Fennougristi arabiaa oppimassa

Teksti ja kuvat: Santeri Junttila
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston tutkijatohtori

Arabian kieleen en ainakaan tuhlaa aikaani ja vaivojani, ajattelin nuorena ylioppilaana, joka oli juuri löytänyt suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen. Minua kiinnosti lähialueitteni kielten kiehtova mosaiikki, joka Pohjois-Euroopasta ulottui etelään vain indoeurooppalaisen kielikunnan alueelle. Arabia oli mahdottoman hankalan kielen maineessa ja sitä paitsi kattoi valtavan alueen yhtenä monotonisena kielimassana vailla historian syvyyden tuomaa vaihtelua. Paljon kiinnostavampana pidin spekulatiivista vaihtoehtomaailmaa, jossa Egyptissä puhuttaisiin edelleen koptia, Syyriassa arameaa, Libanonissa foinikiaa ja kaikkialla Välimeren rannikoilla kreikan murteita.

Beirutin katukilvissä näykyy kielten rinnakkaiselo.

Käsitykseni muuttui vähitellen, kun opin lisää. Nyt ymmärrän, ettei Euroopan kielten kehitystä nykyisilleen voi selittää ilman arabian vaikutusta, joka jatkui koko keskiajan. Etymologian tutkijalle arabian kieli on aarreaitta, suurin yksittäinen ulkopuolinen lähde, josta indoeurooppalaiset kielet ja niitten välityksellä myös itämerensuomi ovat ammentaneet sanastoaan. Venäjällä puhutuissa etäsukukielissämme on kuitenkin vielä monin verroin enemmän arabialaisperäistä sanastoa, jonka ne ovat omaksuneet turkinsukuisten naapurikieltensä välityksellä – varmasti esimerkiksi udmurttia oppii paljon nopeammin suomen, venäjän ja arabian kuin pelkästään suomen ja venäjän pohjalta.

Myöskään kuvitelmani arabian kielialueesta suurena monoliittina ei pidä paikkaansa. Päin vastoin. Arabian kieli levisi puhuma-alueellensa 600–800-luvuilla jKr. eli suunnilleen samoihin aikoihin kuin slaavilainen kielikunta. Niinpä nykyarabian “murteet” eroavatkin toisistaan suunnilleen saman verran kuin slaavilaiset kielet keskenään ja Marokon arabia on yhtä kaukana Irakin arabiasta kuin puola venäjästä. Koraanin kieli, fuṣḥā, on pitänyt arabian murteita yhdessä samaan tapaan kuin kirkkoslaavi yhdisti ortodoksisen alueen slaavilaiskieliä aina nationalismin aikakaudelle saakka. Kristityt arabit vertautuvat tällöin kielellisesti katolisiin slaaveihin, sillä yleiskieli ei sido kumpiakaan uskonnon kautta. Läntisen kirkon slaaveja on kuitenkin suhteellisesti paljon enemmän kuin kristittyjä arabian murteitten puhujia, joten jälkimmäiset ovat lähes kaikki jääneet osaksi arabian kieliyhteisöä – ainoana poikkeuksena ovat maltalaiset, jotka jo ennen nationalismin kautta kehittivät omasta murteestansa latinalaisin aakkosin kirjoitettavan kielen.

Henkilökohtaisesti kiinnostuin arabian kielialueesta ja sen kulttuurista vasta arabikevään myötä. Vartuin aikuiseksi Euroopan vuoden 1989 vallankumouksen hengessä ja samassa hengessä seurasin myös Välimeren etelärannikon asukkaitten kamppailua diktatuurejansa vastaan. Arabien ja eurooppalaisten yhteiskunnallisen kehityksen ero kasvoi kuiluksi oikeastaan vasta toisen maailmansodan jälkeisenä aikana, kun Länsi-Eurooppa rikastui nopeasti kulutusyhteiskunnaksi ja yhdentyi taloudellis-poliittisesti samalla, kun arabimaat vajosivat raakaöljyä tuottaviksi maiksi, joitten keskinäistä ja sisäistä eripuraa lietsomalla saatiin Euroopan energia pidettyä edullisena.

Tällä hetkellä arabimaailma ei enää tunnu kovin kaukaisilta. Se on syntymästänsä saakka kasvanut yhteen Euroopan kanssa: Eurooppa ja arabimaailma ovat erilaiset, mutta erottamattomat siamilaiset kaksoset. Meillä on enemmän yhteistä keskenämme kuin vaikka Kiinan ja Japanin kanssa. Tämän päivän ongelmatkin yhdistävät huolimatta kehitystason suurista eroista. Elintapojen muuttumista ja kulttuurien rinnakkaiseloa vastustavat fundamentalistit, kutsuttakoon heitä sitten islamisteiksi, terroristeiksi tai oikeistopopulisteiksi, ovat ryhtyneet väkivalloin palauttamaan loistokkaaksi ja kansallisesti yhtenäiseksi kuvittelemaansa menneisyyttä. Nykyisen konfliktin juuret ovat yhteiset, vaikka se puhkesikin Lähi-idässä. Sen seurauksena arabiankielinen maailma on tahtomattaan levinnyt vielä paljon lähemmäs meitä, uusien sotapakolaisten mukana Pohjois-Eurooppaan saakka.

Arabian kieleen tartuin lopulta joulukuussa 2015, juuri kun arabian puhujien määrä Suomessa oli pakolaisuuden myötä äkillisessä kasvussa. Tämä oli kumminkin pitkälti sattumaa, sillä aiemmin en olisi väitöskirjatyöltäni ennättänyt aloittaa uuden kielen opintoja. Olin sitä paitsi paria vuotta varhemmin antiikin kreikkaa lukiessani ajatellut tarttua seuraavaksi persiaan, mutta sen kirjaimia opettelin arabian oppisivustosta, joka ei päästänytkään irti, ennen kuin olin jo harjoittelemassa arabiankielisiä tervehdyksiä ja toivotuksia. Farsi sai jäädä odottamaan. Minua toki innosti myös ajatus, että opinnoistani voisi olla jotain iloa sotapakolaisille, vaikka asuin tuolloin vielä Tartossa, jonne arabimaista ei tule kovinkaan moni.

Arabian kielioppi ei ole lainkaan niin vaikea kuin huhutaan. Taivutusmuotoja on vähän eikä tärkeimmistä säännöistä ole paljon poikkeuksia. Nominien monikot pitää toki oppia ulkoa, mutta mitäs siitä, kun sijamuotoja on vain kolme eikä niilläkään ole puheessa juuri merkitystä. Hankalampaa on sanasto, joka vaatii paljon harjoitusta ja käyttöä. Kaikkein vaikeinta on minulle lukeminen. Se sujuu edelleenkin hyvin, hyvin hitaasti. Pariakymmentä kieltä olen oppinut puhumaan lähinnä kirjoista, suhteellisen vähällä harjoituksella kielenpuhujien kanssa, mutta arabian kohdalla se ei olisi mitenkään toiminut. Onneksi on internet ja Youtube videoineen. Erityisesti arabiankielisistä lasten piirrossarjoista on minulle ollut valtava apu. Niissä käytetään yleensä selkeästi artikuloitua yleiskieltä.  Muutamat suosikkini olen katsonut läpi varmaan toistakymmentä kertaa.

Libanonissa tulee välillä vastaan mielenkiintoisia kylttejä, joiden kirjaimiston alkuperää voi arvailla.

