Teatterielämää Teheranissa

Joonas Maristo
Kirjoittaja valmistelee väitöskirjaa persialaisesta ja arabialaisesta historiankirjoituksesta ja sai vuonna 2016 FIMEn tutkijavieraluapurahaa tutkikmukseensa Iranissa.

Iran on kunnostautunut monella kulttuurin alueella. Elokuvan saralla Abbas Kiarostami, Asghar Farhadi ja Jafar Panahi ovat kansainvälisesti tunnettuja. Samoin maailmalla tunnetaan rikas klassinen persialainen kirjallisuus; Hafez, Omar Khaiyyam, Maulana Rumi ja Ferdousi. Varsin harva kuitenkin tietää, millaisessa teatterin hurmassa nyky-Iranissa eletään.

Perinteistä iranilaista teatteria edustaa täzʿiye-perinne, joka tosin liittyy vain uskonnollisen muharram-kuun juhlallisuuksiin ja Huseinin (k. 680) marttyyrikuolemaan. Täzʿiye-näytöksissä käydään useiden näyttelijöiden voimin läpi Huseinin kuolemaan johtaneet tapahtumat, jotka määrittävät shiialaista uskonnollista kokemusta ja maailmankuvaa. Tähän perinteeseen kuuluu myös laulelmallisuutta, ja useat kohtaukset lauletaan.  Täzʿiye-perinteellä on siis toistaisesi hyvin rajattu käyttöyhteys, eikä siitä juuri ole ammennettu ideoita moderniin tai kokeilevaan teatteriin.

Toisaalta Iranissa ja erityisesti Teheranissa on kehittynyt rikas uuden ja kokeilevan teatterin kenttä. Satoja näytelmiä on käännetty persiaksi englannista mutta myös muista eurooppalaisista kielistä kuten ranskasta, venäjästä, saksasta ja italiasta, ja näytelmäkirjallisuuden klassikot tunnetaankin Iranissa hyvin. Esimerkiksi Ibsenin Peer Gynt on käännetty suoraan norjasta. Joistakin teatteriklassikoista kuten Anton Tšehovin Kirsikkapuistosta on useita käännöksiä, Shakespearen Hamletista tusinan verran. Myös Bertol Brechtiä, Samuel Beckettiä ja August Strindbergiä on käännetty.

Klassikoista tehdään myös omaperäisiä sovituksia. Esimerkiksi pari vuotta sitten Teheranissa pyörinyt Shakespearen Macbeth edusti uutta kokeilevaa teatteria; näytelmän teksti oli kokonaisuudessaan kirjoitettu uudestaan alkuperäisen pohjalta.  Syksyllä 2016 yksityisessä Vapaassa Teatterissa (te’ātr-e āzād) pyöri sovitus John Websterin (1580–1634) näytelmästä Malfin herttuatar. Lähes nelituntinen maratonesitys oli todella suosittu ja veti yli kolmekymmentä kertaa salin täyteen. Tyylinmukaisesti vanhasta englannista klassiselle persialle käännetty näytelmä oli rytmiltään ja näyttelijäsuorituksiltaan todellinen taidonnäyte. Puvustukseen oli panostettu, asuja oli paljon ja ne olivat kuin oopperan näyttämöltä.

Hamletin esityksestä Teheranissa /

Hamletin sovitus Teheranissa / Flickr CC 2016 Amir Safar

Ohjaaja Muhammad Rezai Rad oli hionut yksityiskohdat kohdilleen: Näyttelijöitä piinasi aina vähän väliä näkymätön kärpänen, joka laskeutui heidän kasvoilleen tai häiritsi vastanäyttelijän suoritusta. Kohtausten välissä lavan etupuolta raahusti ilveilijäkaksikko, humoristinen lisäys, joka käsikynkkää kävellen ja hihittäen parodioi edellisen kohtauksen näyttelijöitä, heidän ilmeitään, eleitään ja äänenpainojaan. Kaksi tai kolme kertaa näytelmän aikana vuorosanoja oli häivytetty pois. Näyttelijä aloittaa lauseen, vastanäyttelijä vastaa, mutta kesken lauseen ääni katoaa, vain huulet liikkuvat. Oikein ajoitettuna efekti saa katsojan höristämään korviaan: onko näyttelijältä mennyt ääni, pilaileeko ohjaaja katsojien kustannuksella vai onko kyse sensuurista? Kyse ei ollut sensuurista vaan ohjaajan tarkasti harkitusta sovituksellisesta yksityiskohdasta. Efekti toimi mainiosti; joskus hiljaisuus voi herättää, saada höristämään korvia.

Teheranin teatterielämää voi luonnehtia kokeilevaksi ja se elää nousukauttaan, vaikka valtiollisia tukijärjestelmiä vapaalle teatterille ei olekaan. Helmi-maaliskuussa 2016 Teheranissa pyöri 32 näytelmää, ja kaupungissa on pari- kolmekymmentä teatteria. Suurin osa on yksityisiä, lipputulojen varassa toimivia teattereita, sillä valtion tukijärjestelmää ei ole. Pienemmillä teattereilla ei välttämättä ole edes vakiintunutta osoitetta, vaan näytelmät toteutetaan projekti kerrallaan eri tiloissa, jotka vuokrataan harjoittelun ja esitysten ajaksi. On myös mahdollista, että jotkut pienet produktiot kiertävät joka esityskerta paikasta toiseen esityspaikkoinaan yksityiset olohuoneet, tyhjät varastorakennukset tai kahvilat. Aivan kuten Euroopassakin näyttelijöitä, ohjaajia ja käsikirjoittajia koulutetaan teatterikouluissa, jonne on kova tunku. Sisään otetaan vain murto-osa.

Ibsenin Rosmersholmin esityksestä Teheranissa / Flickr / CC 2010 hapal

Ibsenin Rosmersholmin esitys Teheranissa / Flickr CC 2010 hapal

Tapaan Teheranissa Teatr-e Šahrin eli kaupunginteatterin liepeillä sijaitsevassa kahvilassa Mohsen Abolhasanin. Hän on näyttelijä, kääntäjä, teatteriopettaja ja kulttuurintuottaja, joka valmistelee näytelmäsovitusta Sofi Oksasen kirjasta Kun kyyhkyset katosivat, jonka on tarkoitus tulla näyttämölle vuoden 2016 loppupuolella. Mohsen on myös kääntänyt suurta suosiota saaneen Alan Bennettin näytelmän The History Boys persiaksi. Näytelmä tulee teattereihin kesällä, ja mies itse näyttelee yhtä pääosaa ja vastaa koreografiasta.

