikin valtio on reilut 300 000 neliökilometriä enimmäkseen korpimaata, jossa väestö on keskittynyt yhteen kaupunkiin – näistä tekijöistä tietysti seuraten, että suurin vientituote on juuri kaunis ja koskematon luonto. Omanilaiset vaikuttavat tyytyväisiltä ja valtiostaan ylpeiltä. Sitä on hallinnut vuodesta 1970 alkaen taitavana diplomaattina ja reformistina pidetty sulttaani Qabus, joka tuli valtaan syrjäyttämällä isänsä Iso-Britannian erikoisjoukkojen tuella. Isä oli hallinnut maata kuin keskiaikainen ruhtinas, ja väitetään, että vuonna 1970 maassa oli vain 10 kilometriä päällystettyä tietä. Muutamassa vuosikymmenessä Oman koki saman vaurastumisen ja modernisaation kuin Gulfin öljyvaltiotkin, tosin pienemmällä rahalla ja subjektiivisesti arvioituna paremmalla maulla. Pääkaupunki Muscat rakennettiin valkeana hohtavaksi helmeksi, joka nousee merestä pitkin vuoristoisia rinteitä. Omanilaisten tyytyväisyys vaikuttaa siis perustellulta, sillä kaikki on uutta, harmonista ja ilmastoitua.

Ajelimme valkoisella ja uudella vuokra-autolla ympäri asumatonta maaseutua radiota kuunnellen. Kanavia ei ollut montaa – pääkaupungin ulkopuolelta löysimme vain muutaman, joista yksi oli kuitenkin englanniksi. En voinut olla virnistelemättä uutislähetykselle, kun varjot helmeilevän pinnan alla alkavat hahmottua. Päivän pääuutiset olivat kuninkaalliset laukkakisat sekä Muscatissa järjestettävä kansainvälinen hammaslääkärikonferenssi. Ulkomaaosio sisälsi tuhoa ja väkivaltaa. Ensimmäinen ajatukseni oli, tässä maassa ei ole vapaata mediaa.

Omanista harvoin kuuluu yhtään mitään. Tämä ei ole ihme, sillä ihmiset ovat toki tyytyväisiä ja valtion ongelmat ovat pieniä verrattuna ympäröiviin maihin. Kerrottavan puute on tuskin kuitenkaan ainut syy. Sulttaani Qabus itse suhtautuu kaupalliseen lehdistöön nihkeästi ja hallinto pitää mediasta tiukkaa otetta. Freedomhousen mukaan toimittajien on esimerkiksi anottava toimittaja-lupaa vuosittain, ja kokeneet ammattilaiset ovat kouliintuneet välttämään vaikeat aiheet kokonaan.  Ongelmia ovatkin aiheuttaneet itsenäisesti toimivat online-journalistit, jotka eivät ole sidottuja lupiin tai lehtitaloihin. Amnestyn tuoreen selvityksen mukaan online-toimittajia ja bloggaajia pidätetään hatarin perustein muun muassa ”sulttaanin loukkaamisesta”. Esimerkiksi aktivisti Saeed Jaddad tuomittiin viime vuonna kolmeksi vuodeksi vankilaan näinkin herkullisella rikosnimikkeellä: sosiaalisen median käyttäminen julkisen järjestyksen pyhyyttä loukkaavan tiedon levittämiseen. Toinen viimeaikainen esimerkki ongelmakohtien esiin nostamisen vaarallisuudesta on Muwatin-nettilehden päätoimittaja Mohammed Al-Fazari, joka yllättäen pysäytettiin lentokentällä; hänet oli tietämättään määrätty matkustuskieltoon. Al- Farazin ongelmat olivat alkaneet vuonna 2012, kun hänet oli pidätetty rauhanomaisessa protestissa mielipidevankien vapauttamiseksi. Viime vuonna al-Fazari lopulta pakeni maasta, jolloin viranomaiset pidättivät hänen veljensä avunannosta syytettynä. Mainittakoon vielä, että vaikka Muwatin-lehdessä uutisoidaan myös valtion kannalta ongelmallisista asioista, ei sen sävy ole rienaava.

Meille nämä ongelmat eivät näy tai kuulu. Uituamme koko päivän ihanan kirkasvetisissä wadeissa, lähdemme viettämään torstai-iltaa kaupungille. Jordaniassa, Turkissa ja Libanonissa olen tottunut näkemään onnellisia perheitä, jotka kokoontuvat piknikille metsälämpäreille ja rannoille auringon laskiessa. Täällä niitä ei näy. Sen sijaan istumme oluilla ylellisessä Intercontinental-hotellissa. Baarissa on lisäksemme traditionaalisiin valkeisiin kaapuihin pukeutuneita omanilaisia, muutama brittituristi ja paljon sensuelleja filippiiniläisnaisia.

Tunne jonkin puuttumisesta on häiritsevä. Onko näkemämme lisäksi jotain muutakin, josta meidän pitäisi olla tietoisia? Nyt kaikki on hyvin, viiden vuoden kuluttua tilanne voi olla toinen. Kun valta maassa perustuu yhden henkilön absoluuttiselle, vaikkakin legitiiminä pidetylle hallinnalle, on vallanperimys suuri kysymys. Iäkkäällä sulttaani Qabusilla ei ole lapsia, ja hän on eristänyt sukulaisensa poliittisen eliitin ulkopuolelle, mikä lienee ollut poliittisesti fiksu veto hänen oma historiansa huomioiden. Mitä tapahtuu, kun hänen valtakautensa lähitulevaisuudessa päättyy? Onko omanilaisessa identiteetissä halkeamia, jotka vain odottavat kipinää levitäkseen raivoaviksi vastakkainasetteluiksi?

Hiljaisuus on karmivampaa ja arvaamattomampaa kuin avoin tyytymättömyys.