Opintoni vauhdittuivat, kun tutustuin harvoihin Tartossa asuviin arabianpuhujiin, jotka työskentelevät yliopiston kieliteknologiayrityksessä. Syyrialaisen Samirin ja libanonilaisen Abdullahin kanssa pääsin harjoittelemaan arabian puhumista. Muutettuani viime vuodenvaihteessa Helsinkiin jatkoin harjoituksia fennougristikollegani Janne Saarikiven perustamassa suomi–arabia-tandemryhmässä, joka kokoontuu kahdesti viikossa teemaan parhaiten sopivassa paikassa eli tietenkin Arabian ostoskeskuksessa. Ryhmä on pieni, mutta taustaltaan hyvin kirjava, koska sekä suomalaisten että arabiosallistujien koulutustaustat vaihtelevat suuresti ja suomalaisten osalta myös motiivit arabian opiskelemiseen. Osa vasta aloittelee kirjaimia, toiset jo puhuvat vähän. Arabiankielisiä osallistujia tuntuu yhdistävän vain kaksi asiaa, pakolaistausta ja into oppia nopeasti suomea. Yhteishenki on silti ollut erinomainen ja ainakin minulle on tandemryhmästä ollut valtavasti hyötyä.

Tartonlibanonilainen ystäväni Abdullah Makkeh istutti vähitellen päähäni ajatuksen lähteä kieliharjoitteluun Libanoniin. En ole aiemmin käynyt arabimaissa lukuun ottamatta yhtä lapsuuden lomamatkaa Marokon Agadiriin. Nyt minua kiehtoi enemmän Lähi-itä, josta on lähtöisin niin moni eurooppalaisen kulttuurin elementti aina uskonnosta alkaen. Libanon on osa Välimeren kulttuuripiiriä ja sikäli paljon lähempänä Eurooppaa kuin itäisemmät ja eteläisemmät arabimaat. Ratkaisevaa matkakohteen valinnassa oli kuitenkin mahdollisuus päästä Libanoniin lentämättä: jo 25 vuotta sitten päätin, etten halua tuhota ympäristöäni lentämällä, ja päätös on pitänyt.

Arabiaa pääsee Libanonissa harjoittelemaan vaikkapa basaarissa.

Tie Euroopasta Libanoniin maitse Syyrian kautta on nyt sodan vuoksi poikki, mutta Turkin Taşucusta kulkee kahdesti viikossa lautta Libanonin Tripoliin. Menomatka oli varsin mukava, sillä kyytipalvelu Blablacarista löysin Suomessa asuneen antalyalaisen Firatin, joka ajoi minut koko matkan kotikaupunkiinsa asti. Automatkaan meni vain viikko, vaikka vietimme kaksi yötä Budapestissä reitin varrella. Alanyassa pääsin jopa äänestämään Suomen kunnallisvaaleissa. Lauttareissukin oli mukavan kotoisa, sillä laivoja kierrätetään Itämereltä Välimerelle ja Tripolin-laivassa oli moni vironkielinen kyltti vielä paikallaan.

Paluumatkasta en osaa sanoa vielä paljoakaan, sillä kirjoitan tätä Beirutissa vietettyäni suunnittelemistani kolmesta viikosta kaksi. Laivan paluulippu ja Interrail-lippu ovat kumminkin jo pakattuina. Myönnettäköön, että saapumiseni Libanoniin oli kulttuurišokki ja kaikki tuntui aluksi täydeltä kaaokselta, mutta nyt olen jo sopeutunut osaani matkailijana ja kielenoppijana. Olen nähnyt uskomattoman upeita paikkoja ja tavannut mahtavia tyyppejä. Tuskin silti viihtyisin täällä paljon kolmea viikkoa kauempaa, sillä Beirutin saasteet ja meteli rasittavat jo nyt.

Beirut ei ole tunnettu kovin jalankulkijaystävällisenä kaupunkina.

Kielikoulusta, Ḥamrān ALPSista minulla on vain hyvää sanottavaa. Koulun johtaja Joelle arvioi ensin fuṣḥān taitoni sen verran hyväksi, ettei minun kannattanut mennä mukaan libanoninarabian ensimmäistä oppikirjaa tankkaavaan alkeisryhmään, vaan käydä kahden oppitunnin aikana kirjan tärkein kielioppi ja sanasto läpi yleiskielen pohjalta yksityisopettajan kanssa. Tämän jälkeen olisin valmis toiseen, kakkoskirjaa käsittelevään ryhmään. Olinkin, koska opettajani Zeynab oli todella tehokas ja hyvä.  Päätin kuitenkin ottaa häneltä vielä kolmannen yksityistunnin päästäkseni vielä edistyneempään ryhmään puhtaasti sen vuoksi, että kakkosryhmä tapaa aamukahdeksalta eli juuri silloin, kun oma oppimiskykyni on matalimmillaan. Järjestely toimi hyvin ja opettaja Ranyan iltapäiväryhmässä olen oppinut paljon.

Levantinarabian taitoni on jo sillä tasolla, että pystyn käymään yksinkertaisia keskusteluja esittämällä kysymyksiä ja teeskentelemällä ymmärtäväni vastaukset. Helpointa on tietenkin kysyä jotakin, johon jo tietää vastauksen. Seutu on kielenharjoittelijalle mitä mainiointa, koska täällä saa täysin unohtaa mietteet siitä, kehtaako mennä häiritsemään tuntemattomia ihmisiä kysymyksillään. Kaikki nimittäin kehtaavat. Kun haluan kuitenkin oikeasti saada keskustelusta irti jotain muuta kuin kieliharjoitusta, joudun vaihtamaan joko fuṣḥaan tai englantiin, riippuen kiireestä, mielentilasta, metelistä sekä keskustelukumppanin kielitaidoista ja kielenkäyttöhalukkuudesta. Yleensä libanonilaiset tuntuvat puhuvan vieraalle mieluummin englantia tai ranskaa kuin yleisarabiaa, mutta kun olen sinnikkäästi vaihtanut takaisin fuṣḥaan, niin siinä on yleensä pysytty niin kauan, kun keskustelukumppanini on uskonut minun ymmärtävän (eli pari lausetta pitempäänkin kuin mitä todella olen ymmärtänyt).

Opettajieni seurassa: Rania Fawwaz (keskellä) oli pienryhmäni opettaja, mutta ennen ryhmään liittymistäni Zeynab antoi minulle yksityistunteja.

Levantinarabian opiskelu on ollut työläämpää kuin kuvittelin, sillä se eroaa fuṣḥāsta aika paljon niin fonologialtaan, kieliopiltaan kuin sanastoltaan – mutta käsittääkseni selvästi vähemmän kuin useimmat muut nykyarabian murteet. Nyt kahden viikon jälkeen erotan kuulemistani keskusteluista kuitenkin paljon enemmän tuttuja sanoja kuin tullessani. Jos olisin tullessani puhunut hieman sujuvammin joko fuṣḥaa tai jotain muuta nykyarabian murretta, olisin varmasti oppinut kolmessa viikossa ainakin ymmärtämään libanoninarabiaa yhtä sujuvasti. Nytkin opin varmasti jonkinlaisen pohjan, ja koska Libanonin kieli eroaa vain vähän muista Levantin puhekielistä, opin sitä puhumalla ja kuuntelemalla ymmärtämään myös Syyrian, Palestiinan ja Jordanian arabiaa.

Viikon päästä olen – jos Jumala suo – jo kotimatkalla, ja seuraavaksi opin varmaankin Helsingissä tavallisinta arabiaa eli Irakin murretta. Jos joskus palaan Beirutiin, pääsen hauskuttamaan sillä täkäläisiä – libanonilaiset nimittäin tuntuvat pitävän irakilaisten puhetta kovin vitsikkäänä.

 

Matka Tahririn jälkeiseen Egyptiin

Severi Raja-aho
Kirjoittaja opiskelee Tampereen yliopiston Peace, Mediation and Conflict Research-maisteriohjelmassa.