Myös paikallisia näytelmäkirjailijoita on monia. Joulukuussa 2016 ensi-iltansa sai Narges Farshin kirjoittama monologi +963, joka kertoi Syyrian sodasta. Näytelmän keskipisteenä on Aleppon kaupunki ja nainen, joka odottaa miestään kotiin. Mies matkustaa Aleppoon muualta Syyriasta ja vaimo yrittää neuvoa tietä puhelimitse. Tien neuvominen osoittautuu kuitenkin vaikeaksi, sillä kaupunki on suurelta osin tuhoutunut. Kadunkulmassa sijainnut kauppa on pommitettu, keskusaukion kohdalla on vain syvä kuoppa eikä katujen nimiä enää lue missään. Näytelmä kertoo muistojen kaupungista, joka ei enää vastaa todellisuutta vaan on olemassa vain ihmisten mielessä. Mikä on todellinen kaupunki? Onko se kaupunki, jota ei enää ole, mutta jonka olemattomien maanmerkkien avulla nainen saattaa neuvoa aviomiehensä luokseen? Vai onko se hajalle pommitettu kaupunki, jonka kuoppia ja epämuodostumia nainen ei tunne, koska ei ole voinut poistua asunnostaan viikkokausiin? Koska maamerkit ovat vaihtuneet, mies eksyy eikä löydä perille.

Jos matkaa Iraniin, Teheranin teatterielämään kannattaa ehdottomasti tutustua. Kaikista Lähi-idän maista juuri Iranissa teatteri kukoistaa elinvoimaisimpana.

Teheranin kaupunginteatteri / Wikimedia Commons CC 2015 Rye-96

Teheranin kaupunginteatteri / Wikimedia Commons CC 2015 Rye-96

Helmikuun neljästoista on Libanonissa rakkauden ja surun päivä

Satu Mäki-Lassila
Kirjoittaja asuu toista vuotta Beirutissa

Ystävänpäivää vietetään Libanonissa perusteellisesti ja näyttävästi.  Libanonilaiset ovat sosiaalisia ihmisiä, jotka rakastavat juhlia, illanistujaisia, pitkiä lounaita ja hyvää seuraa. Ystävänpäivä on yksi hyvä syy kokoontua yhteen ja ostaa lahjoja. Juhlapäivän merkeissä muun muassa timanttikauppa käy normaaliakin vilkkaammin ja kaikkea punaista myydään tukuittain. Kauppiaille, hotelleille ja ravintoloille ystävänpäivä on pieni joulu.

kuninkaaliset-timantit

Alkuperäistä Valentine’s Dayn henkeä mukaillen libanonilainen ystävänpäivä on nimenomaan rakastavaisten. Tänä vuonna jo päivää edeltävänä viikonloppuna hotelleissa ja ravintoloissa oli teemailtoja tähtiesiintyjineen. Ystävänpäivä-leimalla markkinoitiin monenlaisia tapahtumia. Pariskunnille ehdotettiin esimerkiksi ilma-akrobatiaa vaihtoehtona perinteisemmille treffeille periaatteella ”opi luottamaan ja anna mennä”. Ihan jokaiselle pariskunnalle yhteinen roikkuminen katosta roikkuvan silkkinauhan varassa tuskin sopisi yhteisen luottamuksen testaamiseen. Meille se ei ainakaan taitaisi sopia.

kollaasi-valentine

Ystävänpäivän tarjonta saa monia muotoja leipäkärryn ilmapalloista sydänkoristeisiin suklaakakkuihin

Libanonissa ystävänpäivää viettävät sekä kristityt että muslimit. Suurin osa maan muslimeista juhlistaa jouluakin kuusineen ja lahjoineen, mikä osaltaan todistaa libanonilaisten rakkaudesta juhlapäiviin.

Vertailun vuoksi katsokaamme Saudi-Arabiaan, jossa uskonnollinen poliisi on aiempina vuosina kieltänyt ystävänpäivänvieton. sinkkunalleErityisesti punaisten ruusujen myynti helmikuun puolivälissä joutui vuosien ajan kriittisen silmän alle ja jopa takavarikointien kohteeksi. Tänä vuonna uskonnollisen poliisin otetta oli kuitenkin löyhdytetty. Ainakin Jeddassa myytiin avoimesti punaisia ruusuja, nalleja, suklaarasioita ja ilmapalloja. Punaisten ruusujen vapautuksen voi nähdä yhtenä pienenä askeleena Saudi-Arabian modernisaatioprosessissa. Saudien suurmufti toki pitää edelleen ystävänpäivänviettoa harhaoppisena.

Helmikuun 14. päivällä on libanonilaisille romantiikan rinnalla myös surullinen merkitys: pääministeri Rafik Hariri (ja samalla 21 muuta) murhattiin 14.2.2005 pommiräjäytyksellä. Iskun jälkeisinä vuosina ystävänpäivää ei vietetty, koska tapahtuma oli koko kansalle niin traaginen eikä ilakointia vuosipäivänä pidetty suotavana. Nyt kun iskusta on jo 12 vuotta, ystävänpäivänvietto on palautunut ennalleen. Rafik Haririn muistoa kunnioitettiin tänä vuonna suurella Future Movement -puolueen järjestämällä tilaisuudella Beirutin messukeskuksessa. Rafik Haririn kasvokuvat reunustavat myös mm. lentokentälle vievää tietä.

Helmikuun 14. päivä on Libanonissa kansallinen vapaapäivä. Ei ystävänpäivän vaan Haririn murhan vuosipäivän johdosta. Kansallinen vapaapäivä kuitenkin mahdollistaa päivän pyhittämisen myös rakkaudelle.

shooting-hearts

Rakkautta, dramatiikkaa ja soft poweria – turkkilaiset saippuaoopperat valloittavat maailmaa

Sanna Raita-aho
Kirjoittaja on Turkissa asuva toimittaja.
 

Kyyneleitä, dramaattista taustamusiikkia ja hitaita kohtauksia, joissa pariskunta tuijottaa toisiaan tiivisti silmiin. Lisäksi tarinaan sekoitetaan dramaattisia käänteitä ja luokkaeroista ja konservatiivisesta yhteiskunnasta johtuvia jännitteitä.  Näistä aineksista on syntynyt ympäri maailmaa miljoonia katsojia keränneiden turkkilaisten saippuaoopperoiden menestysresepti.

Turkkilaiset saippuaoopperat ovat saavuttaneet suosiota niin Lähi-idässä, Latinalaisessa Amerikassa, Venäjällä kuin Kreikassakin.  Turkkilaislehti Daily Sabahin mukaan saippuaoopperoiden vientiarvo oli viime vuonna 350 miljoonaa dollaria. Saippuaoopperoiden suosio maailmalla on synnyttänyt myös mielenkiintoisia ilmiöitä. IB Times -lehden mukaan ne ovat tehneet turkkilaisista nimistä trendikkäitä Latinalaisessa Amerikassa ja saaneet vanhempia nimeämään lapsiaan niiden mukaan.

IMG_1378.JPG

Saippuaoopperat ovat myös houkutelleet monia turisteja tutustumaan Turkkiin ja sarjan kuvauspaikkoihin.

Vaikka sarjoja ei ole suunniteltu erityisesti ulkomaiselle yleisölle, ne ovat niin suosittuja, että osa tutkijoista on alkanut pitää sarjoja jopa Turkin soft powerin välineenä.  Istanbulilaisen Bilgin yliopiston mediatutkijan Aslı Tunçin mukaan Turkki on vahvistanut saippuaoopperoiden avulla maata koskevia positiivisia mielikuvia erityisesti Lähi-idässä, jossa Turkin hallitus on viime vuosina pyrkinyt ottamaan muutenkin aktiivisempaa roolia.

Sarjojen suosion erityisesti Lähi-idässä on arvioitu johtuvan siitä, että ne pysyttelevät yhteiskunnan normien sisällä ja käsittelevät katsojille tuttuja ongelmia. Toisin kuin länsimaisissa sarjoissa, televisioruudussa ei nähdä seksiä tai alkoholia. Lisäksi sarjat käsittelevät aiheita, jotka ovat arabimaissa todellisuutta mutta samalla julkisessa keskustelussa vaiettuja tabuja – kuten seksiä ennen avioliittoa ja ei-toivottuja raskauksia. Episodit kestävät pisimmillään kaksi tuntia, eikä niissä säästellä tunteita tai kyyneleitä. Kaikkialla tosin näin melodramaattinen tyyli ei ole iskenyt. Esimerkiksi Son-saippuasarjan neljä minuuttia kestänyt itkemiskohtaus jouduttiin lyhentämään vain 30 sekunnin mittaiseksi Ruotsissa.

Saippuaoopperoita on ehditty juhlia myös Lähi-idän naisten voimaantumisen välineenä.  Ilmiötä on käsitellyt esimerkiksi kreikkalaisohjaaja Nina-Maria Paschalidoun Kismet-dokumentissaan. Paschalidoun dokumenttiin haastattelema syyrialaisnainen kertoi, että seksuaalista häirintää käsittelevä saippuaooppera Fatmagül’ün Suçu Ne? (vapaasti suomennettuna Mikä on Fatmagülin syy?) sai hänet hakemaan eroa onnettomasta ja alistavasta avioliitostaan. Arabimediassa on muutenkin raportoitu turkkilaisten saippuasarjojen aiheuttamista avioeroista, kun naiset ovat halunneet eroon huonoista liitoista nähtyään onnellisia pareja televisioruudulla.

Turkkilaistutkija Tunç suhtautuu ajatukseen saippuasarjoista tasa-arvon lähteenä kuitenkin varauksellisesti. Vaikka sarjat tapahtuvatkin pääosin moderneissa ympäristöissä, naisten roolihahmot ovat konservatiivisia. Naisen olemassaolo välittyy lähinnä suhteessa mieheen. Sinkkunaisia tai uraan keskittyviä naisia sarjoissa ei juuri näy. Toisaalta monelle turkkilaiselle katsojalle konservatiiviset sukupuoliroolit ovat normi, joten he eivät valita sisällöstä. Tekijät tietävät mikä myy, ja viihdettä kaipaavat katsojat eivät jää analysoimaan sukupuoliroolien vanhakantaisuutta, Tunç sanoo.

Saippuasarjojen tuotanto on myös kaukana niiden kuvaamasta glamour-maailmasta. Uusia jaksoja kuvataan tiukalla tahdilla usein työntekijöiden terveyden kustannuksella. Työpäivät venyvät usein yli 12 tuntisiksi, ja kuvauksissa on raportoitu niin onnettomuuksista kuin työntekijöiden uupumuksesta johtuvista sairauskohtauksista. Tammikuussa 2015 Turkin työministeriö määrittelikin saippuaoopperoiden kuvauspaikat vaarallisiksi työpaikoiksi, mikä tarkoittaa, että sarjojen tuotantoa tulisi valvoa tietyillä turvallisuusmääräyksillä. Koska monet näyttelijät tekevät töitä freelancer-suhteissa, he jäävät kuitenkin sääntelyn ja ammattiliittojen ulkopuolelle. Tunçin mukaan ongelmiin voitaisiin puuttua vasta, jos tähtinäyttelijät ja -ohjaajat uskaltautuisivat puhumaan ongelmista enemmän julkisuudessa. Jos freelance-näyttelijät puhuvat ongelmista, he ovat riskissä menettää työpaikkansa, koska kovan kilpailun takia uusia tekijöitä löytyy aina. Rahoittajilla taas ei ole myöskään kiinnostusta puuttua ongelmiin, koska heille sarjojen tehokas massatuotanto on hyödyllistä, Tunç arvioi.

Läpileikkaus arabiemiraattilaisesta yhteiskunnasta

Kätlyn Kõrs
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Lähi-idän tutkimuksen maisterivaiheen opiskelija

Arabiemiraatit edustaa maailman kärkeä – se on kosmopoliittinen, innovatiivinen edelläkävijä Lähi-idässä, ja siellä kohtaavat rauhanomaisesti monet kansat ja kulttuurit.

Arabiemiraatit on maailman seitsemänneksi vaurain valtio. Maalla on neljänneksi isoimmat öljyvarat maailmassa ja se onkin vahvasti riippuvainen öljytuloista. 1950-luvulta lähtien öljyn löydyttyä Arabiemiraatit on nauttinut hurjasta talouskasvusta. Talouskasvun ja yhteiskunnan uudistuksien myötä tarve ulkopuoliselle asiantuntemukselle ja ammattitaidoille on kasvanut.

Maa pyrkii monipuolistamaan talouttaan, ja sen suurimpia aloitteita sen tavoittamiseksi ovat Khalifa-satama, World Expo 2020 ja Dubai International Financial Center, jotka on perustettu kutsumaan maahan rahoitusalan investointeja. Poikkeukselliset nähtävyydet, muun muassa maailman korkein rakennus Burj Khalifa, on rakennettu turistien houkuttelemiseksi.