Tahririn aukiota vartioivat poliisit tarkkailevat heidän ympärillään huristelevia autoja ja ihmisiä. Korkealle nostettu Egyptin lippu aukion keskellä kertoo paikan kansallisesta merkityksestä, sivukaduilta löytyvät graffitit muistuttavat vuoden 2011 keväällä tapahtuneesta kansannoususta. Yhdelle parvekkeelle on ripustettu lippu, jossa komeilee 1950- ja 1960-luvuilla Egyptiä hallinnut presidentti Gamal Abdel Nasser, toisaalla kaupanomistaja on ripustanut liikkeensä ikkunaan kuvan nykyisestä presidentistä Abdel Fattah el-Sisistä.

Suomen Lähi-idän instituutti järjesti yhdessä Helsingin yliopiston Lähi-idän opiskelijat ry:n kanssa kurssin, jossa tutustuttiin modernin Egyptin yhteiskuntaan. Matkustimme Kairoon, jossa perehdyimme aiheeseen luentojen, vierailujen ja keskustelujen kautta. Teemoina olivat erityisesti lähihistoria, ulkopolitiikka, media ja kulttuuri sekä uskonto.

Kuva: Iida Markkanen

Armeija valtiossa vai valtio armeijassa?

Egyptin modernin historian kantavana punaisena lankana on ollut armeijan, valtion ja kansan välinen suhde sekä kysymys siitä, kuka omistaa Egyptin valtion. Armeijalla on ollut keskeinen rooli Egyptin modernissa historiassa. Kansallismielisessä narratiivissa armeija on ollut uudistaja, vapauttaja ja suojelija. Armeija toimi modernisaation perustana 1800-luvulla, ja sen uudistusmielisestä siivestä nousseet nuoret upseerit kaappasivat vallan kuningas Farukilta vuonna 1952 ja perustivat Egyptin tasavallan seuraavana vuonna. Egyptin tasavallan kuudesta presidentistä viisi on ollut entisiä kenraaleja.

Gamal Abdel Nasser herättää nostalgiaa monissa egyptiläisissä. Kuva: Severi Raja-aho

Hosni Mubarakin presidenttikautena armeijan valta-asema muuttui, kun julkista omistusta alettiin yksityistää kaksin käsin. Upseerit alkoivat toimia yhteistyössä uusrikkaan liikemiesluokan kanssa. Valtaeliitin, liike-elämän ja julkisen hallinnon ympärille perustetusta Kansallisesta Demokraattisesta Puolueesta muodostui korruption symboli, minkä vuoksi sen puoluetalo poltettiin kahdeksantoista kansannousun päivän aikana vuonna 2011. Vallankumouksen jälkeen armeija julisti poikkeustilan aina vuoden 2012 vaaleihin saakka, jolloin valtaan astui Muslimiveljeskunta sekä presidentti Mohammed Morsi, Egyptin tasavallan ensimmäinen siviilitaustainen presidentti. Korruptiosyytösten myötä ihmiset kuitenkin suuntasivat kaduille jälleen kesällä 2013, ja tällöin myös armeija tuki kansannousua . Vuoden 2013 kansannousu oli skaalassaan valtava, kymmenet miljoonat egyptiläiset saapuivat Kairon kaduille osoittamaan mieltään Mohammend Morsia ja Muslimiveljeskuntaa vastaan. Aiemmin tuntematon kenraali Abdel Fattah el-Sisi julisti, ettei Mohammed Morsi ole enää Egyptin presidentti ja että hänen valmistelemansa perustuslaki tultaisiin kumoamaan. Armeija oli astunut jälleen paikalle, jonka se katsoo itselleen kuuluvan.

“Leipää, vapautta ja sosiaalista oikeutta” olivat asioita, joiden vuoksi ihmiset astuivat kaduille keväällä 2011. Kuva: Severi Raja-aho

Epävarmuus

Kairon keskustassa kulkiessa huomaa ja aistii turvallisuuteen liittyvän epävarmuuden. Lähetystöjen ja julkisten virastojen liepeillä vartioi raskaasti varustettuja poliiseja ja meidänkin kurssilaisryhmämme parhaaksi katsottiin, että puvuntakkiin pukeutunut turistipoliisi kulki mukanamme, minne ikinä menimmekään. Tiukka suhtautuminen erityisesti ulkomaalaisten turvallisuuteen perinteisessä matkailun kohdemaassa on ymmärrettävää. Vuodesta 2011 asti jatkunut poliittinen epävakaus, terrori-iskussa tuhoutunut venäläinen matkustajakone sekä Siinailla tapahtuneet terrori-iskut ovat kaikki vaikuttaneet maahan tulevien turistien määrään, mutta myös egyptiläisten turvallisuuteen. Mielikuvaa vahvasta armeijasta pidetään yllä osittain poliittisista, osittain turvallisuuteen liittyvistä syistä.

Tyttöjä osallistumassa ADEW:in (Association for the Development and Enhancement of Women) järjestämälle oppitunnille. Oppitunneilla tytöille järjestetään opetusta kansalaistaidoista ja kannustetaan opiskeluun. Julkisen koulutuksen laadun puute, köyhyys ja sukupuolten välinen epätasa-arvo ovat suuria ongelmia Egyptissä. Kuva: Nädia Radi

Vieraillessamme paikallisissa julkisomisteisissa mediataloissa päätoimittajat julistivat tehtäväkseen isänmaansa puolustamisen. Median puolueellisuus tuli esille myös Aleksandriassa paikalliselle televisiokanavalle antamassani haastattelussa. Toimittajan kysymysten johdattelemana vakuuttelin, etten ole tuntenut oloani turvattomaksi ja Egyptin olevan turvallinen paikka matkustaa. Toisaalta kokemukseni turvallisuudesta oli myös aito: vastoin kovien varotoimien synnyttämää kuvaa, en tuntenut oloani turvattomaksi missään vaiheessa matkaa. Kaduilla kävellessä egyptiläiset olivat hyvin ystävällisiä ja auttavaisia. Herätimme erityistä mielenkiintoa lasten ja varhaisteinien parissa, jotka tulivat innokkaasti ottamaan yhteiskuvia meidän kanssamme.

AUC kissa

Ihmisten lisäksi monet katukissatkin halusivat tehdä tuttavuutta kanssamme. Kuva: Iida Markkanen

Epävarmuus ja turvattomuus liittyvät myös Egyptin talouden ongelmiin. Tavatessamme opiskelijoita Egyptin tunnetuimmassa (ja kalleimmassa) oppilaitoksessa, Kairon amerikkalaisessa yliopistossa, opiskelijat kertoivat olevansa huolissaan tulevaisuudestaan kotimaassaan, sillä lukukausimaksut ovat valtavat eikä edes korkeatasoinen koulutus takaa välttämättä työpaikkaa. Julkinen koulutus on Egyptissä perusopetuksesta aina yliopistoon ilmaista, mutta sen taso verrattuna yksityiseen koulutussektoriin, kuten Kairon amerikkalaiseen yliopistoon, on yleisesti paljon heikompi. Tämän vuoksi rikkaat perheet maksavat lapsilleen yksityisen koulutuksen, jolloin työpaikan saanti on varmempaa. Maailmanpankin arvion mukaan nuorisotyöttömyys on Egyptissä noin 40 prosenttia.

Vierailimme Suomen suurlähetystössä, jossa keskustelimme suurlähettiläs Laura Kansikas-Debraisen ja ulkoasiainsihteeri Jukka Välimaan kanssa Suomen tekemästä kehitystyöstä Egyptissä. Kuva: Iida Markkanen

Monimuotoisuus ja suvaitsevaisuus

Egypti on yksi ihmisten pisimpään asuttamista alueista. Se sijaitsee keskeisellä paikalla maailman suurimman joen alajuoksulla, Välimeren ja Punaisenmeren rannalla sekä Afrikan ja Lähi-idän välissä. Egypti onkin monikulttuurinen maa, joka kokemistaan vaikeista ajoista huolimatta pyrkii ylläpitämään suvaitsevaisuuden ja rauhan uskonnollisten ja etnisten ryhmien välillä. Viimeaikaisiin hyökkäyksiin koptikristittyjä vastaan Tantassa, Aleksandriassa, Siinailla ja Kairossa on suhtauduttu tyrmäävästi valtion taholta. Valtion virallisessa retoriikassa ne nähdään hyökkäyksenä koko Egyptin kansaa kohtaan. Nykyinen presidentti nauttiikin laajaa koptikristittyjen suosiota.

Egyptiläinen zar-musiikki on kiehtova yhdistelmä suufilaista hengellisyyttä, nubialaisia rytmejä ja arabialaista musiikkiperinnettä ja se kuvastaa hyvin miten rikas, kiehtova ja monimuotoinen egyptiläinen kulttuuri on. Kuva: Nädia Radi

Egyptissä uskonnollisten ryhmien rauhanomaisesta yhteiseloa edistetään monin tavoin. Al-Azhar, yksi maailman merkittävimmistä ja vanhimmista sunnalaisista yliopistoista, pyrkii opetusohjelmansa sekä erilaisten instituuttien ja konferenssien avulla lisäämään yhteisymmärrystä uskontojen välillä ja ennaltaehkäisemään radikalisoitumista. Vatikaanin ja al-Azharin välinen tapaaminen maaliskuussa on merkki suunnan muutoksesta, sillä edellisestä tapaamisesta on kulunut seitsemän vuotta. Instituutioiden suhteet jäätyivät vuonna 2008 paavi Benedict XVI:n viitattua islamin ja väkivallan väliseen yhteyteen ja paavin vaadittua suurempia toimia Egyptin kristittyjen suojelemiseksi vuonna 2011.

Al-Azharissa tapaamassa perusopetuksesta vastaavaa sheikiä. Kuva: Iida Markkanen

Vierailimme Aleksandrian ruotsalaisessa instituutissa, jonka johtaja Peter Weiderud kertoi meille instituutin tekemästä työstä. Instituutti pyrkii edistämään dialogia eri uskontojen välillä sekä lisäämään kansalaistaitoja Egyptissä ja muissa Välimeren maissa. Kuva: Iida Markkanen

Vakaus vai uusi kansannousu?

Monet asiat Egyptissä näyttävät palanneen samaan tilaan, jossa ne olivat ennen Tahririlta alkanutta kansannousua. Myös monet juurisyyt kansan tyytymättömyydelle ovat yhä olemassa. Maassa vallitsee yhtäältä odottava kärsivällisyys, toisaalta pettymyksen tunne. Pettymys kohdistuu ennen kaikkea siihen, ettei vallankumous helpottanutkaan rivikansalaisen kokemaa ahdinkoa, vaan vanha järjestelmä pysyi paikallaan horjahduksista huolimatta. Nykyisessä tilanteessa yhteiskunnan turvallisuus ja vakaus asettuvat kuitenkin vallankumouksen edelle ja Abdel Fattah el-Sisin vahvaan johtajuuteen ja taloudellisiin reformeihin suhtaudutaan toiveikkaasti. Kuten vallankumouksen jälkeisissä vaaleissa selvisi, vaihtoehto vallitsevalle systeemille ei välttämättä ole sen parempi, vaan jopa huonompi kuin status quon säilyminen.

Vuoden 2011 vallankumouksen kahdeksantoista päivää ovat saaneet Egyptissä monia merkityksiä.  Tapahtumaa kutsutaan vallankumoukseksi, kansannousuksi ja mielenosoitukseksi. Osallistujia oli kaikista yhteiskuntaluokista ja kaikista uskonnollisista ryhmistä. Tapahtuma muistetaankin ennen kaikkea kaikkia egyptiläisiä yhdistäneenä asiana. Tulevien vuosien näytettäväksi jää, kylvikö kansannousu yhteiskuntaan demokratian siemenet ja käytetäänkö vastaavaa keinoa jatkossakin hallituksen painostamiseen, mikäli kansan tyytymättömyys yhteiskunnan tilanteeseen kasvaa.

Niili ja Kairo eivät nuku milloinkaan, vaan jatkavat virtaansa ajasta toiseen. Kuva: Iida Markkanen

Teatterielämää Teheranissa

Joonas Maristo
Kirjoittaja valmistelee väitöskirjaa persialaisesta ja arabialaisesta historiankirjoituksesta ja sai vuonna 2016 FIMEn tutkijavieraluapurahaa tutkimukseensa Iranissa.

Iran on kunnostautunut monella kulttuurin alueella. Elokuvan saralla Abbas Kiarostami, Asghar Farhadi ja Jafar Panahi ovat kansainvälisesti tunnettuja. Samoin maailmalla tunnetaan rikas klassinen persialainen kirjallisuus; Hafez, Omar Khaiyyam, Maulana Rumi ja Ferdousi. Varsin harva kuitenkin tietää, millaisessa teatterin hurmassa nyky-Iranissa eletään.

Perinteistä iranilaista teatteria edustaa täzʿiye-perinne, joka tosin liittyy vain uskonnollisen muharram-kuun juhlallisuuksiin ja Huseinin (k. 680) marttyyrikuolemaan. Täzʿiye-näytöksissä käydään useiden näyttelijöiden voimin läpi Huseinin kuolemaan johtaneet tapahtumat, jotka määrittävät shiialaista uskonnollista kokemusta ja maailmankuvaa. Tähän perinteeseen kuuluu myös laulelmallisuutta, ja useat kohtaukset lauletaan.  Täzʿiye-perinteellä on siis toistaisesi hyvin rajattu käyttöyhteys, eikä siitä juuri ole ammennettu ideoita moderniin tai kokeilevaan teatteriin.

Toisaalta Iranissa ja erityisesti Teheranissa on kehittynyt rikas uuden ja kokeilevan teatterin kenttä. Satoja näytelmiä on käännetty persiaksi englannista mutta myös muista eurooppalaisista kielistä kuten ranskasta, venäjästä, saksasta ja italiasta, ja näytelmäkirjallisuuden klassikot tunnetaankin Iranissa hyvin. Esimerkiksi Ibsenin Peer Gynt on käännetty suoraan norjasta. Joistakin teatteriklassikoista kuten Anton Tšehovin Kirsikkapuistosta on useita käännöksiä, Shakespearen Hamletista tusinan verran. Myös Bertol Brechtiä, Samuel Beckettiä ja August Strindbergiä on käännetty.

Klassikoista tehdään myös omaperäisiä sovituksia. Esimerkiksi pari vuotta sitten Teheranissa pyörinyt Shakespearen Macbeth edusti uutta kokeilevaa teatteria; näytelmän teksti oli kokonaisuudessaan kirjoitettu uudestaan alkuperäisen pohjalta.  Syksyllä 2016 yksityisessä Vapaassa Teatterissa (te’ātr-e āzād) pyöri sovitus John Websterin (1580–1634) näytelmästä Malfin herttuatar. Lähes nelituntinen maratonesitys oli todella suosittu ja veti yli kolmekymmentä kertaa salin täyteen. Tyylinmukaisesti vanhasta englannista klassiselle persialle käännetty näytelmä oli rytmiltään ja näyttelijäsuorituksiltaan todellinen taidonnäyte. Puvustukseen oli panostettu, asuja oli paljon ja ne olivat kuin oopperan näyttämöltä.

Hamletin esityksestä Teheranissa /

Hamletin sovitus Teheranissa / Flickr CC 2016 Amir Safar

Ohjaaja Muhammad Rezai Rad oli hionut yksityiskohdat kohdilleen: Näyttelijöitä piinasi aina vähän väliä näkymätön kärpänen, joka laskeutui heidän kasvoilleen tai häiritsi vastanäyttelijän suoritusta. Kohtausten välissä lavan etupuolta raahusti ilveilijäkaksikko, humoristinen lisäys, joka käsikynkkää kävellen ja hihittäen parodioi edellisen kohtauksen näyttelijöitä, heidän ilmeitään, eleitään ja äänenpainojaan. Kaksi tai kolme kertaa näytelmän aikana vuorosanoja oli häivytetty pois. Näyttelijä aloittaa lauseen, vastanäyttelijä vastaa, mutta kesken lauseen ääni katoaa, vain huulet liikkuvat. Oikein ajoitettuna efekti saa katsojan höristämään korviaan: onko näyttelijältä mennyt ääni, pilaileeko ohjaaja katsojien kustannuksella vai onko kyse sensuurista? Kyse ei ollut sensuurista vaan ohjaajan tarkasti harkitusta sovituksellisesta yksityiskohdasta. Efekti toimi mainiosti; joskus hiljaisuus voi herättää, saada höristämään korvia.