DSC_0064.JPG

 

Dubain katukuva yllättää – vaikka tietäisikin, että Dubaissa suuri osa väestöstä on siirtotyöläisiä, todellisuuden hahmottaa vasta siellä ollessaan. Arabiemiraateissa asuu noin 10 miljoonaa asukasta, joista yli puolet on kotoisin Etelä-Aasiasta, ja vain 12 prosenttia väestöstä on paikallisia emiraatteja. Toisen siirtolaisryhmän muodostavat länsimaalaiset. Siirtolaiset ovat Emiraateissa työn perusteella.

Kokemukseni Arabiemiraateista perustuu opiskeluun American University of Sharjah’issa vuonna 2016. Puolen vuoden oleskelu Arabiemiraateissa tarjosi minulle mahdollisuuden tutustua emiraattilaiseen yhteiskuntaan. Asuessani Emiraatteissa opin, että yhteiskunta toimii tietyillä ääneenlausumattomilla luokkajärjestelmän ehdoilla, ja jokaisella on siinä paikkansa.

Yhteiskunnan huippuluokkaa edustavat maan kuninkaalliset perheet. Maata johtaa korkein neuvosto, jonka muodostavat seitsemän emiirikunnan johtajat. Näitä arabiemiirikuntia johtaa maan presidentti Khalifa bin Zayed Al Nahyan, joka on myös Abu Dhabin emiiri. Varapresidentti ja Dubain hallitsija on Mohammed bin Rashid Al Maktoum.

Maassa ei ole poliittisia puolueita. Ollessani Emiraateissa vuonna 2016 hyväksyttiin laki, joka kieltää kaiken väärän tiedon välittämisen sosiaalisen median tai muiden tietokanavien välityksellä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, ettei kuninkaallisesta perheestä voi puhua muuta kun mitä he ovat itse julkaisseet. ”Sopimattomasta” puheesta voi saada kovan rangaistuksen ja joutua jopa vankilaan. Siksi tieto kuninkaallisesta perheestä on hyvin rajoitettua ja perustuu usein heidän itsensä julkaisemiin uutisiin ja tiedotteisiin.

katlin2

Dubain emiiri Muhammad ibn Rashid Al-Maktum

Emiraattien toinen arvovaltainen luokka ovat paikalliset eli emiraatit. Heidän osuutensa koko väestöstä on noin 10 prosenttia eli reilu miljoonaa. Paikalliset ovat hyvin ylpeitä maan johtajista, joista he puhuvat vain kunnioitettavasti, sillä Emiraattien hurjaa nousua ja kasvavaa hyvinvointiaa paikallisten keskuudessa pidetään maan johtajien ansioina.

Suuri osa Arabiemiraattien kansalaisista ei työskentele, sillä valtio takaa kansalaisille isot tuet ja sosiaaliturvan. Valtio on käynnistänyt emiratisaatioksi kutsutun hankkeen, jonka tarkoituksena on saada paikalliset työllistymään julkiselle ja yksityiselle sektorille. Kansalaisten osuus yksityisen sektorin työvoimasta on erittäin pieni, vain noin 0,34 prosenttia. Yksityisen sektorin työpaikkoja pidetään kehnompina verrattuna julkisen sektorin paikkoihin, ja siksi emiraatteja kohtaa eniten valtion virroissa, pankeissa ja johtoasemissa. Valtio pyrkii emiratisaatiohankkeella vähentämään riippuvuuttaan ulkomaisesta työvoimasta ja kehottaa siksi kansalaisiaan osallistumaan voimakkaammin työelämään.

katlin3.JPG

2. joulukuuta juhlitaan kansallispäivää. Kuvassa ilmavoimien esityslento Abu Dhabin rannalla 2016

Arabiemiraattien keskiluokkaan kuuluvat länsimaalaiset koulutetut asiantuntijat. Näiden ekspatriaattien asema on yhteiskunnassa kunnioitettu, ja heidän osaamista arvostetaan kasvavan yhteiskunnan kehittämisessä. Kaikki siirtotyöläiset oleskelevat Arabiemiraateissa työluvan perusteella, joka myönnetään kerrallaan vuodeksi tai pariksi.

Kansalaisuuden myöntäminen maahanmuuttajalle on käytännössä mahdotonta. Länsimaalainen ekspatriaatti työskentelee yleensä kansainvälisessä yrityksessä, instituutissa tai yrittäjänä, jolloin työkielenä on englanti. Heillä on erinomaiset mahdollisuudet saada korkeapalkkainen työpaikka ja sen lisäksi korvaukset asuinpaikasta ja koulutusmaksuista. Arabiemiraatit on täydellinen maa paikansa löytäneelle ekspatriaatille, sille se tarjoaa hyvät tulot, monipuoliset palvelut, turvallisen ympäristön ja arvostetun aseman yhteiskunnassa.

Toimistotehtävissä työskentelevät myös arabian- ja englannintaitoiset koulutetut ei-länsimaalaiset. Siihen kuuluvat maahanmuuttajat arabivaltioista ja muista Aasian ja Afrikan maista, joiden asemansa on hieman alhaisempi kuin länsimaalaisten, vaikka osaaminen olisikin samanarvoista.

Palvelualalla törmää useimmiten Etelä-Aasiasta kotoisin oleviin englannintaitoisiin työläisiin, joilla ei välttämättä ole sen kummempaa osaamista, mutta englannin taito tarjoaa heille mahdollisuuden työskennellä palvelualalla. Kokemukseni mukaan asiakaspalvelu Emiraateissa on erittäin ystävällistä, kohteliasta ja ammattitaitoista.

katlin4

Perinteinen vesitaksi Dubai Creek’illä – yhteys vanhan ja uuden kaupunkiosan välillä.

Alimpana yhteiskunnan luokkana nähdään ns. raskaan työn tekijät Etelä-Aasiasta. He ovat ahkeria siivoojia, taksikuskeja ja rakennusmiehiä. Ei ole salaisuus, että hekin ovat paremman elämän perässä ja toivovat voivansa tienesteillään parantaa perheidensä olosuhteita kotimaissa. He asuvat vierastyöläisille tarkoitetuissa taloissa eristetyillä alueilla kaupunkien laitamilla.

Työolot ja ihmisoikeudet ovat todella huonot Etelä-Aasiasta tulleiden vierastyöläisten kohdalla – matala palkka, armoton työaika ja sosiaaliturvattomuus ovat vain ongelmista pienimpiä. On nimittäin tavallista, että siirtotyöläiseltä otetaan passi pois ja kotiinlähtöä pitää anoa työnantajalta.