Teheranin teatterielämää voi luonnehtia kokeilevaksi ja se elää nousukauttaan, vaikka valtiollisia tukijärjestelmiä vapaalle teatterille ei olekaan. Helmi-maaliskuussa 2016 Teheranissa pyöri 32 näytelmää, ja kaupungissa on pari- kolmekymmentä teatteria. Suurin osa on yksityisiä, lipputulojen varassa toimivia teattereita, sillä valtion tukijärjestelmää ei ole. Pienemmillä teattereilla ei välttämättä ole edes vakiintunutta osoitetta, vaan näytelmät toteutetaan projekti kerrallaan eri tiloissa, jotka vuokrataan harjoittelun ja esitysten ajaksi. On myös mahdollista, että jotkut pienet produktiot kiertävät joka esityskerta paikasta toiseen esityspaikkoinaan yksityiset olohuoneet, tyhjät varastorakennukset tai kahvilat. Aivan kuten Euroopassakin näyttelijöitä, ohjaajia ja käsikirjoittajia koulutetaan teatterikouluissa, jonne on kova tunku. Sisään otetaan vain murto-osa.

Ibsenin Rosmersholmin esityksestä Teheranissa / Flickr / CC 2010 hapal

Ibsenin Rosmersholmin esitys Teheranissa / Flickr CC 2010 hapal

Tapaan Teheranissa Teatr-e Šahrin eli kaupunginteatterin liepeillä sijaitsevassa kahvilassa Mohsen Abolhasanin. Hän on näyttelijä, kääntäjä, teatteriopettaja ja kulttuurintuottaja, joka valmistelee näytelmäsovitusta Sofi Oksasen kirjasta Kun kyyhkyset katosivat, jonka on tarkoitus tulla näyttämölle vuoden 2016 loppupuolella. Mohsen on myös kääntänyt suurta suosiota saaneen Alan Bennettin näytelmän The History Boys persiaksi. Näytelmä tulee teattereihin kesällä, ja mies itse näyttelee yhtä pääosaa ja vastaa koreografiasta.

Myös paikallisia näytelmäkirjailijoita on monia. Joulukuussa 2016 ensi-iltansa sai Narges Farshin kirjoittama monologi +963, joka kertoi Syyrian sodasta. Näytelmän keskipisteenä on Aleppon kaupunki ja nainen, joka odottaa miestään kotiin. Mies matkustaa Aleppoon muualta Syyriasta ja vaimo yrittää neuvoa tietä puhelimitse. Tien neuvominen osoittautuu kuitenkin vaikeaksi, sillä kaupunki on suurelta osin tuhoutunut. Kadunkulmassa sijainnut kauppa on pommitettu, keskusaukion kohdalla on vain syvä kuoppa eikä katujen nimiä enää lue missään. Näytelmä kertoo muistojen kaupungista, joka ei enää vastaa todellisuutta vaan on olemassa vain ihmisten mielessä. Mikä on todellinen kaupunki? Onko se kaupunki, jota ei enää ole, mutta jonka olemattomien maanmerkkien avulla nainen saattaa neuvoa aviomiehensä luokseen? Vai onko se hajalle pommitettu kaupunki, jonka kuoppia ja epämuodostumia nainen ei tunne, koska ei ole voinut poistua asunnostaan viikkokausiin? Koska maamerkit ovat vaihtuneet, mies eksyy eikä löydä perille.

Jos matkaa Iraniin, Teheranin teatterielämään kannattaa ehdottomasti tutustua. Kaikista Lähi-idän maista juuri Iranissa teatteri kukoistaa elinvoimaisimpana.

Teheranin kaupunginteatteri / Wikimedia Commons CC 2015 Rye-96

Teheranin kaupunginteatteri / Wikimedia Commons CC 2015 Rye-96

Helmikuun neljästoista on Libanonissa rakkauden ja surun päivä

Satu Mäki-Lassila
Kirjoittaja asuu toista vuotta Beirutissa

Ystävänpäivää vietetään Libanonissa perusteellisesti ja näyttävästi.  Libanonilaiset ovat sosiaalisia ihmisiä, jotka rakastavat juhlia, illanistujaisia, pitkiä lounaita ja hyvää seuraa. Ystävänpäivä on yksi hyvä syy kokoontua yhteen ja ostaa lahjoja. Juhlapäivän merkeissä muun muassa timanttikauppa käy normaaliakin vilkkaammin ja kaikkea punaista myydään tukuittain. Kauppiaille, hotelleille ja ravintoloille ystävänpäivä on pieni joulu.

kuninkaaliset-timantit

Alkuperäistä Valentine’s Dayn henkeä mukaillen libanonilainen ystävänpäivä on nimenomaan rakastavaisten. Tänä vuonna jo päivää edeltävänä viikonloppuna hotelleissa ja ravintoloissa oli teemailtoja tähtiesiintyjineen. Ystävänpäivä-leimalla markkinoitiin monenlaisia tapahtumia. Pariskunnille ehdotettiin esimerkiksi ilma-akrobatiaa vaihtoehtona perinteisemmille treffeille periaatteella ”opi luottamaan ja anna mennä”. Ihan jokaiselle pariskunnalle yhteinen roikkuminen katosta roikkuvan silkkinauhan varassa tuskin sopisi yhteisen luottamuksen testaamiseen. Meille se ei ainakaan taitaisi sopia.

kollaasi-valentine

Ystävänpäivän tarjonta saa monia muotoja leipäkärryn ilmapalloista sydänkoristeisiin suklaakakkuihin

Libanonissa ystävänpäivää viettävät sekä kristityt että muslimit. Suurin osa maan muslimeista juhlistaa jouluakin kuusineen ja lahjoineen, mikä osaltaan todistaa libanonilaisten rakkaudesta juhlapäiviin.

Vertailun vuoksi katsokaamme Saudi-Arabiaan, jossa uskonnollinen poliisi on aiempina vuosina kieltänyt ystävänpäivänvieton. sinkkunalleErityisesti punaisten ruusujen myynti helmikuun puolivälissä joutui vuosien ajan kriittisen silmän alle ja jopa takavarikointien kohteeksi. Tänä vuonna uskonnollisen poliisin otetta oli kuitenkin löyhdytetty. Ainakin Jeddassa myytiin avoimesti punaisia ruusuja, nalleja, suklaarasioita ja ilmapalloja. Punaisten ruusujen vapautuksen voi nähdä yhtenä pienenä askeleena Saudi-Arabian modernisaatioprosessissa. Saudien suurmufti toki pitää edelleen ystävänpäivänviettoa harhaoppisena.

Helmikuun 14. päivällä on libanonilaisille romantiikan rinnalla myös surullinen merkitys: pääministeri Rafik Hariri (ja samalla 21 muuta) murhattiin 14.2.2005 pommiräjäytyksellä. Iskun jälkeisinä vuosina ystävänpäivää ei vietetty, koska tapahtuma oli koko kansalle niin traaginen eikä ilakointia vuosipäivänä pidetty suotavana. Nyt kun iskusta on jo 12 vuotta, ystävänpäivänvietto on palautunut ennalleen. Rafik Haririn muistoa kunnioitettiin tänä vuonna suurella Future Movement -puolueen järjestämällä tilaisuudella Beirutin messukeskuksessa. Rafik Haririn kasvokuvat reunustavat myös mm. lentokentälle vievää tietä.

Helmikuun 14. päivä on Libanonissa kansallinen vapaapäivä. Ei ystävänpäivän vaan Haririn murhan vuosipäivän johdosta. Kansallinen vapaapäivä kuitenkin mahdollistaa päivän pyhittämisen myös rakkaudelle.

shooting-hearts

Rakkautta, dramatiikkaa ja soft poweria – turkkilaiset saippuaoopperat valloittavat maailmaa

Sanna Raita-aho
Kirjoittaja on Turkissa asuva toimittaja.
 

Kyyneleitä, dramaattista taustamusiikkia ja hitaita kohtauksia, joissa pariskunta tuijottaa toisiaan tiivisti silmiin. Lisäksi tarinaan sekoitetaan dramaattisia käänteitä ja luokkaeroista ja konservatiivisesta yhteiskunnasta johtuvia jännitteitä.  Näistä aineksista on syntynyt ympäri maailmaa miljoonia katsojia keränneiden turkkilaisten saippuaoopperoiden menestysresepti.

Turkkilaiset saippuaoopperat ovat saavuttaneet suosiota niin Lähi-idässä, Latinalaisessa Amerikassa, Venäjällä kuin Kreikassakin.  Turkkilaislehti Daily Sabahin mukaan saippuaoopperoiden vientiarvo oli viime vuonna 350 miljoonaa dollaria. Saippuaoopperoiden suosio maailmalla on synnyttänyt myös mielenkiintoisia ilmiöitä. IB Times -lehden mukaan ne ovat tehneet turkkilaisista nimistä trendikkäitä Latinalaisessa Amerikassa ja saaneet vanhempia nimeämään lapsiaan niiden mukaan.

IMG_1378.JPG

Saippuaoopperat ovat myös houkutelleet monia turisteja tutustumaan Turkkiin ja sarjan kuvauspaikkoihin.

Vaikka sarjoja ei ole suunniteltu erityisesti ulkomaiselle yleisölle, ne ovat niin suosittuja, että osa tutkijoista on alkanut pitää sarjoja jopa Turkin soft powerin välineenä.  Istanbulilaisen Bilgin yliopiston mediatutkijan Aslı Tunçin mukaan Turkki on vahvistanut saippuaoopperoiden avulla maata koskevia positiivisia mielikuvia erityisesti Lähi-idässä, jossa Turkin hallitus on viime vuosina pyrkinyt ottamaan muutenkin aktiivisempaa roolia.

Sarjojen suosion erityisesti Lähi-idässä on arvioitu johtuvan siitä, että ne pysyttelevät yhteiskunnan normien sisällä ja käsittelevät katsojille tuttuja ongelmia. Toisin kuin länsimaisissa sarjoissa, televisioruudussa ei nähdä seksiä tai alkoholia. Lisäksi sarjat käsittelevät aiheita, jotka ovat arabimaissa todellisuutta mutta samalla julkisessa keskustelussa vaiettuja tabuja – kuten seksiä ennen avioliittoa ja ei-toivottuja raskauksia. Episodit kestävät pisimmillään kaksi tuntia, eikä niissä säästellä tunteita tai kyyneleitä. Kaikkialla tosin näin melodramaattinen tyyli ei ole iskenyt. Esimerkiksi Son-saippuasarjan neljä minuuttia kestänyt itkemiskohtaus jouduttiin lyhentämään vain 30 sekunnin mittaiseksi Ruotsissa.

Saippuaoopperoita on ehditty juhlia myös Lähi-idän naisten voimaantumisen välineenä.  Ilmiötä on käsitellyt esimerkiksi kreikkalaisohjaaja Nina-Maria Paschalidoun Kismet-dokumentissaan. Paschalidoun dokumenttiin haastattelema syyrialaisnainen kertoi, että seksuaalista häirintää käsittelevä saippuaooppera Fatmagül’ün Suçu Ne? (vapaasti suomennettuna Mikä on Fatmagülin syy?) sai hänet hakemaan eroa onnettomasta ja alistavasta avioliitostaan. Arabimediassa on muutenkin raportoitu turkkilaisten saippuasarjojen aiheuttamista avioeroista, kun naiset ovat halunneet eroon huonoista liitoista nähtyään onnellisia pareja televisioruudulla.

Turkkilaistutkija Tunç suhtautuu ajatukseen saippuasarjoista tasa-arvon lähteenä kuitenkin varauksellisesti. Vaikka sarjat tapahtuvatkin pääosin moderneissa ympäristöissä, naisten roolihahmot ovat konservatiivisia. Naisen olemassaolo välittyy lähinnä suhteessa mieheen. Sinkkunaisia tai uraan keskittyviä naisia sarjoissa ei juuri näy. Toisaalta monelle turkkilaiselle katsojalle konservatiiviset sukupuoliroolit ovat normi, joten he eivät valita sisällöstä. Tekijät tietävät mikä myy, ja viihdettä kaipaavat katsojat eivät jää analysoimaan sukupuoliroolien vanhakantaisuutta, Tunç sanoo.

Saippuasarjojen tuotanto on myös kaukana niiden kuvaamasta glamour-maailmasta. Uusia jaksoja kuvataan tiukalla tahdilla usein työntekijöiden terveyden kustannuksella. Työpäivät venyvät usein yli 12 tuntisiksi, ja kuvauksissa on raportoitu niin onnettomuuksista kuin työntekijöiden uupumuksesta johtuvista sairauskohtauksista. Tammikuussa 2015 Turkin työministeriö määrittelikin saippuaoopperoiden kuvauspaikat vaarallisiksi työpaikoiksi, mikä tarkoittaa, että sarjojen tuotantoa tulisi valvoa tietyillä turvallisuusmääräyksillä. Koska monet näyttelijät tekevät töitä freelancer-suhteissa, he jäävät kuitenkin sääntelyn ja ammattiliittojen ulkopuolelle. Tunçin mukaan ongelmiin voitaisiin puuttua vasta, jos tähtinäyttelijät ja -ohjaajat uskaltautuisivat puhumaan ongelmista enemmän julkisuudessa. Jos freelance-näyttelijät puhuvat ongelmista, he ovat riskissä menettää työpaikkansa, koska kovan kilpailun takia uusia tekijöitä löytyy aina. Rahoittajilla taas ei ole myöskään kiinnostusta puuttua ongelmiin, koska heille sarjojen tehokas massatuotanto on hyödyllistä, Tunç arvioi.

Läpileikkaus arabiemiraattilaisesta yhteiskunnasta

Kätlyn Kõrs
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Lähi-idän tutkimuksen maisterivaiheen opiskelija

Arabiemiraatit edustaa maailman kärkeä – se on kosmopoliittinen, innovatiivinen edelläkävijä Lähi-idässä, ja siellä kohtaavat rauhanomaisesti monet kansat ja kulttuurit.

Arabiemiraatit on maailman seitsemänneksi vaurain valtio. Maalla on neljänneksi isoimmat öljyvarat maailmassa ja se onkin vahvasti riippuvainen öljytuloista. 1950-luvulta lähtien öljyn löydyttyä Arabiemiraatit on nauttinut hurjasta talouskasvusta. Talouskasvun ja yhteiskunnan uudistuksien myötä tarve ulkopuoliselle asiantuntemukselle ja ammattitaidoille on kasvanut.

Maa pyrkii monipuolistamaan talouttaan, ja sen suurimpia aloitteita sen tavoittamiseksi ovat Khalifa-satama, World Expo 2020 ja Dubai International Financial Center, jotka on perustettu kutsumaan maahan rahoitusalan investointeja. Poikkeukselliset nähtävyydet, muun muassa maailman korkein rakennus Burj Khalifa, on rakennettu turistien houkuttelemiseksi.