Siirtolaiset elävät suuresti vain työnantajan armolla, eikä heillä ole mahdollisuutta saada apua mistään. Pahimmista tapauksista kuullan ihmisoikeusjärjestöjen kautta, mutta ne eivät heijasta tilanteen koko karmeaa todellisuutta. Suhtautuminen heihin on erittäin valitettavaa. Emiraatit perustelevat väärinkäytöksiä sillä, että vierastyöläiset tienaavat kuitenkin enemmän kuin kotimaissaan, mikä pitää osittain paikkaansa. On pakko kysyä, käytetäänkö hädänalaisia hyväkseen ja miksi heitä ei kohdella samoin kuin muita siirtolaisia.

katlin5.JPG

Dubaissa rakentamiselle ei näy loppua

Mitä näistä luokkaeroista voisi päätellä? Ehkä sen, että kansalaisuudella ja etnisyydellä todellakin on väliä Arabiemiraateissa. Maa tarjoaa loputtomia mahdollisuuksia vain yhteiskunnan valituille jäsenille vastineeksi heidän lojaaliudestaan valtiota kohtaan. Kouluttamattomilla siirtolaisilla ei puolestaan ole mahdollisuutta vaikuttaa omaan kohtaloonsa.  Tällainen järjestelmä koettelee suomalaisen vakaumusta kohdella kaikkia ihmisiä tasa-arvoisesti riippumatta heidän taustoistaan.

”Tämä on se hetki, kun tarvitaan hyvää journalismia”

Ulriikka Myöhänen
Kirjoittaja opiskelee journalistiikkaa Jyväskylän yliopistossa ja
haaveilee työstä ulkomaantoimittajana.
Kuvat: Milja Rämö

Basaarien värikirjo, säännölliset rukouskutsut, kaduilla kuljeksiva ihmispaljous ja villinä käyvä liikenne, jossa puikkelehtivat niin autot, kamelit, hevoset kuin nenäliinoja kauppaavat pikkulapsetkin – sellainen kaupunki Kairo on. Kaiken huiskeen keskeltä nousevat pyramidien huiput jyhkeinä ja rauhallisina, kuin uinuen.

Kolmentoista hengen matkaseurue reissasi lokakuussa viikoksi Kairoon opiskelemaan FIMEn järjestämälle Reporting the Middle East -kurssille. Kurssille osallistui opiskelijoita niin Jyväskylän, Tampereen kuin Helsingin yliopistoista. Kurssi johdatteli osallistujat Egyptin nykytilanteeseen ja syvensi ymmärrystä maan mediamaisemasta ja toimittajien asemasta yhteiskunnassa.

uutiskirje52016

Kuulimme luennoilla ja vierailuilla puheenvuoroja monenlaisista näkökulmista. Luennoitsijoina oli egyptiläisiä ja ulkomaalaisia toimittajia, media-alan tutkijoita ja opettajia sekä eri instituuttien edustajia. Joukkoon mahtui sekä presidentti al-Sisin vastustajia että tukijoita. Luennot pidettiin Kairon amerikkalaisella yliopistolla, ja lisäksi vierailimme muun muassa egyptiläisissä tv-studioissa ja uutistoimituksissa, tutkimuskeskuksessa, Suomen suurlähetystössä ja Aleksandrian Ruotsin-instituutissa.

_MIO0042.JPG

Vierailu Aleksandrian TV-asemalle

 

Tahrir – unelma vapaudesta

Egyptiä järisyttivät kuutisen vuotta sitten lukuisat kansannousut ja protestit, jotka kumpusivat kurjasta yhteiskunnallisesta tilanteesta. Kansa turhautui yksinvaltiaan ottein maata hallinneeseen presidentti Mubarakiin, yhteiskunnassa rehottavaan korruptioon ja erityisesti nuorten egyptiläisten työttömyyteen. Alkoi aikakausi, jota meillä länsimaissa myös arabikevääksi kutsutaan.

Tiedot Tunisiassa alkaneesta vallankumouksesta kulkeutuivat laajalle sosiaalisen media kautta – niin laajalle, että joulukuussa 2010 tunisialaisella torilla alkunsa saanutta tapahtumasarjaa kutsutaan myös Twitter-vallankumoukseksi. Sosiaalisen median kanavat olivat hyvin toimiva väline tiedonkulussa, mutta protestin takana seisoivat todelliset, muutosta vaativat kansalaiset.

Kairon kuuluisasta Tahririn aukiosta tuli poliittisten tapahtumien näyttämö, kun 18 päivää jatkuneet mielenosoitukset keräsivät aukiolle parhaimmillaan satojatuhansia muutosta vaativia egyptiläisiä. Nyt, vuonna 2016, aukion reunalla seisoessa ja vilkkaana käyvää liikennettä tarkkaillessa mieli herkistyy. Tällä paikalla rakennettiin unelmaa kotimaasta, jossa sananvapaudella ja yhdenvertaisuudella on paikkansa. Toisin kuitenkin kävi.

_mio0216

Ajatuskartta Mada Masr’n toimituksessa

23 vangittua journalistia

Muslimiveljeskuntaan kuuluvan presidentti Mursin aikana media näki toivon pilkahduksen. Uusia televisioasemia ja lehtiä perustettiin, ja journalismista tuli moniäänisempää ja ammattimaisempaa. Median vapautuminen ja alan virkistyminen näkyi myös buumina egyptiläisten kulutustottumuksissa: oli tärkeää pysyä kartalla uuden suunnan ottaneen yhteiskunnan tapahtumista.

Kun armeija kaappasi vallan Mursilta heinäkuussa 2013, alkoi media-alan alamäki. Nykyään presidenttiä ja hallitusta koskeville soraäänille ei ole tilaa julkisessa keskustelussa, ja toimittajia ja aktivisteja vangitaan milloin mistäkin syystä. CPJ:n (Committee to Protect Journalists) mukaan Egyptissä vangittiin vuonna 2015 toiseksi eniten journalisteja koko maailmassa. Ykkössijaa pitää Kiina.

Al-Sisin kovat otteet median hiljentämiseksi ovat johtaneet siihen, että monet yksityiset ja julkiset mediat tukevat tiukasti presidenttiä yhteiskunnan epäkohdista huolimatta, kertoo Freedom Housen Freedom of the Press 2016 -raportti. Sama viesti kuului myös useiden kurssin luennoitsijoiden puheenvuoroissa: Egyptissä toimivia toimittajia pidätetään, uhkaillaan ja pahoinpidellään. Heiltä voidaan evätä pääsy oikeudenkäynteihin, joissa heidät vangitaan jopa vuosiksi. Toiset luennoitsijoista, jotka edustivat presidenttiä ja hallitusta tukevia tahoja, puolestaan kuittasivat tiedot ja tilastot vangitsemisista ”huhupuheina”.