DSC_0064.JPG

 

Dubain katukuva yllättää – vaikka tietäisikin, että Dubaissa suuri osa väestöstä on siirtotyöläisiä, todellisuuden hahmottaa vasta siellä ollessaan. Arabiemiraateissa asuu noin 10 miljoonaa asukasta, joista yli puolet on kotoisin Etelä-Aasiasta, ja vain 12 prosenttia väestöstä on paikallisia emiraatteja. Toisen siirtolaisryhmän muodostavat länsimaalaiset. Siirtolaiset ovat Emiraateissa työn perusteella.

Kokemukseni Arabiemiraateista perustuu opiskeluun American University of Sharjah’issa vuonna 2016. Puolen vuoden oleskelu Arabiemiraateissa tarjosi minulle mahdollisuuden tutustua emiraattilaiseen yhteiskuntaan. Asuessani Emiraatteissa opin, että yhteiskunta toimii tietyillä ääneenlausumattomilla luokkajärjestelmän ehdoilla, ja jokaisella on siinä paikkansa.

Yhteiskunnan huippuluokkaa edustavat maan kuninkaalliset perheet. Maata johtaa korkein neuvosto, jonka muodostavat seitsemän emiirikunnan johtajat. Näitä arabiemiirikuntia johtaa maan presidentti Khalifa bin Zayed Al Nahyan, joka on myös Abu Dhabin emiiri. Varapresidentti ja Dubain hallitsija on Mohammed bin Rashid Al Maktoum.

Maassa ei ole poliittisia puolueita. Ollessani Emiraateissa vuonna 2016 hyväksyttiin laki, joka kieltää kaiken väärän tiedon välittämisen sosiaalisen median tai muiden tietokanavien välityksellä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, ettei kuninkaallisesta perheestä voi puhua muuta kun mitä he ovat itse julkaisseet. ”Sopimattomasta” puheesta voi saada kovan rangaistuksen ja joutua jopa vankilaan. Siksi tieto kuninkaallisesta perheestä on hyvin rajoitettua ja perustuu usein heidän itsensä julkaisemiin uutisiin ja tiedotteisiin.

katlin2

Dubain emiiri Muhammad ibn Rashid Al-Maktum

Emiraattien toinen arvovaltainen luokka ovat paikalliset eli emiraatit. Heidän osuutensa koko väestöstä on noin 10 prosenttia eli reilu miljoonaa. Paikalliset ovat hyvin ylpeitä maan johtajista, joista he puhuvat vain kunnioitettavasti, sillä Emiraattien hurjaa nousua ja kasvavaa hyvinvointiaa paikallisten keskuudessa pidetään maan johtajien ansioina.

Suuri osa Arabiemiraattien kansalaisista ei työskentele, sillä valtio takaa kansalaisille isot tuet ja sosiaaliturvan. Valtio on käynnistänyt emiratisaatioksi kutsutun hankkeen, jonka tarkoituksena on saada paikalliset työllistymään julkiselle ja yksityiselle sektorille. Kansalaisten osuus yksityisen sektorin työvoimasta on erittäin pieni, vain noin 0,34 prosenttia. Yksityisen sektorin työpaikkoja pidetään kehnompina verrattuna julkisen sektorin paikkoihin, ja siksi emiraatteja kohtaa eniten valtion virroissa, pankeissa ja johtoasemissa. Valtio pyrkii emiratisaatiohankkeella vähentämään riippuvuuttaan ulkomaisesta työvoimasta ja kehottaa siksi kansalaisiaan osallistumaan voimakkaammin työelämään.

katlin3.JPG

2. joulukuuta juhlitaan kansallispäivää. Kuvassa ilmavoimien esityslento Abu Dhabin rannalla 2016

Arabiemiraattien keskiluokkaan kuuluvat länsimaalaiset koulutetut asiantuntijat. Näiden ekspatriaattien asema on yhteiskunnassa kunnioitettu, ja heidän osaamista arvostetaan kasvavan yhteiskunnan kehittämisessä. Kaikki siirtotyöläiset oleskelevat Arabiemiraateissa työluvan perusteella, joka myönnetään kerrallaan vuodeksi tai pariksi.

Kansalaisuuden myöntäminen maahanmuuttajalle on käytännössä mahdotonta. Länsimaalainen ekspatriaatti työskentelee yleensä kansainvälisessä yrityksessä, instituutissa tai yrittäjänä, jolloin työkielenä on englanti. Heillä on erinomaiset mahdollisuudet saada korkeapalkkainen työpaikka ja sen lisäksi korvaukset asuinpaikasta ja koulutusmaksuista. Arabiemiraatit on täydellinen maa paikansa löytäneelle ekspatriaatille, sille se tarjoaa hyvät tulot, monipuoliset palvelut, turvallisen ympäristön ja arvostetun aseman yhteiskunnassa.

Toimistotehtävissä työskentelevät myös arabian- ja englannintaitoiset koulutetut ei-länsimaalaiset. Siihen kuuluvat maahanmuuttajat arabivaltioista ja muista Aasian ja Afrikan maista, joiden asemansa on hieman alhaisempi kuin länsimaalaisten, vaikka osaaminen olisikin samanarvoista.

Palvelualalla törmää useimmiten Etelä-Aasiasta kotoisin oleviin englannintaitoisiin työläisiin, joilla ei välttämättä ole sen kummempaa osaamista, mutta englannin taito tarjoaa heille mahdollisuuden työskennellä palvelualalla. Kokemukseni mukaan asiakaspalvelu Emiraateissa on erittäin ystävällistä, kohteliasta ja ammattitaitoista.

katlin4

Perinteinen vesitaksi Dubai Creek’illä – yhteys vanhan ja uuden kaupunkiosan välillä.

Alimpana yhteiskunnan luokkana nähdään ns. raskaan työn tekijät Etelä-Aasiasta. He ovat ahkeria siivoojia, taksikuskeja ja rakennusmiehiä. Ei ole salaisuus, että hekin ovat paremman elämän perässä ja toivovat voivansa tienesteillään parantaa perheidensä olosuhteita kotimaissa. He asuvat vierastyöläisille tarkoitetuissa taloissa eristetyillä alueilla kaupunkien laitamilla.

Työolot ja ihmisoikeudet ovat todella huonot Etelä-Aasiasta tulleiden vierastyöläisten kohdalla – matala palkka, armoton työaika ja sosiaaliturvattomuus ovat vain ongelmista pienimpiä. On nimittäin tavallista, että siirtotyöläiseltä otetaan passi pois ja kotiinlähtöä pitää anoa työnantajalta.

Siirtolaiset elävät suuresti vain työnantajan armolla, eikä heillä ole mahdollisuutta saada apua mistään. Pahimmista tapauksista kuullan ihmisoikeusjärjestöjen kautta, mutta ne eivät heijasta tilanteen koko karmeaa todellisuutta. Suhtautuminen heihin on erittäin valitettavaa. Emiraatit perustelevat väärinkäytöksiä sillä, että vierastyöläiset tienaavat kuitenkin enemmän kuin kotimaissaan, mikä pitää osittain paikkaansa. On pakko kysyä, käytetäänkö hädänalaisia hyväkseen ja miksi heitä ei kohdella samoin kuin muita siirtolaisia.

katlin5.JPG

Dubaissa rakentamiselle ei näy loppua

Mitä näistä luokkaeroista voisi päätellä? Ehkä sen, että kansalaisuudella ja etnisyydellä todellakin on väliä Arabiemiraateissa. Maa tarjoaa loputtomia mahdollisuuksia vain yhteiskunnan valituille jäsenille vastineeksi heidän lojaaliudestaan valtiota kohtaan. Kouluttamattomilla siirtolaisilla ei puolestaan ole mahdollisuutta vaikuttaa omaan kohtaloonsa.  Tällainen järjestelmä koettelee suomalaisen vakaumusta kohdella kaikkia ihmisiä tasa-arvoisesti riippumatta heidän taustoistaan.