_mio0185

Tarinoita, jotka tekevät muutoksen

Yksi Reporting the Middle East -kurssin vierailukohteista oli Mada Masr’n uutistoimitus. Mada Masr on yksityinen toimija, joka näinkin vaikeana aikana pyrkii journalismissaan riippumattomuuteen. Toimituksessa töitä paiskivat nuoret, rohkeat journalistit.

– Ilmassa on koko ajan pelkoa ja vainoharhaisuuden tuntua. Kun kontaktoimme lähteitämme, pyrimme valitsemaan turvallisimmat kanavat. Emme me näe itseämme sankareina. Me vain yritämme tehdä journalismia, toimittajat kertoivat.

Yksi Mada Masr’n toimittajista kirjoitti vastikään armeijasta jutun, joka johti hänen vangitsemiseensa. Myöhemmin hän pääsi vapauteen.

– Median tila kutistuu koko ajan. Tilanne on vaikea, ja me journalistit kohtaamme monia ongelmia. Kuilu, jota yritämme täyttää, kasvaa koko ajan. Mutta jos emme voi tehdä näitä tarinoita, niin ei ole mitään järkeä toimia ollenkaan. Tämä on se hetki, kun tarvitaan hyvää journalismia, toimituksen nuoret naistoimittajat kiteyttivät.

_mio0191

Mada Masr’n toimittajia

Sykähdyttäviä kohtaamisia ja paikallista kulttuuria

Luentojen ja vierailujen ohella aikaa jäi myös hyvälle ruoalle ja kulttuurille. Tapasimme paikallisia journalistiopiskelijoita illallisen äärellä, luimme kirjoja Aleksandrian komeassa Bibliotheca Alexandrinassa, kummastelimme muumioita Tahririn aukion kupeessa sijaitsevassa kansallismuseossa ja nyökyttelimme Kairon oopperatalolla arabialaisen musiikkiesityksen tahtiin.

Entä ne satumaiset, uinuvat pyramidit ja rauhallisesti eteensä tuijottava sfinksi? Kun niiden äärelle vihdoin päästiin, niin huomattiin, että myös siellä on elämää, vilskettä ja ihmispaljoutta. Kaupungin laidalla keinuivat kamelit ja räpsyivät kamerat, vaikka turistimäärät Egyptissä ovatkin viime vuosina kokeneet hurjan laskun. Miljoonakaupunki Kairo ei tunnu nukkuvan koskaan.

Sabran ja Shatilan muisto ei haalistu

Eveliina Kupula
Kirjoittaja on valtiotieteiden opiskelija Helsingin yliopistosta.

Muutama viikko  sitten tuli kuluneeksi 34 vuotta verilöylystä, joka tapahtui 16.-18.9.1982 Sabrassa ja Shatilan pakolaisleirissä Beirutin laitamilla. Verilöylyn muistopäivä järjestetään vuosittain, ja se on tunteikas päivä paikallisille. Allekirjoittaneelle muistopäivään ja sen ohjelmaan osallistuminen oli paitsi kertana ensimmäinen, myös ensikosketus palestiinalaisyhteisöön Libanonin pakolaisleireillä.

Päivän ohjelma alkoi aamulla Ghobeiryn kulttuurikeskuksessa, joka sijaitsee Kuwaitin suurlähetystön kyljessä, aivan Shatilan vieressä. Lähetystön katto, josta on avara näkymä alueelle, toimi verilöylyyn johtaneen operaation aikana yhtenä Israelin armeijan tarkkailuasemana. Shatilan alue ja sen rajat erottuvat selvästi maisemasta. Tiiviisti rakennettujen, elämää nähneiden talojen välissä roikkuvat johdot muodostavat seitin kapeiden kujien ylle, ja Shatilan pääkatua reunustavat lukuisat kojut ja putiikit kuhisevat ihmisiä.

Kulttuurikeskuksessa ohjelmassa oli puheita sekä lasten partioryhmien esityksiä. Moni yleisössä oli varustautunut lipuin ja palestiinalaishuivein osan pidellessä käsissään verilöylyssä menehtyneiden omaistensa kuvia. Puheet olivat pääosin arabiaksi, ja keskeistä sanomaa lukuun ottamatta jotkin yksityiskohdat jäivät arvoitukseksi, vaikka takana onkin jo muutama vuosi määrätietoista kielenopiskelua. Palataan kuitenkin siihen, miksi nämä ihmiset olivat kulttuurikeskukseen kokoontuneet eli 34 vuoden takaisiin tapahtumiin.

 

Torstaipäivän iltana 16.9.1982 Elie Hobeikan johtamat kristityt falangistijoukot tunkeutuivat Sabran ja Shatilan pakolaisleireihin. Israelin armeija, joka johti operaatiota, oli piirittänyt alueen ja valaisi sitä valoammuksin. Falangistien tehtävänä oli etsiä noin 2000 PLO:n taistelijaa, joiden väitettiin piileskelevän leirissä siviilien joukossa.

PLO:n taistelijat oli muutamaa viikkoa aikaisemmin evakuoitu Beirutista kansainvälisten joukkojen valvonnassa tulitaukosopimuksen ehtojen mukaisesti. Niissä samaisissa ehdoissa taattiin myös alueelle jääneiden palestiinalaispakolaisten turvallisuus pakolaisleireillä.

Turvallisuuden sijaan seuraavan noin 36 tunnin aikana falangistijoukkojen jäljiltä näissä leireissä kuoli eri lähteiden mukaan 460 – 3500 palestiinalaispakolaista. Aseistamattomat miehet, naiset, lapset ja vanhukset joutuivat silmittömän ja mielivaltaisen väkivallan kohteiksi. Ulospääsyä piiritetystä leiristä ei ollut, ja siviilien lukuisat yritykset kertoa leirissä meneillään olevista tapahtumista niiden lopettamiseksi olivat tuloksettomia.

 

Muistopäivä jatkui puheiden jälkeen yhteismarssilla kulttuurikeskukselta Shatilaan, jossa kokoonnuimme laskemaan seppeleen verilöylyn muistomerkille. Pieni muistomerkkiä ympäröivä pihamaa täyttyi kulkueen lisäksi lukuisista median edustajista, ja päivä olikin kohtuullisen näkyvästi esillä paikallisessa mediassa.

Verilöylystä selvinneet kertoivat avoimesti kokemuksistaan, eikä tunteenpurkauksilta ollut mahdollista välttyä. Osallistujista useat olivat menettäneet puolisonsa tai lapsiaan verilöylyssä, osa oli edelleen vailla lopullista tietoa läheistensä kohtalosta. Yksi heistä, ja samalla yksi liikuttavimmista kohtaamisista päivän aikana, oli Abu Jamal.

shatila1.jpg

Abu Jamal tuo mieleen oman isoisäni lempeine mutta vakavailmeisine kasvoineen. Hän on saapunut paikalle kantaen kainalossaan jo hivenen rispaantunutta kansiota, jonka kanteen on liimattu teksti ’’Free Palestine’’. Kansiosta hän ottaa esiin sivun, jossa on kuva parikymppisestä nuoresta miehestä. Kuvassa on hänen poikansa Jamal, joka oli verilöylyn tapahtuessa 19- vuotias. Samainen kuva koristaa myös Abu Jamalin takinpielessä olevaa pikkuruista pinssiä.

Poika pakotettiin ulos kotoaan, eikä hänen kohtalostaan ole sen jälkeen tietoa. Abu Jamal kertoo edelleen toivovansa, että kaikkien näiden vuosien jälkeen hänen poikansa vielä jonain päivänä koputtaa perheen kotioveen. Suruisasta olemuksesta huolimatta Abu Jamalin äänestä on aistittavissa pieni toivo siitä, että poika, jonka ruumista ei koskaan löydetty, olisikin elossa. Missä, sitä Abu Jamal ei osaa sanoa.

 

Seppeleenlaskun jälkeen jatkoimme matkaa lounaalle Mar Eliakseen yhdessä paikalle saapuneen italialaisen delegaation, uhrien omaisten sekä Beit Atfal Assumoudin väen kanssa. Beit Atfal Assumoud (BAS), joka tunnetaan myös nimellä The National Institution of Social Care and Vocational Training, on järjestö, joka pyrkii vastaaman pakolaisten ja heidän perheidensä tarpeisiin pakolaisleireissä ympäri Libanonia. BAS toteuttaa muun muassa koulutukseen ja hyvinvointiin liittyviä hankkeita ja tekee myös tiivistä yhteistyötä suomalaisen Psykologien Sosiaalinen Vastuu Ry:n kanssa.

Shatilasta ei ole pitkä matka väkiluvultaan huomattavasti pienempään ja pääosin kristityistä palestiinalaispakolaisista koostuvaan Mar Eliaksen pakolaisleiriin. Paikan päällä Beit Atfal Assumoudin tiloissa lounastimme yhdessä Um ’Arifin ja Um Husseinin kanssa, jotka olivat itsekin saapuneet paikalle ensimmäistä kertaa.

20160916_131111-1-1

Naiset ovat ystävyksiä ja he ovat asuneet toistensa naapureina jo vuosia. Um Hussein kantaa käsissään kuvaa, jossa talon seinustan vieressä lojuu kasa ruumiita. Vieressä seisoo nainen käsi pystyssä, toisessa kädessään repaleinen kankaanpala. Um Hussein osoittaa kuvaa ja kertoo: ’’Tuo kuvassa seisova nainen olen minä. Tämä tässä on mieheni ruumis ja tuossa makaa poikani.’’

Um ’Arif, joka myös menetti perheenjäseniään verilöylyssä, kertoo, että usko on auttanut häntä selviämään tapahtuneesta. Um Husseinille puolestaan läheiset ovat olleet tärkein tuki surutyössä, ja totta tosiaan, kohtalotovereita ei tarvitse kaukaa etsiä. Vaikuttaakin siltä, että yhteisöllisyys on ollut yksi kantava voima kollektiivisen tragedian keskellä.  Molemmat naiset nyökkäilevät varmasti vastauksena kysymykseen, aikovatko he ensi vuonnakin osallistua tapahtumaan.

 

Sabran ja Shatilan tapahtumat tulivat suuren yleisön tietoon jälkijunassa, sillä suljetulle alueelle ei ollut pääsyä, ja vain muutaman tarkkailijan onnistui livahtaa alueelle ennen operaation varsinaista loppumista ja joukkojen vetäytymistä.

Lauantaiaamuna 18.9. falangistit olivat viimein poistuneet leireistä. Silminnäkijälausuntoja näiden kahden syyskuisen päivän tapahtumista on kerätty niin muistitietotutkimusten, dokumenttien kuin haastattelujenkin muodossa. Samanlaiset kauheudet toistuivat niissä kertomuksissa, joita saimme kuulla päivän aikana.

 

34 vuoden takaiset tapahtumat eivät ole lainkaan haalistuneet selviytyneiden mielistä, mikä tekee muistopäivästä erityisen merkityksellisen. Eniten ihmisiä tuntui pelottavan ajatus siitä, että tragedia ja sen epäoikeudenmukaisuus unohdetaan.

Ulkopuolisen silmin koko tunteiden kirjo, joka päivään liittyi, oli selkeästi aistittavissa, ja ihmisten halu kasvattaa tietoisuutta tapahtuneesta edelleen korkealla. Kaiken päivän aikana nähdyn ja kuullun lisäksi mieleen painui paikallisten lämmin vastaanotto ja avoimuus, huolimatta kaikesta surusta ja kaipauksesta, jota päivä luonteensa vuoksi piti sisällään.

Muinaistutkijalle aina jotain uutta Anatoliassa

Pirjo Hamari ja Elisa Rautioaho
Kuvat: Pirjo Hamari, Elisa Rautioaho ja Sanna Aro-Valjus

FIME järjesti elokuun puolivälissä  tutkijamatkan itäiseen Turkkiin. Reilun viikon aikana tehty kierros vei Antiokiasta Adanaan, kulkien hedelmällisen puolikuun ytimessä ja Rooman valtakunnan kolmanneksi suurimman kaupungin liepeillä. Matkan asiantuntijaoppaana toimi dosentti Sanna Aro-Valjus. Tutkijalle tällaiset matkat ovat olennaisia – Lähi-itää ei voi tutkia ilman käytännön kokemusta itse alueesta. Paikallinen todellisuus täytyy ymmärtää ja kokea omin silmin.

Koska matka ajoittui kuukautta Turkin vallankaappausyrityksen jälkeen, täytyi ennen matkaa harkita, onko lähtö turvallista. Ulkoministeriön matkustusohjeet Turkkiin muuttuivatkin päivän ajaksi matkustuskielloksi, mutta palautuivat takaisin normaalitilaan seuraavana päivänä. Matkamme myös vältti Istanbulin ja Ankaran, jotka olivat selvästi Turkin sisäisen tilanteen kannalta levottomimmat kohteet.