”Tämä on se hetki, kun tarvitaan hyvää journalismia”

Ulriikka Myöhänen
Kirjoittaja opiskelee journalistiikkaa Jyväskylän yliopistossa ja
haaveilee työstä ulkomaantoimittajana.
Kuvat: Milja Rämö

Basaarien värikirjo, säännölliset rukouskutsut, kaduilla kuljeksiva ihmispaljous ja villinä käyvä liikenne, jossa puikkelehtivat niin autot, kamelit, hevoset kuin nenäliinoja kauppaavat pikkulapsetkin – sellainen kaupunki Kairo on. Kaiken huiskeen keskeltä nousevat pyramidien huiput jyhkeinä ja rauhallisina, kuin uinuen.

Kolmentoista hengen matkaseurue reissasi lokakuussa viikoksi Kairoon opiskelemaan FIMEn järjestämälle Reporting the Middle East -kurssille. Kurssille osallistui opiskelijoita niin Jyväskylän, Tampereen kuin Helsingin yliopistoista. Kurssi johdatteli osallistujat Egyptin nykytilanteeseen ja syvensi ymmärrystä maan mediamaisemasta ja toimittajien asemasta yhteiskunnassa.

uutiskirje52016

Kuulimme luennoilla ja vierailuilla puheenvuoroja monenlaisista näkökulmista. Luennoitsijoina oli egyptiläisiä ja ulkomaalaisia toimittajia, media-alan tutkijoita ja opettajia sekä eri instituuttien edustajia. Joukkoon mahtui sekä presidentti al-Sisin vastustajia että tukijoita. Luennot pidettiin Kairon amerikkalaisella yliopistolla, ja lisäksi vierailimme muun muassa egyptiläisissä tv-studioissa ja uutistoimituksissa, tutkimuskeskuksessa, Suomen suurlähetystössä ja Aleksandrian Ruotsin-instituutissa.

_MIO0042.JPG

Vierailu Aleksandrian TV-asemalle

 

Tahrir – unelma vapaudesta

Egyptiä järisyttivät kuutisen vuotta sitten lukuisat kansannousut ja protestit, jotka kumpusivat kurjasta yhteiskunnallisesta tilanteesta. Kansa turhautui yksinvaltiaan ottein maata hallinneeseen presidentti Mubarakiin, yhteiskunnassa rehottavaan korruptioon ja erityisesti nuorten egyptiläisten työttömyyteen. Alkoi aikakausi, jota meillä länsimaissa myös arabikevääksi kutsutaan.

Tiedot Tunisiassa alkaneesta vallankumouksesta kulkeutuivat laajalle sosiaalisen media kautta – niin laajalle, että joulukuussa 2010 tunisialaisella torilla alkunsa saanutta tapahtumasarjaa kutsutaan myös Twitter-vallankumoukseksi. Sosiaalisen median kanavat olivat hyvin toimiva väline tiedonkulussa, mutta protestin takana seisoivat todelliset, muutosta vaativat kansalaiset.

Kairon kuuluisasta Tahririn aukiosta tuli poliittisten tapahtumien näyttämö, kun 18 päivää jatkuneet mielenosoitukset keräsivät aukiolle parhaimmillaan satojatuhansia muutosta vaativia egyptiläisiä. Nyt, vuonna 2016, aukion reunalla seisoessa ja vilkkaana käyvää liikennettä tarkkaillessa mieli herkistyy. Tällä paikalla rakennettiin unelmaa kotimaasta, jossa sananvapaudella ja yhdenvertaisuudella on paikkansa. Toisin kuitenkin kävi.

_mio0216

Ajatuskartta Mada Masr’n toimituksessa

23 vangittua journalistia

Muslimiveljeskuntaan kuuluvan presidentti Mursin aikana media näki toivon pilkahduksen. Uusia televisioasemia ja lehtiä perustettiin, ja journalismista tuli moniäänisempää ja ammattimaisempaa. Median vapautuminen ja alan virkistyminen näkyi myös buumina egyptiläisten kulutustottumuksissa: oli tärkeää pysyä kartalla uuden suunnan ottaneen yhteiskunnan tapahtumista.

Kun armeija kaappasi vallan Mursilta heinäkuussa 2013, alkoi media-alan alamäki. Nykyään presidenttiä ja hallitusta koskeville soraäänille ei ole tilaa julkisessa keskustelussa, ja toimittajia ja aktivisteja vangitaan milloin mistäkin syystä. CPJ:n (Committee to Protect Journalists) mukaan Egyptissä vangittiin vuonna 2015 toiseksi eniten journalisteja koko maailmassa. Ykkössijaa pitää Kiina.

Al-Sisin kovat otteet median hiljentämiseksi ovat johtaneet siihen, että monet yksityiset ja julkiset mediat tukevat tiukasti presidenttiä yhteiskunnan epäkohdista huolimatta, kertoo Freedom Housen Freedom of the Press 2016 -raportti. Sama viesti kuului myös useiden kurssin luennoitsijoiden puheenvuoroissa: Egyptissä toimivia toimittajia pidätetään, uhkaillaan ja pahoinpidellään. Heiltä voidaan evätä pääsy oikeudenkäynteihin, joissa heidät vangitaan jopa vuosiksi. Toiset luennoitsijoista, jotka edustivat presidenttiä ja hallitusta tukevia tahoja, puolestaan kuittasivat tiedot ja tilastot vangitsemisista ”huhupuheina”.

_mio0185

Tarinoita, jotka tekevät muutoksen

Yksi Reporting the Middle East -kurssin vierailukohteista oli Mada Masr’n uutistoimitus. Mada Masr on yksityinen toimija, joka näinkin vaikeana aikana pyrkii journalismissaan riippumattomuuteen. Toimituksessa töitä paiskivat nuoret, rohkeat journalistit.

– Ilmassa on koko ajan pelkoa ja vainoharhaisuuden tuntua. Kun kontaktoimme lähteitämme, pyrimme valitsemaan turvallisimmat kanavat. Emme me näe itseämme sankareina. Me vain yritämme tehdä journalismia, toimittajat kertoivat.

Yksi Mada Masr’n toimittajista kirjoitti vastikään armeijasta jutun, joka johti hänen vangitsemiseensa. Myöhemmin hän pääsi vapauteen.

– Median tila kutistuu koko ajan. Tilanne on vaikea, ja me journalistit kohtaamme monia ongelmia. Kuilu, jota yritämme täyttää, kasvaa koko ajan. Mutta jos emme voi tehdä näitä tarinoita, niin ei ole mitään järkeä toimia ollenkaan. Tämä on se hetki, kun tarvitaan hyvää journalismia, toimituksen nuoret naistoimittajat kiteyttivät.

_mio0191

Mada Masr’n toimittajia

Sykähdyttäviä kohtaamisia ja paikallista kulttuuria

Luentojen ja vierailujen ohella aikaa jäi myös hyvälle ruoalle ja kulttuurille. Tapasimme paikallisia journalistiopiskelijoita illallisen äärellä, luimme kirjoja Aleksandrian komeassa Bibliotheca Alexandrinassa, kummastelimme muumioita Tahririn aukion kupeessa sijaitsevassa kansallismuseossa ja nyökyttelimme Kairon oopperatalolla arabialaisen musiikkiesityksen tahtiin.

Entä ne satumaiset, uinuvat pyramidit ja rauhallisesti eteensä tuijottava sfinksi? Kun niiden äärelle vihdoin päästiin, niin huomattiin, että myös siellä on elämää, vilskettä ja ihmispaljoutta. Kaupungin laidalla keinuivat kamelit ja räpsyivät kamerat, vaikka turistimäärät Egyptissä ovatkin viime vuosina kokeneet hurjan laskun. Miljoonakaupunki Kairo ei tunnu nukkuvan koskaan.