Kokeneet matkanvetäjät arvioivat Turkin tämän alueen olevan turvallinen, ja paikan päällä osoittautuikin, että alueella oli lähes uneliaan rauhallista.  Ainoa silmiinpistävä asia oli aikasemmassa blogissa kuvattu isänmaallinen huuma, näkyvästi esillä olevat iskulauseet ja iltaisin pidetyt isänmaalliset kansanjuhlat, joita kohdattiin mm. Gaziantepissa.

 

Upeita kokoelmia tyhjissä museoissa

Tutkijamatkan reitti kulki Hataysta Gaziantepin kautta Adanaan niin, että käytimme Gaziantepia pidempiaikaisena tukikohtana ylimääräisille retkille lähialueelle. Päätavoitteena oli vierailla alueen uusissa (ja muutamassa vanhassakin) museossa sekä tutustua valittuihin arkeologisiin kohteisiin. Tämä on aluetta, jolla Keski-Anatolian ylängöltä tulevat kulkureitit sekä idästä tuleva Silkkitie saapuvat Välimerelle, hedelmällisen puolikuun läntistä kaarta.

Oma mielenkiintomme kohdistui toisaalta pronssi- ja rautakauteen, toisaalta Rooman valtakunnan aikaisiin jäänteisiin alueella. Alueelle ja muuallekin Turkkiin on viime vuosikymmenen aikana rakennettu uusia ja näyttäviä museoita esittelemään aikakausia. Pääsimme käymään museoissa Hatayssa, Gaziantepissa ja Urfassa. Museorakennukset olivat suuria ja moderneja; kaikki fasiliteetit on selvästi rakennettu laajoja ihmisjoukkoja varten.

Marasissa ja Tarsuksessa tutustuimme perinteisempiin museoihin. Syyrian sota ja Turkin levottomuudet ovat karkottaneet ulkomaalaiset turistit lähes kokonaan. Museot seisovat toistaiseksi siis lähes tyhjän panttina. Toisaalta kävijällä on museo lähes yksityiskäytössä, mikä oli aika ylellistä.

kuva1_steela

Sanna Aro-Valjus steelan äärellä Hatayn museossa

Alueen rikas historia heijastuu museoiden kokoelmissa. Kulttuurien kehityksestä kertoivat upeasti Urfan museossa oleva esikeraamisen neoliittisen Göbekli Tepen oletetun temppelin toisinto sekä Hatayn museossa olleet Alalakhin ja Tell Tainatin pronssi- ja rautakautiset palatsien ja temppelien esittelyt. Steelojen, ortostaattien ja savitaulukokoelmien äärellä käytiin monta akateemista keskustelua vaikutteiden ja tekijöiden liikkumisesta.

kuva2_gobekli

Göbekli Tepen ennallistus Urfan museossa.

Alueen museoiden muita ehdottomia vetonauloja ovat hellenistiseltä ja erityisesti roomalaisajalta peräisin olevat mosaiikit. Ne ovat peräisin alueen monista kaupunki- ja maaseutuvilloista. Näiden itäisen valtakunnan mosaiikkien erityispiirteisiin kuuluu polykromia, kolmiulotteisen vaikutelman tavoittelu ja laajat kuvakentät – ne ovat todella Rooman valtakunnan mosaiikkitaiteen huipputeoksia. Mosaiikkien esillepanoon on viime vuosina Turkissa panostettu paljon.

Gaziantepiin on avattu jo muutama vuosi sitten uusi, pääasiassa Zeugman pelastuskaivauksilta peräisin olevien mosaiikkien esittelyyn keskittynyt museo. Zeugman tarina on dramaattinen, ja mosaiikit ovat saaneet erittäin hienon esillepanon museossa. Viime vuonna avattiin myös Hatayn uusi museo mosaiikkeineen sekä Urfan (Sanliurfan) aivan uusi ja valtava museo, jonka lisäsiipeen on kerätty myös alueen mosaiikkeja, mukaan lukien museon työmaalta löydetty laajan urbaanin villan mosaiikki.

kuva3_zeugmamuseo

Mosaiikkeja Gaziantepen Zeugma-museossa.

kuva4_urfamuseo

Urfan museo.

Muinaisia kaupunkeja ja vallan arkkitehtuuria

Museoiden lisäksi matkalla tutustuttiin itse kohteisiin. Hatayn (ant. Antiokia) kaupunki sijaitsee Amuqin laaksossa, jonka kuuluisista rauniokumpukohteista pääsimme vierailemaan Alalakhissa (Tell Atchana). Alalakhin tunnetuin tutkija oli Leonard Woolley; nyt tutkimuksia alueen mittavan savitiiliarkkitehtuurin parissa tekevät turkkilaiset arkeologit. Yesemekin patsas- ja ortostaattilouhos on pieni ihme, joka eristyneisyydessään ja metsäisessä rauhassaan muistuttaa Pääsiäissaaria.

Samaa bukolista rauhaa heijasti Karatepen myöhäisheettiläinen linnoitus ja palatsi Taurusvuorten etelärinteellä, suositulla ulkoilualueella. Karatepestä on löydetty sarja ortostaattiveistoksia sekä hieroglyfiluuvin- ja foinikiankielisiä piirtokirjoituksia. Kohde muistuttaa rautakautisten yhteisöjen kyvystä ja halusta laajojen alueiden hallintaan ja siihen valtavaan työhön mitä vallan arkkitehtuuriin investoitiin. Sirkelissä puolestaan pääsimme onnekkaasti katsomaan meneillään olevaa rauniokummun kaivausta.

kuva5_yesemek

Yesemekin kivilouhos.

kuva6_karatepe

Karatepen linnoituksen portti ja ortostaatit.

Paluu tehtiin Adanasta, joka on tätä nykyä puhtaan moderni turkkilaiskaupunki. Adanasta käsin ehdimme tehdä vielä käynnin rannikolle, Tarsukseen. Tarsus on sympaattinen kaupunki, jonka viehättävä viime vuosisadan rakennuskanta on murenemassa käsiin. Tarsuksen museo edusti perinteisempää arkeologista museotyyppiä.

Tutkijalle matkat tutkimusalueelle ovat silmiä avaava mahdollisuus kokea lähteiden kuvaama todellisuus. Instituuttien organisoimat matkat vievät myös kohteisiin, joihin on itsenäisesti vaikea päästä. Parasta on kuitenkin polveileva ajatustenvaihto, jota ryhmä käy sekä kohteista että muusta matkalla, sekä mieleen painuva maisema. Muistamme kypsien pistaasien punertavan värin pistaasilehdoissa vielä pitkään.

karatepe_ryhmakuva

Tutkijaretkeläiset Karatepessä.